Ihmiset ja suhteet

Kaksinaista: Kyvytön äidiksi = hyvä työntekijä?

Teksti:
Eve

Opiskelijalla ei ole lomaa – tässä vaiheessa vuotta alan aina tajuta Katin nerokkuuden ammatinvalinnan suhteen: luokanopettajilla on kieltämättä kivat lomaedut.  Mutta ei pidä nyrpistellä, minulla on sentään työ. Ja esimieheni on lupaillut toimeni vakinaistamista.

Olen siis hyvin onnekas nuori nainen, sillä

”Hassua, että sulle tarjottiin vakinaista paikkaa, kun sä voit kuitenkin olla ikäsi puolesta sellainen heti-äitiyslomalle-jääjä”, tuumi lounaalla kollegani, jonka työ on vakinainen. Ja jolla on penis. (Luultavasti pieni ja ryppyinen.)

En tiennyt että 25 – 45 (kuinka vanhana lapsen voi vielä saada?) -vuotiaat naiset muodostavat automaattisesti jonkinlaisen uhkaavan ryhmän. Olen ollut naiivi.

Tai ehkä kenties liiankin edistyksellinen. Sain nimittäin mieskollegaltani kuulla, miksi en vaikuta potentiaaliselta äidiltä. En ole naimisissa, tai edes kihloissa ja en nyt noin muutenkaan, kuulemma – tässä kollegani jo aavistuksen takeltelee – vaikuta sellaiselta tyypiltä, joka ensiksi hankkisi lapsia.

Minusta ihmisiä, jotka puhuvat lapsista hankintoina, pitäisi kieltää saamasta lapsia.

Huolimatta siitä, että kuvailu loukkaa minua, haluan kuulla perusteet sille. Vaikutan kuulemma kovalta ja urasuuntautuneelta, eikä kollegani vain pysty näkemään minua raskaana.

Jään natustamaan kanasalaattiani vaitonaisena. Olisiko äidillinen tyyppi ottanut lihapullia? Äidillinen tyyppi ei varmaan ajattele niin pinnallisia asioita kuten lihomista? Äidillinen tyyppi ei varmaan miettisi sitä, että mitä jos nilkat jäävät pysyvästi turvonneiksi? Rinnat roikkuviksi? Sitä että ei saa koko raskaus- ja imetysaikana juoda yhtään alkoholia. Mitä se tekee, ainakin puolitoista vuotta? Ja anteeksi, jos vielä voisinkin elää ilman viiniä, niin entäs seksi. Enkä tarkoita että se olisi mahan kanssa hankalaa, vaan sitä että jos emätin venähtää suuren suureksi, enkä pysty tarjoamaan seksuaalista tyydytystä kuin jollekin, joka toimii pattereilla.  

Koko aihe on täysin hypoteettinen – harrastan seksiä nykyisessä sinkkuudessani niin harvoin, että jos olisin tiineenä, ilmoittaisin asiasta Vatikaaniin ja myisin elokuvaoikeudet tarinaan nimeltä ”Jeesuksen toinen tuleminen”.

Miksi koin sitten itseäni loukatun, kun minussa ei nähty äidillisiä kykyjä? Olisinko ollut jotenkin riemuissani, jos kollega olisi sanonut, että olen ”mammamainen”? Olisin saman tien kokenut tulleeni luokitelluksi älyllisesti häntä heikommaksi ja olevani miesten seksuaalisen mielenkiinnon ulottumattomissa.  

Onko epä-äidillisyys taas sitten ymmärrettävä kohteliaisuutena, jolla tunnustetaan ammatillista kompetenssia?

Kuitenkin lause ”Sinusta tulee varmaan hyvä äiti” on kauneimpia asioita mitä voi toiselle sanoa. Tosiasiat ovat silti tapauksessani rankkoja: olen 25, minulla ei ole koskaan ollut vakavaa suhdetta ja nähtävästi vaikutan naiselta, joka ei edes halua lapsia. En usko, että suuren kyltin asettaminen kaulaani (HALUAN PERUSTAA PERHEEN) olennaisesti parantaa mahdollisuuksiani parisuhteeseen.

Käydessäni läpi tilannettani, mietin, johtuuko vakavan suhteen puuttuminen nimenomaan tästä epä-äidillisyydestä? Eivätkö miehet näe minua myöskään sitoutumiskykyisenä? Pitääkö minun alkaa käyttämään muodottomia neuleita, joissa on hanhia ja nalleja (mistä ihmeen paikasta sellaisia tekeleitä edes saa?), ja koristelemaan työpisteeni sermit lasten piirustuksilla? Ja ennen kuin saan varastettua niitä lähipäiväkodista, niin vaikkapa söpöillä koiranpentukuvilla?

Ovatko tarinat naisista, jotka olivat piinkovia uraohjuksia ja sitten muuttuivat ihmisinä kun tulivat äideiksi, vain urbaaneja legendoja? Että todellisuudessa piinkovat uraohjukset kyllä synnyttävät, mutta eivät muutu muuksi kuin katkeriksi siinä vaiheessa kun lasten isä vaihtaa nuorempaan ja kireämpään emättimeen.

Tämä ei ole mitään amerikkalaisista TV-sarjoista napattua. Ystävieni 50 -vuotiaat vanhemmat tuntuvat eroavan toinen toisensa perään. Ja vaikka puhutaan paljon siitä, että nainen selviää erosta helpommin, niin empiiristen havaintojen mukaan mies perustaa uuden liiton ripeämmin – en tiedä, kumpaa kykyä arvostaisin itse enemmän: taitoa henkisesti kasvaa ihmisenä avioeron myötä vai kykyä uskoa yhä kumppanuuteen ja saada rinnalleen rakastava ihminen? Toivon että viisikymppisenä en olisi niin suuren henkisen kasvun tarpeessa.

Haluttavuus ja äitiys ovat ristiriitainen yhdistelmä. Toisaalta koin itseni torjutuksi, kun minussa ei nähty äiti-ominaisuuksia ja toisaalta, seksikkyyttä ja haluttavuutta on vaikea liittää äitiyteen. Miten kiehtovaa naisellisuutta ja pullantuoksuista turvallisuutta pidetään yllä samassa ihmisessä? Vuosikymmenestä toiseen?

X