Koti-isän päiväkirja, osa 3: Ulkona lasten kanssa

Lähteäkö ulos lasten kanssa vai ei? Tämä on usein koti-isän yksittäisen päivän tärkein kysymys. Yhtäältä terve mukavuudenhalu neuvoo välttämään ainakin kauas tai uusiin paikkoihin lähtemistä. Yksi syy siihen, miksi perheestämme minä olen hoitovapaalla, on juuri se, että kaipaan puolisoani vähemmän vaihtelua, toimintaa ja kodin ulkopuolisia tapaamisia.

Toisaalta päivä voi olla pitkä sisällä tai kotipihassa pysyttelijälle, varsinkin niinä päivinä, jolloin molemmat lapset ovat kotona. Kun on kotona, uloslähteminen tuo tunteen siitä, että saa jotain tehdyksi. Sen merkitys on silloin paljon suurempi kuin aamuina, joina pitää lähteä töihin tai kouluun: se merkitsee kokonaisen maailman avautumista kodin seinien ulkopuolella. Kun säätilat, merenpinnan korkeuden muutoksen ja luonnon värien vaihtelun ehtii aistia rauhassa, niillä on äkkiä paljon enemmän merkitystä kuin silloin, kun kiiruhtaa metroon ehtiäkseen ajoissa töihin. Ja meillä Itä-Helsingissä merenrantoja riittää!

Huonommalla säällä päivän ulkoilutarpeen tyydyttää kaupassakäynti vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä puistoaukean toisella puolella olevassa ostoskeskuksessa. Yksi suosikkipaikoistani on modernin lähikirjaston tilava kahvila, jossa on myös lasten leikkipaikka. Voin itse lukea hetken aikaa lehtiä, kun lapset tonkivat lattialla. Tuttavia en siellä monestikaan tapaa. Toisaalta kahviloissa käyminen on aina ollut minulle ensi sijassa yksityisyydessä vietetty nautinto.

Joitakin kahvilatapaamisia olen sopinut erään parhaillaan äitiyslomalla olevan, parin metropysäkin välin päässä asuvan vanhan ystäväni kanssa. Vanhat ystävät, jotka saavat lapsia, ovat edelleen vanhoja ystäviä. Sen sijaan tuntemattomat vanhemmat eivät muutu läheisiksi vain sen takia, että he ovat vanhempia.

Koti-isätuttaviani tapaan vielä harvemmin. He asuvat kauempana, ja miesten kesken tapaaminen tuntuu vaativan kahvilassa käyntiä dramaattisempaa toimintaa. Tavatessamme emme juuri keskustele lasten- tai kodinhoitoon liittyvistä kysymyksistä. Erään hoitovapaalla olevan tuttavani ja lastemme kanssa kävimme Korkeasaaressa katsomassa, kuinka eläimet pyörivät virkeinä kuulaassa syyssäässä. Vanhempaa lasta ilahduttivat erityisesti isot, jaloilleen nousevat kissaeläimet ja karhut. Poika toisteli pitkään alkeellista vitsiä karhun kakkaamisesta.

Kerran viikossa käyn yksivuotiaan kanssa yksivuotiaiden musiikkileikkikoulussa eli ”vauvamuskarissa”. Tämä on viikon suurin henkinen ponnistus. Minun lisäkseni mukana on yleensä yksi isä ja kuudesta seitsemään äitiä. Suuri määrä äitejä ja pikkulapsia samassa paikassa hermostuttaa minua hiukan samaan tapaan kuin muurahaispesän kuhina. Vauvamuskarissa pääasiallinen stressi tulee kuitenkin siitä, että ajoittain myös vanhempien tulisi liikehtiä rytmisesti musiikin tahdissa. Lattialla kehässä kiertäminen kotiäitien keskellä tuntuu jollain tapaa naurettavalta. Osuudet, joissa vanhemmat istuvat paikallaan taputtamassa tai hytkyttelemässä vauvoja, ovat sen sijaan mukavia.

Viisivuotias poikamme on jo ties kuinka monetta vuotta musiikkileikkikoulussa, jossa on tänä syksynä alettu opetella nuotteja. Tämä tuntuu innostavan poikaa. Pikkusiskon vauvamuskarin järjestäjä on sama, joten olen valmis kestämään vauvamuskarin, koska olen nähnyt, miten hyvänä pohjana se toimii myöhemmälle musiikkiharrastukselle.

Isoäitejä, siis omaa ja puolisoni äitiä käymme tapaamassa lasten kanssa melko säännöllisesti, välillä myös isoisovanhempia. Nämä ovat tietyllä tapaa stressaavia, mutta myös hienoja kohtaamisia. Ehkä vähiten näistä kolmen sukupolven tilanteista nauttivat lasten vanhemmat ja eniten isovanhemmat. Ehkä onkin niin, kuten joku irvileuka väitti: lasten hankkimisen perimmäinen tarkoitus on saada lastenlapsia.

Kuvan henkilöt eivät liity juttuun.

Lue lisää:
Koti-isän päiväkirja, osa 1: Miksi olen kotona?
Koti-isän päiväkirja, osa 2: Tiskikone on Marsista, silityslauta Venuksesta

Teksti: Kari Forsström