Kotiäiti: Kun äidin poskelle vierähti kyynel
Kun kerran vuodessa koittaa päivä, jolloin luotettavat herätyskelloni nukkuvatkin yllättäen pitkään, sattuu tietenkin olemaan kevään viimeinen kerhopäivä, jonne vanhemmatkin on kutsuttu…
Heräsin tuntia ennen h-hetken alkua, vilkaisin haukotellen kelloa ja kauhistuin. Ponkaisin pystyyn, onnellisena raajat oikoisenaan tuhisevan vauvan vierestä ja aloin kiskoa housuja jalkaan tuli hännän alla. Herätin esikoisen potalle ja valmistin puuron. Sitten kiireellä lusikoimaan molemmille sörsselit suuhun ja piirtämään itselle ehompaa naamaa. Desibelit kohosivat hetkittäin, kun pojat eivät olleet kanssani samalla aaltopituudella sen suhteen mitä kiire tarkoittaa. Minun mielestäni se ei nimittäin tarkoita sitä, että juostaan vaatteita karkuun tai ponkaistaan kesken ruokailun etsimään kirjaa tai väritellään värityskirjaa lusikoimisen sijaan.
Autolle juostiin pää kolmantena jalkana. Tai minä juoksin, ja sitten juoksin takaisin koppaamaan kainalooni voikukkia ihailevan pojan. Olin suorituksestamme lopulta ylpeä, sillä myöhästyimme vain viisi minuuttia. Paikalle saavuttuamme aloin riisua poikia ja vilkaisin kerhohuoneeseen. Siellä olivat juhlatamineissaan pienet kerholaiset ja viereisessä salissa istuivat vanhemmat. Samassa tajusin, että kyseessä on oikein kevätJUHLA. Olin nimittäin saanut käsityksen, että kerhopäivä on muuten normaali, mutta tällä kertaa vanhemmat pääsevät seuraamaan vierestä pienten leikkejä kahvin kera. Ymmärsin erheeni katsellessani toisten äitien jakkutakkeja ja hameita, sekä videokuvaavia isukkeja. Onneksi olin sentään vaistonvaraisesti valinnut lapsille hieman hienommat vaatteet ylle ja kietaissut omat hiukseni nutturalle, mutta muuten en ollut omaan ulkomuotooni panostanut ja erotuin varmasti joukosta ruskeissa tavishousuissani.
Eniten kuitenkin harmitti se, etten ollut tajunnut ottaa digikameraa mukaan ja nykyaikainen kännykkäteknologiakin petti minut, sillä puhelimessani ei ole ollenkaan minkäänmoista tallennusvälinettä muista hienouksista huolimatta.
Tallensin silti mieleeni jokaisen arvokkaan sekunnin, sikäli mikäli mitään kyynelverholtani näin. Rakas esikoiseni seisoi jännittyneenä muiden joukossa ja pyöri komeasti piirissä vaikka ei kehdannutkaan laulaa muiden mukana ja unohtui välillä patsastelemaan kesken loruleikkien. Näky oli kertakaikkisen suloinen ja ikimuistoinen.
Mikähän siinä oman lapsen esiintymisessä aina onkin niin liikuttavaa? On ihan sama millainen esitys on kyseessä, miten se sujuu tai minkä ikäinen jälkikasvu on, lopputulos tuntuu useilla vanhemmilla olevan hymynsekainen vollotus. Vaikka eipä se mikään vanhemmuuden mittari ole, vaikkei itkettäisikään, mutta itse ainakin olen niin herkkis, että poru pääsee vähemmästäkin.
Esityksen jälkeen oli tarjolla kahvia, mehua, keksejä, kakkua ja jäätelöä. Se miten sain yhtään kahvia ja kakkua omaan suuhuni, on vieläkin mysteeri. Sen verran ahkerasti sain ravata hakemassa esikoiselle evästä ja tarkkailla kuopuksen touhuja. Lukan paidasta saatoin myöhemmin tarkistaa, että hän ainakin oli saanut jokaista tarjolla ollutta suuhunpantavaa.
