Jyrki Kiiskisen romaani pohtii rakkauden mahdollisuutta

Kolmannessa romaanissaan Jos minulla ei olisi rakkautta Jyrki Kiiskinen kertoo kehitysvammaisen pojan ja nuoren kaunottaren rakkaustarinan. Tarinan ainekset ovat melodraamasta tuttua tavaraa: on kartanomiljöö, on perintörahaa, kateutta ja vehkeilyä ja on salaisuus ullakolla.

Tarinan minäkertoja on koulukotimenneisyyttään pakoileva kovanaamainen opiskelija, joka bailaa Helsingin klubielämässä ja suorittaa siinä sivussa loistavilla arvosanoilla oikeustieteen opintoviikkojaan. Menestystä ja kaunista pintaa palvovan tytön elämä saa kuitenkin yllättävä käänteen, kun yhden yön poka vie hänet kotiinsa kaupungin ulkopuolelle Sepänkylän kartanoon.

Kartanon utuinen ja epätodellinen tunnelma saa tytön jäämään, ja niin hän tapaa etäisen Eino-isän ja ystävystyy vermuttia siemailevan, katkeroituneen Solveig-äidin kanssa. Lopulta tytölle paljastuu myös perheen luuranko, kehitysvammainen Freddy, joka on suljettu pois silmistä kartanon pimeisiin huoneisiin. Siitä alkaa Freddyn ja tytön, kahden hylätyn, rakkaustarina, jossa toiseen tutustuminen tarkoittaa myös kokonaan uuteen ja toisenlaiseen kieleen tutustumista.

Kuka puhuu totta?

Jos minulla ei olisi rakkautta, olisin vain helisevä vaski – Raamatun Laulujen laulun sanat kaikuvat tarinassa, jossa mahdottomasta halutaan tehdä mahdollista. Kiiskinen kuvaa idealistista rakkautta, joka perustuu sanattomaan yhteisymmärrykseen ja toisen ihmisen täydelliseen hyväksymiseen.

Erilaisuus vammaisen pojan ja kaunottaren välillä on oikeastaan vain näennäistä, ja rakkaus perustuukin tässä tarinassa tunnistamiseen, siihen että näkee toisessa jotain samaa kuin itsessään.

Yhtä lailla kuin rakkautta Kiiskisen trillerinkin aineksia lainaileva romaani pohtii myös oikeuden mahdollisuutta. Rakkaus ja oikeus, oikeus ja rakkaus nivoutuvatkin romaanissa yhteen.

Kiiskisen tarinassa ihmisiä leimataan ja tuomitaan mielikuvien ja yleisen mielipiteen perusteella. Kehitysvammaisia pidetään idiootteina ja heidät suljetaan laitoksiin. Väkivaltaiset nuoret diagnosoidaan persoonallisuushäiriöisiksi – ja suljetaan laitoksiin.

Poissa silmistä, poissa mielistä: vaikeat tapaukset siivotaan yhteiskunnan ulkopuolelle, ja kun väärälle puolelle kerran joutuu, on matka takaisin ”oikeiden, normaalien ja hyvien” ihmisten pariin pitkä ja vaivalloinen.

Kiiskinen kuitenkin sekoittaa myös tarinan pakkaa siten, että hän on tehnyt tarinan tytöstä, minäkertojasta, valehtelijan. Kehen lukijan tulee siis luottaa? Voiko rakkaus muuttaa ihmisen, tehdä valehtelijasta totuuden puhujan? Kirjan lopussa lukijan on itse päätettävä, mitkä koviskaunottaren todelliset motiivit rikkaan vammaispojan kanssa ovat olleet. Onko rakkaus sittenkään mahdollista, se jää sinun päätettäväksesi.

Teksti: Tyyne Pennanen / A4 Media Oy
Kuva: Tammi

Jyrki Kiiskinen: Jos minulla ei olisi rakkautta. Tammi 2003. n. 27.90 €.