Ihmiset ja suhteet

Kaksinaista: Uusi suhde, uusi perhe

Teksti: Anna.fi

Peli”Eräs sitoutumispelon syistä on epäilemättä perhe, joka tulee väistämättä kaikkien uusien puolisoiden mukana, ellei kyse ole päiväntasaajan alapuolelta yksin muuttaneesta orvosta, joka ei ole eläessään asunut missään yhdessä paikassa viikkoa pidempään. Mutta onko unelma-anoppila vain utopiaa?”

Hola Eve!

Sitoutuminen on kyllä kumma juttu. Miksi siitä pitää tehdä niin iso numero? Helpottaako automaattisesti molempien osapuolten oloa, jos koko ajan otetaan varman päälle ja varovasti ja todetaan, että ei nyt vieläkään oikein tunneta kunnolla ja että kyllä tässä nyt pitää mennä varovasti ja ei nyt vielä tehdä sitä tai tätä kun ei olla valmiita. Kenen käsikirjaa silloin luetaan? Vai onko kyse siitä, että vain pelataan itselle lisäaikaa, jotta voidaan vielä katsella, josko joltain kulmalta ilmaantuisi jotain vähän parempaa? Ovatko ihmiset aina olleet niin kovia pelaamaan parisuhderintamalla? Entä olisiko parempi, jos tutustuisit kunnon maaseudun kasvattiin – pelataanko haja-asutusalueilla vähemmän, kun tarjonta ei ole niin kirjavaa?

Olen toki samaa mieltä siitä, että on hienoa ja jaloa ja ystävällistä, että herra Tuoksu kertoo sinulle avoimesti saamistaan kolhuista. Toivottavasti hän kuitenkin tietää missä raja menee, ettet päädy (muistaakseni historia toistaisi itseään) terapoimaan nuorukaista, joka on saanut siipeensä jonkun ihanan lyylin lähdettyä vihreämmän ruohon perään.

Sitoutumisessa ihmisiä pelottavat monet asiat, sen toteamiseen ei tarvita ydinfysiikkaa. Syitä sitoutumiskammoon (miksi ilmiölle pitää edes olla oma nimensä) voisi ruotia loputtomiin: vapauden menettämisen pelko, yhden illan juttujen menettämisestä aiheutuva tuska, läheisyydenpelko, omien vanhempien avioerosta aiheutuva pelko, ystäväpiirin huonoista parisuhteista aiheutuva pelko, ystävien pariutumattomuudesta aiheutuva pelko, nuoruusvuosien menettämisen pelko, pariskuntaillallisten pelko, paikoilleen jämähtämisen pelko, you name it.

Eräs sitoutumispelon syistä on epäilemättä Perhe. Perhe, joka tulee väistämättä kaikkien uusien puolisoiden mukana, ellei kyse ole päiväntasaajan alapuolelta yksin muuttaneesta orvosta, joka ei ole eläessään asunut missään yhdessä paikassa viikkoa pidempään.

Perhehän on lähtökohtaisesti mukava juttu. Minä pidän suunnattoman paljon omasta perheestäni ja arvostan kovasti omia vanhempiani ja heidän yhteiselämäänsä ala- ja ylämäkineen. Toinen asia onkin sitten Perhe, joka tulee siipan mukana. Lämpimän Vastaanoton Perheissä uusi puoliso otetaan mukaan yhteisöön kevyesti kättä heilauttamalla ja ilman sen suurempia ristikuulusteluja. Puolison annetaan olla tai olla olematta ihan sen mukaan, miltä hänestä tuntuu. Kun hän haluaa olla Perheen kanssa tekemisissä, hänelle tarjotaan siihen mahdollisuus, mutta mihinkään ei pakoteta eikä mitään ihmesuoriutumisia sukulaisjuhlista vaadita. Kuulostaa todella helpolta. Monestiko olet tavannut tällaisen perheeseen? Pahinta on, että kun on kerran tavannut tällaisen Perheen, ei mikään muu Perhe enää tunnu miltään.

Ristikuulustelu-Perheissä puolisokokelas istutetaan mukavasti nojatuoliin ja aloitetaan sarjatuli. Mistä kotoisin, minkä ikäinen, työ, vanhempien työ, poliittinen sitoutuminen, harrastukset, tulot, menot, ystävät, kuuluisat ystävät, tulevaisuudensuunnitelmat ja perheenperustamisaikeet?Puolessa välissä sarjatulta alkaa ahdistaa, mutta hermostua ei saa, koska silloin peli on menetetty ja uuden puolison elämä Perheessä käy hankalaksi. On oikeastaan aivan sama, tietääkö vastaavansa kysymyksiin oikein vai väärin. Olo on joka tapauksessa yhtä alaston.

Hälläväliä-Perhe ei juuri ole parempi. Hälläväliä-Perheelle on aivan se ja sama, kenen kanssa Perheen vesa kulloinkin ulkoilee. Puolisosta ollaan kiinnostuneita vain hieman, jos ollenkaan, ja muutoin tyydytään toteamaan, että on sillä meidän mikkopetterillä joku tyttöystävä, mutta en minä nyt sen nimeä muista. Miltä tuntuu suunnitella tulevaisuutta, kun tiedät, että on ihan sama oletko Mirkku, Martta vai Pirkko? Hyvä puoli on yleensä se, että Perhe ei järin paljon puutu pariskunnan elämään.

Kun suhteessa päästään pidemmälle, tullaan tilanteeseen, jossa voidaan todeta, että Perhe joko pitää puolisosta tai ei pidä. (Hälläväliä-perheestä tätä on tosin vaikeaa päätellä.) Joskus hyväksynnän puute voi olla niin ilmeistä, että anoppi lahjoo vain toista miniäkokelasta ja tekee selväksi toiselle, että mitään perintöhopeita ei olla jakamassa hänelle. Sen lisäksi, että uusi puolisokokelas joutuu ottamaan selvää siitä, millainen Perhe on, hän joutuu peilaamaan omaa parisuhdettaan Perheen vanhempien suhteeseen. Mitä pidät anopista, joka elää aviomiehensä rakastavan (?) tiukassa otteessa ilman omia harrastuksia, ystäviä, mielipiteitä ja tapoja? Mistä voit tietää, että pojasta polvi paranisi? Eikö poika nimenomaan ole kasvanut dominoiva isä miehen mallina?

Entä anoppi, joka ei suostu mainitsemaan entisen aviopuolisonsa nimeä, joka valittaa sekä lapselleen, että sinulle kaikesta: siitä, että olette myöhässä, että olette ajoissa, että ette tule lainkaan, että tulette väärään aikaan, että ette käy tarpeeksi usein, että käytte liian usein? Anoppi, joka on täynnä pyhää vihaa karmivaa ihmishirviötä kohtaan, josta hän on eronnut kymmenen vuotta sitten (ja jonka hän on Suomen kaltaisessa vapaassa valtiossa itse valinnut puolisokseen).

Vai saisiko olla appiukko, joka pitää vaimonsa työtä täysin turhan toimintana, tavoitteita haihatteluina ja ruoanlaittotaitoja täysin olemattomina? Ja ilmaiseen tämän avoimesti muiden kuullen. Millä keinoin silloin uskottelet itsellesi, että tämä ihanan viehättävät nuori mies, johon olet tutustumassa, suhtautuu aivan varmasti kannustavasti ja rohkaisevasti suunnitelmiisi tehdä väitöskirja, hankkia musta vyö karatessa ja oppia tekemään sushia?

Onhan toki myös aivan ihastuttavia Perheitä, joihin haluaisi jäädä vielä parisuhteen päätyttyä. Kun eroaa kumppanistaan, tuntuu kuin samalla eroaisi laumasta muitakin ihmisiä. Ja silti eropäätöksen voi tehdä vain tuon yhden ihmisen perusteella (olettaen ettei toinen tee päätöstä puolestasi). Kuten tiedät, aikaisempi avoliittoni A:n kanssa ei ollut kovin onnellinen, mutta suhteeni Perheeseen oli mitä mainioin. En mahda itselleni mitään, että edelleen muistelen lämmöllä niitä hetkiä, jolloin katsoimme iltaisin yhdessä televisiota, poimimme marjoja takapihan pensaista, vietimme lämpimiä kesäpäiviä mökillä meren rannalla ja minä (joka olen hyvin valikoiva Perheiden suhteen) hyväksyin tämän Perheen aivan täysin. Kun suhteemme A:n kanssa paljasti pitkään häämöttäneen loppusuoran, olin jopa enemmän suruissani niin hyvän Perheen menettämisestä.

Ei sillä, etteikö nykyisessä Perheessä olisi hyvät puolensa, mutta samanlaista suhdetta heihin minulla ei ole. Ehkä minä en ole antanut siihen mahdollisuutta itse. Puolustelen puutetta sillä, että en yksinkertaisesti kykene innostumaan golfista (pidän sitä täysin joutavana lajina, jota ihmiset harrastavat vain siksi, että voisivat pasteerata vaaleanpunaisissa kauluspaidoissaan pitkin viheriöitä) enkä muutenkaan jaa Perheen maailmankatsomusta millään tasolla. Olen oppinut aikaa myöten oppinut välttämään aiheita, jotka ohjaavat minun ja Perheen mielipiteet suoraan
törmäyskurssille, enkä osallistu keskusteluun yksityiskouluista tai lasten kasvatuksesta. En tosin tiedä, kuinka kestävä ratkaisu tämä on ottaen huomioon tulevaisuuden suunnitelmani Kallen kanssa.

PS. Muista, että seksi voi parantua suhteen kehittymisen myötä, vaikka ensimmäinen kerta olisikin mitäänsanomaton kokemus. Toisaalta, jos seksi on erinomaista heti ensimmäisellä kerralla otamme lasit viiniä ja laadimme strategian Tuoksu-Miehen pitämiseksi kuvioissa.

Kati

Mitä mieltä olet suhteen aloittamisesta?

Katso tilanne vastaamatta

X