Juhlan ajankohta ei ollut meille otollinen, sillä vauvan aamupäikkäreiden aika olisi ollut juuri silloin. Niinpä suurimman osan ajasta sain hyppyyttää, keinuttaa, heiluttaa, lennättää ja laittaa tuttia suuhun saadakseni meille hieman lisäaikaa. Olisin mielelläni kysellyt kerhonvetäjältä miten meidän lapsukainen siellä on kevään aikana käyttäytynyt ja mistä hän on erityisesti pitänyt, mutta niin halusi tehdä moni muukin vanhempi. Ja toisaalta, en olisi varmaan omilta kiireiltäni ehtinytkään jäädä suustani kiinni.
Lukan kiire viipottaa joka paikkaan loppui sillä siunaaman sekunnilla, kun koitti kotiinlähdön aika. Hän luikahti pöydän alle karkuun ja komensi, että äiti ja Milo yksin kotiin. Tästä tein päätelmän, että Luka on ainakin viihtynyt kerhossa ja tulee varmaan mielellään syksyllä uudestaan. Niinpä jätimme vastentahtoiset hyvästit kerhonvetäjälle kesän ajaksi ja suuntasimme kotia kohti, yhtä mukavaa kokemusta ja muistoa rikkaampana.
Heli Koppila
Kommentit
Kiitos!
Oli kiva lukea tarinasi ja kahden pienen lapsen äitinä uskoisin ymmärtävän tunteesi ja ajatuksesi. Niin se vaan on, että kyllä sitä herkistyy kun katselee näiden pienten menoa niin kotona kuin muissakin paikoissa. Nyt taisin ensimmäisen kerran olla ilman kyyneliä vanhimman lapsen eskarin päätösjuhlassa. Oli niin levollinen olo pienen lapsen elämän suhteen… Olen panostanut lapsiin monta vuotta ja nähnyt heidän lähes kaikki liikket ja kuullut kaikki ajatukset. Jotenkin on ”hyvä olo” äitinä. Enempää en olisi voinut tehdä ja annan elämän viedä heitä eteenpäin. Minä olen siinä mukana, tukena ja turvana, auttamassa jne. ja tietysti nauttimassa kaikesta yhdessä heidän kanssaan. Nauttikaamme! On nämä niin ihania aikoja!
Kommentit
Yleensä olen lukenut Raakelin ja Tepon jutut, mutta tulipahan luettua tämäkin.
Kirjoitat hauskasti ja elämänläheisesti hoitovapaalla olevan äidin elämästä arjen pyörityksessä. Nautin lukemastani, tämä on todellista, reaaliajassa tapahtuvaa elämää, vieläpä viihdyttävää sellaista – ei mitään populaarista, venytettyä fiktiota. Jatka ihmeessä!
hahaa
Minulle tuli kova ikävä kotiäiti aikojani. Vaikka välillä se olikin hermoa raastavaakin… 🙂 Mitään silti en olisi vaihtanut pois.
