Ihmiset ja suhteet

Kaksinaista: Ei raskaana olevia polttareihin, kiitos!

Teksti: Kati

Kevätfiilikseni meni hetkellisesti aivan pilalle, kun olin viime viikonloppuna polttareissa. Polttareihin ei kerta kaikkiaan saisi päästää raskaana olevia naisia. Anteeksi nyt vain.

En kestä maha pystyssä, kimalteleva sädekehä päänsä päällä istuvia autuaan onnensa pyörteissä viimeisillään odottavia tulevia tai jo olevia äitejä, jotka vievät railakkaan polttarifiiliksen kaikilta muilta. En kestä. He tietävät kaikesta kaiken ja puhuvat kaikille – niillekin joita se ei voisi vähempää kiinnostaa – ihanasta kultaisesta herttaisesta suloisesta perheonnestaan, kuin se olisi jokin ainutkertainen siunaus, johon meillä muilla polttareihin osallistuvilla raukoilla sinkuilla tai keskinkertaisessa parisuhteessa elävillä ei koskaan ole mitään mahdollisuuksia.

Eikö heidän osallistumistaan jotenkin saisi kiellettyä?

Todellisuus on tietenkin toinen. Odotan jo näkeväni häissä hintelän insinöörirukan, josta voin ajatella, että olihan tuo kaveri tietenkin helppo naruttaa naimisiin. Tajusikohan poikaparka, mihin oli ryhtymässä? Tai sitten näen pitkän ja jäykän kauppatieteilijän, josta loistaa kilometrien päähän, että hänen maailmassaan kaikkien kunniallisten miesten tulee avioitua ja hankkia ne kaksi ja puoli lasta tai mikä se keskiarvo nykyisin onkaan. Hänestä näkee ikävä kyllä myös, että hän pettää puolisoaan tilaisuuden tulleen, muttei todellakaan aio paljastaa sitä vatsa turpeana hymyilevälle ihanalle kultaiselle herttaiselle suloiselle pikku vaimolleen.

Niin, mutta ne polttarit, dear Eve. Istu siinä sitten siideripullo kädessä ja kuuntele tulevan mamman suitsutusta äitiyden ihanuuksista ja aamupahoinvoinnista. Hymyilen kauniisti ja nyökyttelen sujuvasti samalla kun mietin, että mieluummin kuuntelisin, kun morsian juoksee saunan ympäri alasti ja huutaa vanhojen suolojen nimiä. Ja sitten taas hymyilen tälle ihanalle äititeresalle, joka saattaa putkauttaa jälkikasvua maailmaan hetkenä minä hyvänsä. On tosiaan, kyllä lastenvaatteita on niin ihania nykyisin, ja on se kyllä äitiyspakkaus vaan niin parantunut, ja voi että kun ei vanhat rintaliivit meinaa mahtua päälle ja on niin turpea olo, ja kyllä siitä pikkumussukasta varmasti tulee tosi liikunnallinen kun se potkii niin paljon, ja ei enää ei oikein voi seksiä harrastaa aviomiehen kanssa. Ainakaan ihan perinteisesti, punasteleva äiti-ihanuus hihittää.

Ei, minulla ei todella ole mitään lapsia vastaan. Minähän työskentelen lasten kanssa ja pidän heistä vallan mahdottomasti. En vain pidä aina heidän vanhemmistaan, enkä varsinkaan siitä, etteivät he ymmärrä, että on tilaisuuksia, joissa ihmiset eivät halua kuunnella vaipanvaihtojuttuja tai synnytysvalmennuksen tarjoamasta vertaistuesta.

Pahinta näissä tyypeissä on kuitenkin se, että he saavat minutkin käymään kotona sitä iänikuista tulevaisuuskeskustelua, joka tiettävästi on karkottanut monia hyviä sulhasehdokkaita liian aikaisessa vaiheessa esitettynä ja myöhemmin saanut aikaiseksi massiivisia riitoja puolisoiden tulevaisuudennäkymien erilaisuuden vuoksi.

