Ihmiset ja suhteet

Kaksinaista: Estoton, antaumuksellinen ja intohimoinen sinkkuus

Teksti:
Eve

Sinkku.

Olla estottomasti, antaumuksellisesti ja intohimoisesti sinkku. Kun parisuhdeviritykseni toimivat yhtä kehnosti kuin mummoni itsekseen asentama digiboksi (televisiosta näkyy yksikolmasosa kuvaa ja ääni tulee viiveellä), olen nyt päättänyt ottaa ilon irti tästä sinkkuus-asiasta. Jos fiktiivisiä tv-sarjoja on uskominen, tämänhän pitäisi olla aivan mahtavaa aikaa naisen elämässä. Tilastokeskus kertoo faktana sen, että tämä on kovin suosittua, tämä sinkkuus, täällä kaupungissa. Yksin ei tarvitse olla pariton.

Mummoni digiboksi vääntää siis kaiken ohjelmatarjonnan taide-elokuviksi – minun tavoitteeni on nyt muuntaa haaveeni rakkauselokuvasta tyylikkääksi sit-comiksi, jossa päähenkilö on jo tajunnut ettei tarvitse rinnalleen ketään tunteakseen itsensä kokonaiseksi. Katin, blogin toisen kirjoittajan, avoliiton kaltainen tasainen ja luottavainen parisuhde on ollut pitkään unelmani, mutta ehkä on keskityttävä nykytodellisuuteen haaveilun sijaan.

Aloitin pakkien jälkeisen elämän – sivukommenttina: onko mitään turhauttavampaa kuin laimeat pakit? niiden sureminen suurieleisesti tuntuu naurettavalta, mutta silti mielessä kiertää epämiellyttävä ja kiusallinen tietoisuus oman viehätysvoiman kärsimästä tappiosta – vannomalla, että en enää suhtaudu sinkkuuteeni kuin lepraan, vaan kuten esimerkiksi luonnonkihariin hiuksiin. Ihmiset joilla on luonnonkiharat hiukset eivät koskaan itse arvosta niitä ja samalla muut kadehtivat niitä minkä kerkiävät. Minä aion oppia arvostamaan luonnonkiharia hiuksiani. Ensimmäinen tekoni oli värjätä ne punaisiksi. Päädyin punaiseen seuraavan loogisen päättelyketjun kautta: ruskea on vaimojen hiusten väri ja blondit ovat hupia varten. Punapää saa olla mitä tahtoo.

Vaihtarikaverini Carlos henkäisi helpotuksesta kun saavuin luennolle (hiukan myöhässä sillä kampaajakseni oli finanssipoliittisista syistä valikoitunut kampaamoalanopiskelija, joka pesi, leikkasi ja värjäsi jokaisen hiukseni erikseen). ”Näytätpä hyvältä. Pelkäsin että leikkaat hiuksesi lyhyiksi, niin kuin kaikki naiset tekevät kun haluavat esittää itsenäistä ja kun he lähestyvät kolmeakymppiä”, Carlos ilmoitti jatkaen: ”Se on varma tapa vähentää haluttavuuttaan”. Luennoitsija mulkoili minua kun aloin kiihkeästi väittää vastaan Carlokselle: onhan ehdottomasti naisia, joista lyhyet hiukset tekevät seksikkäitä. Carlos katsoi minuun ensin skeptisesti ja kommentoi sitten loukkaantuneeseen sävyyn: ”Minä sanoin sinulle kohteliaisuuden ja sinä hyökkäät päälle”. Sanoin että kohteliaisuus, joka sisältää loukkauksen koko sukupuoltani kohtaan, ja tuo ilmi lausujansa sovinistisen kannan, on kehno kohteliaisuus. ”Mutta näytät silti tosi hyvältä”, Carlos jatkoi ja laittoi sitten sormensa huulilleen sen merkiksi että meidän on oltava hiljaa. Rasittavaa, miten väitellä pätevästi kun toinen vain flirttailee?

Huomasin että uusi roolini sinkkuna on hiukan hakusessa. Minun täytyy aavistuksen säätää kykyäni ottaa vastaan kohteliaisuuksia. Tällä hetkellä suhtaudun kohteliaisuuksien sanojiin yhtä luottavaisesti kuin käytettyjen autojen kauppiaihin, joilla on provisiopalkka. Sinkun vapauksiin kuuluu flirttailla ja keimailla ilman syyllisyydentunteita. Olen arka menemään ihmisiä kohti, mutta oletan että rohkeus auttaisi tutustumista uusiin ihmisiin, minkä olen kuullut olevan luonteva osa sinkkuelämää.  Luennon jälkeen kokeilin kykyäni sanoa jotain positiivista toisesta ja ilmoitin Carlokselle että hänkin näyttää oikein hyvältä tänään. ”No kiitos, mutta Eve, sinun täytyy suunnata tarmosi toisiin miehiin, sillä minä olen nyt varattu”. Mitä ihmettä? Carlos, tuo vapaan rakkauden ja irtoseksin suurlähettiläs on napattu suhteeseen? Ja mitä hän kuvittelee? En kai minä häntä yritä iskeä!

Koettuani moisen arvovaltatappion, päätin lääkitä itsetuntoa soittamalla jollekin tyttökaverille ja pyytämällä lähtemään perjantaikuohareille. Kaikilla on kiire. Miksi me olemme järjestäneet elämämme sellaiseksi ettei voi lähteä ex tempore juomaan kuohuviiniä perjantai-iltapäivänä? Sitten mietin olenko niin itsenäinen ja hyvää seuraa itselleni että voin nauttia kuplajuomalasillisen omin päinkin. Onhan päässäni kaunis kampaus. Päätän että olen.

Matkalla törmään tuttuuni Villeen, ja jään yhtäkkiä suustani kiinni. Hän on menossa kavereittensa kanssa tenttibisselle, ja vaikka en ole viime aikoina juuri tenteissä käynyt, päätän sallia itselleni juomaseuraa. Seurueessa on etäisesti tutunoloinen mies ja pian selviää että hän on suuren ihastukseni, viime vuonna kohtaamani Taidemaalarin, paras ystävä. Utelen kautta rantain Taidemaalarista. Hän on kuulemma New Yorkissa. Pannahinen. No, mutta iltapäivä muuttuu silti illaksi nousujohteisesti, on hilpeää ja hämmentävän helppoa olla. Punaiset hiukset rocks.

Kun tenttibisse on muuttunut jo Villen baarikaappien antimiksi, kuiskaa Taidemaalarin ystävä haluaisinko lähteä hänen luokseen yöksi. Nyökkään. Poistumme jatkoilta, mutta matkalla hänen luokseen vatsaani hiipi pelko. Haluanko harrastaa seksiä tämän ihmisen kanssa? Olisiko helpompaa vain mennä kotiin? Mies on hauska ja mukava, mutta haluanko tätä?

”Hei ehkä mä meenkin kotiin”, sanon miehelle ja hän katsoo minua kysyvästi. ”No tee ihan mitä sä haluut”, mies toteaa. Tunnen itseni täysidiootiksi murrosikäiseksi. Koetan hymyillä rennosti, mutta tuloksena on joku väpättävä itkunsekainen irvistys. Klassinen jäädä vai lähteä -tilanne, enkä tiedä lainkaan mitä tehdä…

X