Ihmiset ja suhteet

Kaksinaista: Tyttöjen on oltava kilttejä

Teksti:
Kati

Ärsyttää! Eve, mikset juuri nyt ole langan päässä, kun ottaa päähään? Vaikka ihanaahan on, että saat nauttia kulttuurikaupungin annista, kun Suomessa sataa räntää.

Nimimerkki Alex_temp kehotti sinua ensitöiksesi nimeämään miehiä joksikin miehekkäämmäksi kuin Tuoksu-Mies, ja tarjosi vaihtoehdoiksi joko mekaanikkoa tai rokkaria. Anna mun kaikki kestää! Miksei miestä saisi kutsua tuoksun perusteella, jos hän tuoksuu hyvälle? Miksei mies saisi tuoksua hyvälle?

Minulle nimenomaan miehen tuoksu on ensimmäisiä asioita, joihin kiinnitän huomiota ja joista innostun. Sanottakoon nyt, etten lainkaan lämpene puoli litraa tommyhilfigeriä päälleen kaataneesta miehestä, jolla komeilee ralphlaurenin logo rinnuksissa. Sen sijaan innostun miehestä, joka tuoksuu omalle itselleen ja toisaalta jollekin erikoisemmalle, itse valitulle hajusteelle. Polveni pettävät edelleen alta, kun Kalle käyttää Sitä Tuoksua. Ja niin on tuleva käymään jatkossakin, minä rakastan tuoksuja, vaikka inhoan hajuja!

Tässä nimeämisasiassa on väittääkseni kyse jokaista parisuhdetta rasittavista iänikuisista sukupuolirooleista. Miestä ei saisi kutsua nimellä, joka viittaa johonkin hempeään, vaan miehen pitäisi aina olla Remontti-Reiskan kaltainen Jöötti-Jaakko tai Adonis-Arska. Miksi? Eivät kaikki naiset haaveile miehistä, jotka ovat joko talvisin rokkikeikan hiostamia tai kesäisin moottoripyörärasvan tummentamia. Parinvalinnassa on toki kyse niinkin eläimellisistä asioista kuin hajuista, mutta myös niistä paljon kehutuista keskustelutaidoista, lämmöstä ja huolehtimisesta.

Naisethan kaipaavat rinnalleen miestä, joka paijaa heidän päätään, osaa keskustella vaikeistakin asioista ja esittelee heidät ilomielin ystävilleen ja tapaamilleen uusille ihmisille tulevana vaimonaan. Tekeekö naisesta jotenkin huonomman saaliin, jos hän nimeää miehensä tunteiden ja tuoksujen mukaan?

Kun näistä sukupuolirooleista aloittaa, päätyy tietenkin lopulta sukupuolielämään. Minulle on kenenkään turha väittää, että seksin suhteen olisi saavutettu jonkinlainen tasa-arvo edes liberaalissa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa (jos sitä enää on olemassa).

Sinä odottelit Tuoksu-Miehen suudelmaa useamman kuukauden. Mitä, jos sinä olisitkin rohkaistunut illan päätteeksi antamaan ensimmäisen suukon? Tosiasia on edelleen vuonna 2008, että seksiä estottomasti ehdottavat, haluavat ja harrastavat naiset ovat kevytkenkäisiä, mutta seksiä estottomasti ehdottavat, haluavat ja harrastavat miehet ovat miehiä.

Katso nyt vaikka viraltapantua ulkoasiainministeriä. Eihän hän joutunut ongelmiin siksi, että on naistenmies, vaan siksi, että valehteli. Politiikassakin pärjäävät siis viriilit miehet, mutta kerropa minulle, kuinka monta miestennielijää mukaan mahtuu? Onhan meillä tietysti kulttuuriministeri, mutta hänhän saakin sitten kaikkien miestä vaihtavien naisten synnit kannettavakseen. Muut politiikan naiset ovat lähinnä sellaisia, ettei kukaan hyvällä tahdollakaan uskoisi heidän pyörittävän miehiä muualla kuin neuvottelupöydässä.