Miksi se pitää ylipäätään käydä? Onko meidät tytöt kaikki edelleen opetettu siihen, että meidän pitää mankua sormusta ja lasta ja rivitaloa ja aamuisin rasittavaa koiraa? Kuka minun suuni avaa tähän halvatun keskusteluun?

Minulla on työ.

Minulla on ihana työ, jossa on ihania lapsia, jotka toisinaan ovat riiviöitä, mutta jotka myös palkitsevat työni joka päivä.

Kallella on työ. Hän pitää työstään.

Yhdessä meillä on kivaa. Meillä on seksiä. Meillä on ystävyyttä ja ystäviä. Ja silti minä avaan suuni ja kuulen raakkuvani, että mennäänhän me naimisiin, mennäänhän? Eve tarvitsen tänne jonkun itsenäisen naisen äkkiä. Jonkun, joka ei ole eläessään mieheltä mitään mankunut.

Kalle ei tietenkään pitänyt tulevaisuuskeskustelusta. Hänen mielestään meillä on kaikki tällä hetkellä hyvin, ja on aivan turha kiirehtiä miettimään asioita sen pidemmälle. Minä tietysti loukkaannuin (kaikki tämä vain sen pystymahaisen perheonnen ilosanomaa levittäneen takia) ja huusin Kallelle, ettei hän välitä minusta riittävästi halutakseen miettiä tulevaisuutta. Kalle lähti lopulta ovet paukkuen kotoa. Kaksi minuuttia ja aloin itkeä hysteerisesti: ei tässä näin pitänyt käydä. Olimme juuri käyneet ostamassa ihania aasialaisia ruokatarvikkeita, jotka nyt odottivat syöjäänsä turhaan.

Tässä surkeassa olotilassa avasin viinipullon. Join riittävästi tunteakseni itseni äärimmäisen surkeaksi ja säälintarpeiseksi. Harkitsin sulkevani puhelimen ja hautautuvani peiton alle lopuksi illaksi. En kyennyt siihenkään. Yritin soittaa Kallelle, joka ei tietenkään vastannut. Yritin soittaa uudestaan. Lopulta suutuin siitä, ettei Kalle ollut puhelimen päässä lainkaan. Saahan sitä lähteä, mutta voisi edes vastata, kun yritän soittaa. Tunsin itseni vielä surkeammaksi.

Kaikki tämä tapahtui sen äitipyhimyksen takia, vaikka ääni sisälläni sanookin, ettei häntä voi syyttää kaikesta. Liikkumavapaus on jokaisella siviilisäätyyn ja terveydentilaan katsomatta. Mutta miksi toisilta äideiltä raskaana oleminen ja lasten saaminen onnistuu ilman, että raskaus tai lapset täyttävät koko maailman niin, ettei kenenkään muun elämässä enää ole mitään mielenkiintoista? Minäkin haluan lapsia, senhän takia me kävimme tulevaisuuskeskustelua (myönnän siis ettei syy ollut yksin mahapyhimyksen), mutta minusta muuta elämää on olemassa myös ennen lapsia ja mikä tärkeintä – niiden jälkeen.

Pidän vastakkaisena esimerkkinä ystävääni Ninaa, jolla on parivuotias poika. Nina ei ole missään vaiheessa unohtanut, että myös meillä lapsettomilla on kiinnostumisen arvoista elämää. Hän jopa sanoi raskaana ollessaan, ettei jaksa jatkuvasti vastailla kysymyksiin voinnista ja odotuksesta ja vauvanvaatehankinnoista, kun on muitakin aiheita, joista keskustella. Hänen pieni poikansa on nyt mitä aurinkoisin ja herttaisin kaveri, joka kulkee sujuvasti äitinsä mukana, eivätkä pojan kuulumiset dominoi jokaista tilannetta.

Saako lapsista puhua aina ja kaikkialla?

Katso tilanne vastaamatta

X