Kotiäiti: Kotiäiti kyläilee

En halua vetää jakoa lapsettomien ja perheellisten ystävien välille, koska tosiasia on se, että vaikka elämäntavat lasten myötä olisivatkin alkaneet erota toisistaan, tosiystävyys joustaa, ymmärtää, mukautuu ja kestää sen. Tosiystävät eivät kiistele siitä kumman arki on hienompaa tai vaikeampaa, kummalla on enemmän rahaa, menoja, aikaa, harrastuksia tai tavoitteita. Mutta hienoinen ero näkyy kyläilyssä.

Lapsiperheissä kyläily on vähän helpompaa. Vahdittavia asioita on vähemmän esillä ja vaarapaikat on valmiiksi eliminoitu. Lastenhoitotarvikkeita on lainattavissa, jos jotakin on sattunut jäämään kotiin ja pienet pissavahingot ovat todennäköisesti tuttua kauraa isäntäväellekin. Lisäksi talon oma jälkikasvu ja koeajamattomat lelut usein pitävät pikkuväen kiireisenä niin, että saatan ehtiä itsekin istuma-asentoon.

Kun lapsettomat ystävät kysyvät minulta, että milloin meidän revohkamme tulisi kylään, joudun vastaamaan jotakuinkin seuraavaa: heti kun olette saaneet siirrettyä kaiken arvokkaan ja särkyvän 1,5 metrin korkeuteen, piilottaneet makeiset ja kaikki suuhun mahtuvat esineet, teipanneet kiinni laatikot ja kaapit, sekä valmistautuneet siihen, että lattiallenne tullaan levittelemään kourakaupalla keksinmuruja ja rusinoita.

Ja sitten, kun olen itse täysissä sielun ja ruumiin voimissa, jotta kykenen kaitsemaan termiittejäni täydellä teholla.

Vaikka nämä järjestelyt kyläpaikassa olisikin toteutettu,  joudun silti juoksemaan kieli vyön alla ja napsimaan etenkin nuoremman kädestä pois johtoja, eläinten ruokaa, kirjoja ja milloin mitäkin.

Rauhallista kahvihetkeä on siis turha odottaa. Toisaalta kuulumisten vaihto on minun taholtani melko nopea suorittaa muutenkin. ”Mitä kuuluu?” ”Mitäs tässä, eilen käytiin kirjastossa, tänään ehkä repäistään ja mennään oikein kirpputorille. Entäs teille?”

Saatan jopa tuntea hienoisen kateuden piston kuullessani uusista leffoista, joita itse en ole ehtinyt ajatellakaan katsovani, tai railakkaista baari-illoista, joissa olisin halunnut olla mukana. Toisaalta saatan kuulla myös opiskelupaineista, työkiireistä, rahapulasta, uhkaavasta burn-outista tai vaikkapa kiusallisesta jumppavetäjästä tai kaukorakkaudesta ja muistan, että myös lapsettomilla ystävilläni on stressinaiheita siinä missä minullakin.

Olettakaamme, että olemme selvinneet suhteellisen pienillä tuhoilla ja sotkuilla vierailun loppuun asti ja tulee kotiinlähdön aika, ja kas, siihen saakka suht. mallikelpoisesti käyttäytynyt esikoinen vetää jarrut kiinni, alkaa nakella vaatteitaan ja huutaa ei:tä niin, että käytävä raikuu. Viimeistään tässä vaiheessa olen varma, että lähtöämme hurrataan oven sulkeuduttua ja seuraavaa kutsua saadaan odottaa.  

Mutta onneksi ystäväni ovat sopeutuneet siihen, että tulen nykyään kylkiäisten kanssa. He useimmiten tulevatkin kylään meille päin, ettei vierailua tarvitse sovittaa muksujen rytmien mukaan klo 13.00-16.00 tai 17.30-19.30 välille. He myös ymmärtävät sen, etten välttämättä ole ihan hajulla mistään uutuuksista ja puheenaiheeni pyörivät pitkälti lapsiin liittyvissä asioissa, vaikka koitankin välttää sitä, että höpisisin pelkästään vaippamerkeistä ja neuvolakäynneistä.

Niinpä kyläilyreissut kaikessa vaativuudessaan ovat kuitenkin aina piristäviä tapahtumia ja pitäisi ottaa itseään niskasta tehdäkseen niitä useammin. Jokainen käynti muistuttaa siitä miten tärkeitä ystävyyssuhteet ovat ja miten niitä pitäisi vaalia, riippumatta siitä onko kyseessä toinen uhmaikäisen kiukutteluista kärsivä äiti vai vaikkapa urheilulle omistautunut sinkkutoveri.

Heli Koppila