Ihmiset ja suhteet

Kotiäiti: Havaintoja elävästä elämästä

Teksti:
Anna.fi

Siinä missä vanhemmat kasvattavat lapsiaan, myöskin lapset kasvattavat vanhempiaan. Ja lapsiperheen arki opettaa eläjilleen uusia asioita lähes joka päivä.

Isoja asioita, kuten miltä tuntuu saada lahjaksi äitienpäivänä lapsen itse taikataikinasta askartelema sydän-kaulakoru. Pieniä asioita, kuten millainen ulkoiluhaalari on lapsella kätevin.

Iloisia asioita, kuten millaista on kun lapsi seisoo eteisessä reppu selässään, silmät innostuksesta tuikkien, valmiina lähtemään kerhoon ensimmäistä kertaa. Suloisia asioita, kuten miltä näyttää kun vauva nyrpistää nenäänsä ja niiskuttaa. Ja epämiellyttäviäkin asioita, kuten sen miten purukumin saa pois sohvakankaasta.

Seuraavassa on lueteltuna lisää ”viisauksia” ja havaintoja, jotka olen kantapään kautta oppinut viimeisen 2,5 vuoden aikana.

*Yhtä varmasti kuin pesukone syö sukilta parit, käy joku olento meillä öiseen aikaan sotkemassa sekä äidin, että lasten vaatteet. Niin sen täytyy olla, sillä puhtaita vaatteita emme tunnu omistavan ollenkaan, vaikka niitä jatkuvasti pestään.

*Jos on olemassa kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan voileipä tippuu aina maahan voipuoli alaspäin, niin samaa sääntöä mukailee kaikkien iloksi myös hoitopöydältä lattialle putoava kakkavaippa.

*Kun puhelin soi toisessa päässä asuntoa juuri silloin, kun vauva ruokailee rinnalla, ja vaivalla könyän ylös sohvalta vauva sylissä puolijuoksua puhelinta hakemaan, voin olla varma, että soittaja on puhelinmyyjä.

*Vaikka tuolien selkänojat, sohvan reunat, sänky, pöydät ja lattia suorastaan kukkisivat vauvan pukluharsoja, niin taatusti ainuttakaan ei ole lähettyvillä silloin kun sille olisi kiireellinen tilaus.

*Päiväunille meno on uhmaikäisen mielestä lähestulkoon yhtä miellyttävää, kuin aikuisen mielestä on astua legopalikan päälle paljain jaloin heti herättyään.

*Kun lapsi haluaa osoittaa pyyteettömän rakkautensa yhtäkkiä halaamalla, olen todennäköisesti juuri tullut korvanneeksi kadoksissa olleen nenäliinan.

*Lelujen valmistajat eivät pienessä, sadistisessa mielessään edes harkitse volyymisäätimen asentamista lasten leikkikaluihin.

*Epäonnen ilmentymät iskevät aina sarjoissa. Jos vessapaperi loppuu huonolla hetkellä, mitä luultavimmin vauvakin herää juuri silloin ja esikoisen yllättää pissahätä.

*Jos kerrankin saisin nukkua aamulla pitkään, herään varmasti kukonlaulun aikaan ihan virkeänä. Samainen kukonlaulu minä tahansa muuna aamuna tuottaa fyysistä tuskaa.

*Spontaani uloslähtö = pissatus, vaipanvaihto, laukun pakkaus, huutokonsertti, pukeminen x 2, oma siistiytyminen, tutin etsintä, hermoromahdus. Vain puoli tuntia ja olemme jo päässeet ovesta ulos.

*Jättimäinen hoitolaukku on nielaissut pienen käsilaukkuni, enkä osaa enää edes kävellä suorassa ilman painavaa vaippakassia olalla.

*Kannattaa muistaa silloin, kun kuumeisesti odottaa että lapsi oppisi puhumaan, että vielä tulee aika jolloin toivoo kaikella hellyydellä lapsensa olevan edes hetken hiljaa.

*Jos illalla etsimme koko perheen voimin kadonnutta paloautolelua, se ilmoittaa itsestään varmasti sänkymme jalkopäässä klo 3.45.

Niin, kaikkeen sitä tottuu, tehdessä oppii ja vahingoista onneksi viisastuu. Jokainen päivä on erilainen, vaikka välillä tuntuukin, että arki tullaa aina samaa rataa. Joka päivä voi huomata jotakin uutta, jos pitää silmänsä ja korvansa auki. Esimerkiksi itse huomasin eilen, että esikoiseni on jo melkoinen Picasso. Ensin hän esitteli ylpeänä lukuisat autopiirrustuksensa, jotka oli levitelty järjestelmällisesti lattialle, ja illalla varmemmaksi vakuudeksi ihastelin rätin ja Tolun kera keittiön pöytään tussilla taiteiltuja teoksia. Täytyy myöntää, olivat oikein hienoja.

Heli Koppila

 

X