Ihmiset ja suhteet

Koti Brysselissä, osa 4: Kaksi luumupuuta, kaksi kulttuuria

Teksti:
Anna.fi

Lauantaiyönä nousee kova tuuli. Se on kerännyt voimaa jostain kaukaa Atlantilta ja saavutettuaan mantereen se innostuu ja yltyy täydeksi myrskyksi. Selässään se kantaa sateen. Ja minkälaisen! Brysseliä läiskitään märillä räteillä kuin kuritonta koiraa. Taloparkamme saa osansa. Kattotiilet voihkivat ja vinttistudion ikkunat paukkuvat.

Pienen tytön askeleet johtavat peiton alle. Valvomme vierekkäin, varpaat yhdessä ja kuuntelemme vaiti luonnon voimaa. Tolpan juuresta kuuluu tuttu tipahtelu. Se pahuksen reikä on tukittava, päätän. Heti huomenna.

Ja sitten se loppuu, yhtäkkiä. Pilvet pakenevat nousevaa kuuta eikä aikaakaan kun kattoikkunaan ilmestyvät ensimmäiset tähdet. Kaikki on taas hyvin ja turvallista. Nukahdamme Pikku Prinssin ajatuksiin.

Kun heräämme sunnuntaihin maailma on nytkähtänyt. Räystäältä kuuluu pikkulinnun varovainen äänenavaus. Kulmakunnan kullankeltainen kissa loikahtaa aidan yli aistejaan venytellen. Aukealla taivaalla puluparvi harjoittelee kuvioitaan.

Matkaamme puistoon ja illuusio keväästä saa meidät(kin) valtaansa. Me miehet päätämme tehdä niinistöt ja pian isä ja poika viilettävät rullaluistimilla pitkin autoilta suljettuja teitä. Suomessa on kuulemma sohjokeli.

Brysseliläiset käyttäytyvät kuin olisi jo kesä. Vajaan kymmenen asteen lämmössä hölkätään lyhyissä housuissa, joutsenet saavat pullaa ja ilma tuoksuu vohveleilta. Lapset telmivät takki auki ilman pipoa. Liioittelua, ainakin pohjoismaisesta vinkkelistä. Nythän on tammikuu. Vilustuvat joka iikka.

Iltapäivällä odottaa harvinainen tilaisuus. Meidät on kutsuttu naapureille kylään. Miksikö tämä on harvinaista? Kutsujina ovat alkuasukkaat. Keskenään viihtyville belgialaisille ei aivan heti pääse, mutta pensasaita välillämme on luonut kontaktin. Me hoidimme leikkauksen viimeksi, seuraavaksi on heidän vuoronsa.

Suomessa kyläily alkaa aikuisten reippailla kättelyillä. Murkuille huikataan oven raosta hei-heit, minkä jälkeen he saavat jatkaa pleikkareidensa parissa.

Täällä tyyli on toinen. Kättelyt ovat vasta vaihe numero yksi. Niitä seuraavat kohteliaat kurotukset ja pusuttelut. Samaa maneeria noudattavat varhaisteinitkin, ainakin tässä juristi-opettajaperheessä. Toisella kymmenellä oleva poika tulee liki ja tarjoaa toistakin poskeaan. Siinä sitten moiskautellaan.

Sympaattista tavallaan, kyllä. Mutta miksi nämä rituaalit tuntuvat niin vierailta, teennäisiltä, jopa vastenmielisiltä? Kun poski koskettaa poskea, tunnen kotimaan kaipuun.

Suomalaiseksi lienen keskivertokörilästä avoimempi eikä kosketus kammota. Mutta siinä on se pieni ero. Fyysisyyteen varaan itselleni oikeuden silloin kun siltä oikeasti tuntuu. Kun pidän ihmisestä, kun välillemme on syntynyt yhteys. Suomalaiselle ruumiillinen, ei-seksuaalinen kontakti on seuraus, merkityksellinen sinetti luottamukselle ja toveruudelle. Ei tyhjä ele ventovieraiden kesken.

Kyläily jatkuu kuitenkin rattoisasti. Ei, Suomea ei sodassa miehitetty. Kyllä, maassa on ruotsinkielinen vähemmistö. Aivan, Bushin syytä tämäkin. Ilma on epätavallisen leuto.

Siirrymme liköörien kera kuistille, mistä aukeaa näkymä myös meidän pihallemme. Kiinaan muuttanut vuokraisäntämme on rakentanut sitä pieteetillä. Siitä meitä on vannotettu huolehtimaan. Muratti, kiinanruusu, spirea, laventeli ja japanilainen kirsikkapuu odottavat kevättä. Kaiken kruunaa luumupuu, omistajien ylpeyden ja ilon aihe. Eikä syyttä. Hedelmät maistuivat elokuussa mainioilta.

Näen kuinka naapurimme yrittävät muotoilla kysymystä. Asiasta on selvästi puhuttu. ”Tuota, oletteko mahdollisesti ajatelleet leikata luumupuutanne?”, tiedustelee illan isäntä ja vilkaisee omaa karsittuna tököttävää pihapuutaan.

Muistan Erkki Toivasen ja hänen kirjansa Kahden puolen kanaalin. Siinä emeritustoimittaja pohtii brittiläisen ja mannermaisen (ranskalaisen) kulttuurin eroja keskittyen lähinnä talouteen ja Euroopan yhdentymiseen. Merkittäviä asioita molemmat. Mutta eivät lähellekään yhtä tärkeitä kuin kysymys oikeasta hetkestä karsia luumupuuta.

Paljastumme nimittäin naapureillemme luopioiksi, brittiläisen koulukunnan edustajiksi. Täällä mantereella ainoa oikea hetki operaatioon on marraskuu, lehtien putoamisen jälkeen. Silloin puu talvehtii rauhassa tehdäkseen taas seuraavana kesänä satoa. Rubbish, sanovat engelsmannit. Aseisiin on tartuttava vasta helmikuussa. Syksyinen leikkaus altistaa puun sienitautien armoille. Tätä neuvoa olemme suomalaisen puutarhurituttumme kehotuksesta noudattaneet.

Siinä sitä sitten ollaan: kulttuurisen kuilun äärellä. Mutta tästäkin diplomaattisesta selkkauksesta selvitään. Hyvällä tahdolla – ja kehusanoilla rouvan mainioista piiraista ja belgialaisista juomista.

Lähtiessämme isäntä silti palaa asiaan. ”Niin, omistajat ovat hyvin tarkkoja, myös puutarhastaan.” Huoli jää itämään.

Mutta maanantaiyönä sataa taas lunta. Onneksi.

Ellien ps.

Toimittaja Pekka Vänttinen, 45, pakkasi laukkunsa ja muutti perheensä kanssa neljäksi vuodeksi Brysseliin. Hän kirjoittaa kerran kuussa perheensä belgialaisesta arjesta.

Lue lisää: Koti Brysselissä, osa 5: Karnevaaleja isoille ja pienille

Teksti: Pekka Vänttinen / A4 Media Oy (27.1.2005)

X