Melkein saavutimme samat jutut ,mutta elämä heittelee ja saimme keskenmenon 9vkoa sitten.. Nyt olen taas töissä ja lapset tarhassa,heitä on 2mussukkaa. Oltaisikiin saatu se pikku kolmonen….Ehkä joskus kuulun sinunkin ”piireihisi” taas. 🙂
Muistnpa ajan, jolloin olin oman esikoiseni esiintymisiä katselemassa. Aina ensimmäisistä viimeisimpiin (kauppisesiintyminen) olen liikuttunut kyyneliin… Niin se aika vierähtää. Ja nyt itken jokaisen lapseni kohdalla aivan ihan yhtä ihania kyyneliä ja saan selittää jokaiselle, että äiti itkee onnesta ja ylpeydestä… Minulle on myös jäänyt vuosien varrella lauluja mieleen, jotka yhdistän elämäni tärkeimpiin tilanteisiin ja ihmisiin. Onpa jokaisella lapsella ollut aivan oma erityinen unilaulunsakin… Lisäksi jotkut tietyt ruoat tuovat jopa omaa lapsuuttakin mieleen. Sinänsä kiva, että heti kun kuulee jonkun tutun laulun niin pääsen matkaamaan muistoissani ihaniin hetkiin ja vedet ovat taatusti silmissä taas…
Muuten tuo tilanne on sinänsä tuttu. En ole tainnut olla ajoissa juuri koskaan yhdenkään lapseni kevätjuhlissa… heh heh. Aina on jotain viimehetken juttua. Tai sitten tämä on synnynnäinen vika. No kiva ett’ muutkin äidit ovat yhtä inhimillisiä kuin minä.
Nauran ja hymyilen tänään eka kertaa, kiitos tämän postauksen:) Kuoleman väsyneenäkin siis voi hymyillä:)
Olipahan jokunen kommentoijakin eksynyt juhannuksen vietosta linjoille, kiva juttu 🙂 Ilon,surun kesä-08-nimimerkille osanottoni ja tärppionnea tulevaisuuteen!
Musta toi kuva on jotenkin pelottava missä tolla tytöllä on noi mansikat silmillä ja niin kalpee iho. :S
Peesaan edellistä, luurangon näköinen tyttö…. no anyway! Osaa nuo lapsukaiset olla hellyyttäviä esiintyessään! Taisin kanssa melkein porua vääntää tyttöjen pv-kodin kevätjuhlassa. Kiitos blogistasi!
Ihan alkoi itseäkin niiskututtaa kun kuvittelin Lukan juhliinsa leikkimään ja laulamaan… 🙂
Meillä kun herra on vielä niin pieni, ei ole suuren suuresti tuollaisia ”juhlaliikutuksia” ehtinyt syntyä, mutta muutaman kerran meinasi jonkinmoinen onnenkyynel tirahtaa esim. vauvamuskarissa, kun poika hiffasi miten jotain soitinta soitetaan tai muuten vaan kiljahteli riemusta remutessaan muiden muksujen kanssa. Ja kotonahan noita tilanteita tulee melkein päivittäin – se kun näen lapsen onnistuvan ekaa/tokaa/kolmatta… kertaa jossakin asiassa ja näen riemun hänen kasvoillaan, saa mut aina liikuttuneeksi. Äsken ruokkosimme takapihaa rikkaruohoista ja levittelimme vähän multaa – onni oli sanoin kuvaamaton kun pikkumies osasi ihan itse lapiolla siirtää sellaisen pikkuriikkisen multapaakun kukkapenkkiin. Nauru oli herkässä molemmilla ja äiskällä vähän taas ne liikutuksen kyyneleetkin 🙂
Kiitos!
Oli kiva lukea tarinasi ja kahden pienen lapsen äitinä uskoisin ymmärtävän tunteesi ja ajatuksesi. Niin se vaan on, että kyllä sitä herkistyy kun katselee näiden pienten menoa niin kotona kuin muissakin paikoissa. Nyt taisin ensimmäisen kerran olla ilman kyyneliä vanhimman lapsen eskarin päätösjuhlassa. Oli niin levollinen olo pienen lapsen elämän suhteen… Olen panostanut lapsiin monta vuotta ja nähnyt heidän lähes kaikki liikket ja kuullut kaikki ajatukset. Jotenkin on ”hyvä olo” äitinä. Enempää en olisi voinut tehdä ja annan elämän viedä heitä eteenpäin. Minä olen siinä mukana, tukena ja turvana, auttamassa jne. ja tietysti nauttimassa kaikesta yhdessä heidän kanssaan. Nauttikaamme! On nämä niin ihania aikoja!
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous