Ihanat, kamalat sisarukset

Perhettäänhän ei tiettävästi voi valita, mutta kuka ennustaisi, mitä sisarusten välisistä suhteista lopulta tulee? Parhaimmat ystävykset, läheisimmät tukijat vai verisimmät viholliset ja katkerimmat kilpakumppanit – kenen kohdalle arpaonni osuu?

Siskoista parhain

Minnalla ja Lauralla on vain pari vuotta ikäeroa. Alkujaan helsinkiläiset siskokset ovat olleet toistensa parhaita ystäviä pienestä pitäen. Kumpikaan ei tunnusta, että toista olisi lyöty edes hiekkalaatikolla lapiolla päähän.

”Meillä on pienestä saakka ollut paljon yhteisiä kavereita. Asuimme lapsena kerrostalossa, jossa oli paljon ikäisiämme lapsia. Ei meistä kumpikaan koskaan erotellut minun kavereita ja sinun kavereita”, Minna kuvailee.

Yläasteella ja lukiossa tilanne muuttui hieman. Minna siirtyi uuteen kouluun aina kaksi vuotta edellä. ”Toki olin tosi ylpeä, kun pääsin yläasteelle ja sitten lukioon ensimmäisenä”, Minna nauraa. ”Mutta Laura tutustui vähitellen uusiin kaverihini ja toi omia mukanaan porukkaan.”

Brunette ja blondi?

27-vuotias Minna on asunut jo muutaman vuoden toisella paikkakunnalla.

Välimatkaa siskon kotiin ei kuitenkaan ole kuin joitain kymmeniä kilometrejä, joten viikonloput, juhlapyhät ja pidempiä lomiakin vietetään yhdessä. ”On itse asiassa hauskaa matkustaa toiselle paikkakunnalle ihan vain viikonloppunakin. Silloin rentoutuu eri tavalla kuin kotosalla.”

”En ymmärrä sellaista sisaruskateutta, josta toisinaan kuulee. Voisi tietenkin ajatella, että vain kahden vuoden ikäeromme aiheuttaisi keskinäistä kilpailua. Mutta ehkä me olemme luonteiltamme riittävän erilaiset, ettei meidän tarvitse kilpailla keskenämme”, Minna pohtii ja lisää, että siskokset ovat niin erinäköiset, etteivät uudet ihmiset yleensä usko heidän olevan sukua toisilleen.

”Parastahan tässä on se, että tunnemme toisemme läpikotaisin. En ole koskaan pelännyt, että Laura kääntäisi minulle selkäänsä. Siskoa ei jätetä”, Minna hymyilee.

”Toisaalta välillä on raskasta, ettei henkisellä tasolla etäisyyttä ole kovin paljon. Vaikeat ajatkin käydään yhdessä läpi.” Minna myöntää, että joskus tulee sanottua rakkaalle siskolle äärimmäisen ikävästi. ”Mutta niin kai kaikissa tiiviissä ystävyyssuhteissa käy välillä.”

Miehet, miehet

Laura on seurustellut avopuolisonsa kanssa yli viisi vuotta. Minna on tällä hetkellä sinkku. Entä sitten, kun toinen menee naimisiin ja perustaa perheen? ”Tuskin se muuttaa kovin ratkaisevasti mitään”, Minna arvelee. ”Tai no, aikaa siskolle on tietenkin vähemmän, muttei ystävyytemme mihinkään häviä.”

”Miesten suhteen olemme sitä paitsi tehneet päätöksen, että ne eivät koskaan tule väliimme. Kerran meinasi käydä huonosti, kun kävimme teineinä vahingossa molemmat saman kundin kanssa pari kertaa ulkona. Siitä ei kuitenkaan puhuta sen enempään”, Minna nauraa.

Veli kymmenen vuoden takaa

29-vuotias Petteri tapasi velipuolensa yli kymmenen vuoden tauon jälkeen serkkunsa häissä, kun Petterin äiti esitteli veljekset toisilleen.

”Oli se aika outo tilanne. Seisoimme siinä, sanoimme käsipäivää, ja totesin, että enpä olisi tunnistanut”, Petteri nauraa. ”Taisin todeta, että jaahas, mikäs siinä!”

Tehtävä: tutustu veljeesi

Veljekset jäivät juttelemaan ja tekemään tuttavuutta. Lopulta vietettiin railakas juhlailta yhdessä. Juhlien jälkeen yhteydenpitoa jatkettiin hieman epäsäännöllisesti. Parin vuoden kuluttua veljekset alkoivat kuitenkin tavata silloin tällöin.

Jos toinen oli ohikulkumatkalla toisen kotikaupungissa, käytiin puolin ja toisin tervehtimässä. Yhteinen sävel löytyi äkkiä. ”Autot ja naiset”, Petteri nauraa yhteisistä kiinnostuksenkohteista, mutta toteaa vakavammin, että molempien kaveriporukat ovat samanlaiset. ”Alusta asti oli helppo roikkua toisen kavereiden mukana.”

Aina yhtä tervetullut vieras

Ollessaan pieniä veljekset eivät juuri toisiaan tavanneet. Kesäisin pojat tapasivat joskus mökillä, toisinaan mummolassa, mutta korkeintaan pari kertaa vuodessa. Pikkupojat tulivat toimeen juuri niin hyvin kuin kahdeksan vuoden ikäerolla pystyy juttuun tulemaan.

Nykyisin Petteri tapaa veljeään aina, kun vain ehtii. Molemmat tietävät olevansa toisen luo tervetulleita käymään. ”Kerran olin kotosalla yksiössäni. Veljeni soitti ja oli tulossa pistäytymään parin kaverinsa kanssa. Kavereita osoittautui lopulta olevan parikymmentä”, Petteri nauraa. Kaikki olivat silti tervetulleita kylään.

Riidaton sisarusuhde

Veljekset välttyivät pahimmilta teini-iän tappeluilta. Välit eivät missään vaiheessa päässeet menemään surkeiksi, kun toista ei edes tavannut.

Aikuisiällä tappeluita ei juuri ole tullut. ”No, kerran tosin tuli hieman hampaidenkiristelyä naisasioissa. Juttu saatiin kuitenkin puitua, eikä se jäänyt väliimme hiertämään.”

”Olemme sekä veljeksiä että kavereita. Onhan tässä ollut paljon puhuttavaa, kun ei olla vuosiin nähty”, Petteri hymyilee.

Neljän juttu

25-vuotiaan Villen lapsuudenperheessä on neljä sisarusta – tasapuolisesti kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Ville on vahimpana kantanut vastuun perheen pienemmistä jo ollessaan hieman vaahtosammutinta suurempi.

Perheen isä joutui työn vuoksi olemaan paljon poissa kotoa. ”Jeesasin äitiä kotihommissa ja pienempien kaitsemisessa”, Ville kertoo. ”Kerran kun pikkusiskot olivat aivan pieniä, äiti sanoi pikkuveljelleni Jannelle, että tämä hakisi tytöt pihalta sisään. Janne käveli ovelle, avasi sen raolleen, kurkkasi, sulki oven ja sanoi, ettei niitä näy.” Villen tehtävä oli läksyjen äärestä lähteä etsimään tytöt pihalta.

Riidellen ja rakastaen

Nuorempana sisarussuhde oli usein koetuksella. Rakastavassa perheessä otettiin rakkaudella yhteen toisinaan kovastikin. Villellä oli pitkään hyvin vaikeaa vanhemman pikkusiskonsa Katjan kanssa. Voimakastahtoiset nuoret näyttivät kumpikin tunteensa railakkaasti.

”Pahimmat yhteenotot ovat tulleet silloin, kun jollain sisaruksista on ollut omassa elämässään kaikkein huonoin olo”, Ville toteaa. ”Pahinta oli, kun asuin vielä kotona, pitkäaikainen seurustelusuhde päättyi, eikä opiskelupaikkaa millään tuntunut irtoavan. Katja kamppaili omien teini-iän ongelmiensa kanssa. Silloin olimme lähinnä vihamiehiä. Ystävyys on tullut vasta paljon myöhemmin.”

