Ihmiset ja suhteet

Koti Brysselissä, osa 6: Pappilan hätävara

Teksti: Anna.fi

Milloin kävitte viimeksi kirkossa? Joku joulu se taisi olla, ei kun pääsiäinen… Aivan, harvoin jos koskaan. Mikäli pakollisia sukutapahtumia ei lasketa. Mutta muuttakaapas ulkomaille, ja saatatte löytää itsenne seurakuntasalista.

Kirjaimellisesti maallisen vallan ytimessä ja kähmintöjen keskiössä, Euroopan parlamentin ja Komission välissä, sijaitsee pala taivasta – ja Suomea. Tai, no tavallaan ne ovat sama asia.

Belgian suomalaisen merimieskirkon Brysselin pappila on päivittäin noin seitsemänkymmenen ulkosuomalaisen vierailukohde. Sinne monet suuntaavat, tarpeeksi ihasteltuaan (tai teeskenneltyään) sitä kuinka mahtavaa välillä on mussuttaa muutakin kuin Fazerin sinistä. Ei ole.

Halki hallin, portaat alas, ja kävijä astuu valoon (lue: paratiisin esitarhaan). Eloveenaa, Reissumiehiä, Turun sinappia, hapankorppuja, salmiakkia, suomalaista kahvia hyllyssä ja liedellä höyryämässä. Sielussa kahahtaa kuin mustikkapensas marjametsässä. Suomalainen on kotona.

Sillä suomalaisuus haisee ja maistuu kuin ei mikään muu. Asia valkenee sekunnin tuhannesosassa. Se on se aika, jossa tuoksu tavoittaa aivolohkon. Heti ovisummerin armahdettua se iskee päin tietoisuutta: tuoreen pullan aromi.

Pulla herkistää, pulla tuo mieleen muistoja. Pullan ääressä on helppo istua ja jutella. Pulla on salainen ase. Ja sitä asetta merimieskirkko totisesti osaa käyttää. Sillä ei mikään avaa sielua kuin tuore nisu. Siinä mielentilassa luistaa juttu jopa taivaallisista pudotuspeleistä.

Mutta ensin on hoidettava ne maalliset matsit ja muut päivänpolttavat. Sillä on se kumma kuinka välimatka muokkaa mielenkiinnon kohteita. Yhtäkkiä mikään ei tunnu tähdellisemmältä kuin televisiosta välittyvä SM-hiihtojen sekuntikamppailu sieltä jostain. (Siunattu lautasantenni.) Puhumattakaan siitä kuinka välttämättömältä tuntuu tietää siitä kuinka Anitra Ahtolan avoliittosuunnitelmat etenevät. (Siunattu Ilta-Sanomat.)

Tänä keväänä, maaliskuun lopussa on kulunut sata vuotta siitä, kun ensimmäinen suomalainen merimiespastori Sigfrid Sirenius saapui Belgiaan. Suomalaisia merimieskirkkoja toimii nyttemmin Belgian (Bryssel ja Antwerpen) ohella Gdanskissa, Hampurissa, Lontoossa, Rotterdamissa ja Ateenassa (Pireus).

Osuvampaa olisi nykyään puhua vaikka nykyajan nomadien, liikkuvien ihmisten kirkosta, mutta meri-brandi on vahva eikä sitä ole haluttu muuttaa. Ja miksi pitäisikään sillä perusajatus on edelleen sama.

Merimieskirkkojen toiminnassa on ymmärretty ja siinä on jäljellä jotain sellaista, mikä maakrapujen seurakunnista tuntuu ajelehtineen horisontin taakse. Ajatus ihmisestä on holistinen. Merimieskirkko näyttää käsittäneen käytännön työn kautta, että ihmisestä ei voi erottaa henkisiä ja muita tarpeita. Se tarjoaa läsnäoloa ja vieraanvaraisuutta ja höyryventtiilin siellä, missä ihmiset näitä seikkoja ehkä herkimmillään kaipaavat. Kuten Jeesus, merimieskirkko menee ihmisten keskelle.

Jotain sympaattista on myös toiminnan perustassa. Puolet rahoituksesta tulee ulkopuolelta, Raha-automaattiyhdistykseltä, opetusministeriöltä, Suomen kirkolta ja Wihurin säätiöltä. Mutta se toinen puoli, se tulee seurakuntalaisilta itseltään. Brysselissä suomalaisperhe maksaa 55 euron tukimaksun palasta Suomea keskellä vierasta kaupunkia.

Se on pieni hinta paikasta, jossa pääsee partioon, vauvamuskariin, kokkikerhoon ja saunaan. Ja syömään niitä pullia.

Brysselin pappila: Rue de Pascale 9, B-1000 Bruxelles.

Koti Brysselissä -sarja loppuu tähän, mutta Pekka Vänttinen aloittaa Ellien uutena kolumnistina kesäkuussa. Klikkaa silloin Naisnäkökulmaan!

Juttusarjan alkuun

Teksti: Pekka Vänttinen / A4 Media Oy (7.4.2005)

X