Meidän tyttöjen on edelleen oltava kilttejä. Nainen on äiti, sisar ja tytär, jonka ei voi kuvitella estottomasti ehdottavan, haluavan ja harrastavan seksiä. Me emme edes Suomen kaltaisessa vapaassa maassa hallitse täysin omaa seksuaalisuuttamme. Kun miehen aloitteesta lopulta sänkyyn pääsee, eikö meidän muka enää tarvitse miettiä, voimmeko ehdottaa asennon vaihtamista rakastelun aikana uskaliaampaan, jos siltä tuntuu? Onko meille naisille sopiva ikä estoista vapautumiseen 18, 28 vai 48 vuotta? Ja kuka tällaisia enää tasa-arvon kulta-aikoina kehtaa ajatella?

Nostan käteni ja viittaan – minä. Sorrun itse aivan ilmeisen helposti pyörittelemään vaivalla saavutettua tasa-arvoa romuttavia ajatuksia. En voi sille mitään, että minusta on normaalimpaa, jos minä naisena en jaksa seksiä. Jos Kalle ei jaksa, saatan hädissäni kysyä, eikö hän enää haluakaan minua. Ja minusta on luontevampaa, jos hän tekee ehdotukset, koska silloin minun ei tarvitse jäljestä päin miettiä, ehdotinko jotain liian rohkeaa.

Seksistä meillä ei silti riidellä, mutta kotityöt vavisuttavat suhteemme tasapainoa säännöllisin väliajoin. Arvostettu naistenlehti julistaa tänä keväänä, että siivoaminen on muotia. Onnittelut meille naiset, nyt ei tarvitse enää asua kodissa, jossa riisimurot raksuvat jalkojen alla ja koirankarvat leijuvat aamiaislautaselle!

Jos lehtijutussa olisikin komeita miehiä muodikkaat siivousessut päällä kuuraamassa kerrostalokaksion lattiaa, hyppisin innosta kattoon: Kalle huomaatko, sinulla on lupa siivota! Mutta vielä mitä, jutussa somat mallineidot keikistelevät tavalliseen tapaansa enemmän tai vähemmän onnistuneilla koiranpentuilmeillä söpöt siivoustakit yllään. Huomata sopii, että siivoustakitkin ovat nyt muotia. Minä siis siivoan kauniissa siivoustakissani kotona, ja Kalle tulee miehekkäästä työstään puhtaaseen kotiin?

Rakel Liekki kehottaa blogissaan siivoamaan vähemmän ja rakastelemaan enemmän. Vaan minkäs teet, kun alkaa tuntua siltä, ettei likaisessa kodissa enää huvita olla? Kallen vakiovastaus on, että hän kyllä yrittää huolehtia kotitöistä. Minä sanon siihen, että kyllä minä tiedän, että sinä yrität, mutta kun täällä on silti likaista. Siihen Kalle sanoo, että minä valitan aina samoista asioista. Silloin minä pahoitan mieleni, ja riita on valmis. Minkä verran voi vaatia toisen siivoavan, jos omasta mielestä kolme kertaa viikossa on hyvä ja toisen mielestä kerran kolmessa viikossa?

Tasa-arvoon kotitöissäkin tuntuvat pääsevän vasta myöhäisessä keski-iässä olevat parit, kun vaimo uskaltaa sanoa, että nyt on niin että hommat jaetaan tasan tai mies voi asua kodissa yksin. Vedän verkkarit jalkaan, laitan pesua kaipaavat hiukseni nutturalle ja ryhdyn pyyhkimään pölyjä, joita kevätaurinko armeliaasti paljastaa kodin pinnoilta.

PS. En minä vihaa miehiä. Nytkin ikävöin ja tarvitsen yhtä heistä viereeni.

X