Neppisradalta aikuisiksi veljeksiksi

Ville kertoo itse olevansa sitä lajia, joka rakastaa ja osoittaa rakkautensa jatkuvasti. ”Yritän auttaa ja huomioida pienissä asioissa. Jos toisella on kylmä, vien lämpimän paidan pyytämättä. Nuorimmainen Maria on ihan samanlainen ja huolehtii käytännön asioista ihailtavan säntillisesti.”

Pikkuveli Janne on Villen mukaan eri maata. Yleensä suhtautuminen on jopa välinpitämätöntä. Kriisitilanteissa sisarusrakkaus kuitenkin pulpahtaa pinnalle. Silloin veljen suhtautuminen on jopa hämmentävää. ”Kun ei voisi edes kuvitella, että toinen antautuu sillä tavalla puolustamaan veljeään”, Ville kertoo hymyillen.

Ville kuvailee, että ympyrä, joka alkoi hiekkalaatikon neppisradalta, on sulkeutunut liikuttavalla tavalla parinkympin rajapyykin jälkeen. ”Ne samat pellavapäät, jotka hiekkalaatikolla kisasi autoilla, huomaa uudestaan olevansa veljeksiä.”

Rakkaimpiaan on helpoin loukata

”Pahinta näin dynaamisessa ja läheisessä sisarussuhteessa on se, että on kaikki mahdolliset aseet lyödä toista. Sitä tietää kaikki sellaiset asiat, joilla toista voi loukata.” Ulkopuolisille ei sisaruksista paljon sammakoita päästellä, mutta perheen kesken hyvän maun rajat häilyvät.

”Lapsena välien selvittäminen oli vielä helpompaa, kun illalla nukkumaanmenon aikaan oltiin taas kaikki sulassa sovussa kerrossängyissä samassa huoneessa. Onneksi nyt ollaan aikuistuttu niin, ettei enää tapella siitä, kenen sukat kenelläkin on jalassa”, Ville toteaa.

Perintöä odotellessa

Nelikymppinen Tuulikki kasvoi veljensä ja siskonsa kanssa. Tuulikin sisarukset pitivät vielä nuorina aikuisina tiiviisti yhteyttä toisiinsa ja tekivät paljon asioita yhdessä. Yhdessä matkustettiin, juhlittiin ja tavattiin ensimmäisenä sisarusten tulevat puolisot.

”Jossain vaiheessa ristiriitoja alkoi kuitenkin tulla enemmän ja enemmän.

Tuntui, että riitaa tuli pienistäkin asioista. Toisinaan kaivettiin esiin lapsuudessa tapahtuneita asioita”, Tuulikki kertoo.

Lopulta tuli viimeinen niitti lämpimiin sisarussuhteisiin: vanhemmat jättivät kohtalaisen suuren perinnön. ”En olisi koskaan uskonut, että tuo kaikkein perinteisin riidanaihe tulee meidän väliimme”, Tuulikki toteaa.

”Sä sait silloin sen pianon”

Perinnönjako kiristi sisarusten välit äärimmilleen, eikä yhteydenpito enää onnistunut. ”Kaikki meni huutamiseksi ja toisten haukkumiseksi. Ilmeisesti pelko siitä, että joku toinen saisi enemmän, oli niin voimakas, että se onnistui pilaamaan suhteemme.”

Perinnönjaossa ladattiin pöytään kaikki mahdolliset menot, mitä vanhemmat olivat elinaikanaan kustantaneet. Yksikään sohva tai lomamatka ei saanut olla rauhassa.

Arvosta äläkä arvostele

Tapahtumista on nyt kulunut pari vuotta, mutta pöly ei vieläkään ole laskeutunut riittävästi. ”Toki on ikävä sisaruksia. Etenkin ikävöin niitä aikoja, kun kaikki oli vielä hyvin. Tappeluita en tosin kaipaa”, Tuulikki sanoo.

Vielä rahariitoja ikävämpää on Tuulikin mukaan se, että sisarusten henkilökohtaisiin elämänvalintoihin alettiin puuttua. ”Itsekin yllätin itseni arvostelemasta veljeni valintoja. Kun vain olisin muistanut antaa toisten elää omalla tavallaan. Olisi pitänyt arvostaa eikä arvostella.”

Anne Slåen