Kotiäiti: Läpileikkaus kotiäidin arjesta
Olen tällä hetkellä äitiyslomalla, joka terminä antaa mielestäni hieman harhaanjohtavan käsityksen asiaan vihkiytymättömälle. Jos loma on synonyymi (vähintään yhdestä) pienestä ihmisestä huolehtimiselle oman unen, säännöllisten ruoka-aikojen, kodin siisteyden, harrastusten ja mahdollisesti parisuhteen kustannuksella, niin sitten voi sanoa, että olen sellaisella.
Lyhyestä virsi kaunis; esikoiseni on mies parhaassa uhmaiässä, kuopukseni kuolaa matolle, ja arkipäiväni koostuvat hyvin pitkälti taiteilusta vilkkaan taaperon ja koko ajan hurjasti kehittyvän vauvan perustarpeiden tyydyttämisen, viihdyttämisen, kokkaamisen ja siivoamisen välimaastossa.
Vähäisellä vapaa-ajallani taistelen vyötärölle jämähtäneitä raskauskiloja vastaan jumpassa ja tyydytän shoppailuhimoani kiertämällä kirpputoreja.
Kerran viikossa koitan myös päästä ruokaostoksille ihan yksin, kiireettä, metrin mittaisen ostoslistani kanssa. Ei ehkä kuulosta järin terapeuttiselta, mutta kyllä se on välillä sitäkin.
Yksin minun ei nimittäin tarvitse ollenkaan miettiä vaihtoehtojen autokärry, tavallinen kärry vai pikkukärry välillä. Yksin saan latoa jogurttipurkit ehjinä hyllystä koriin. Yksin minun ei tarvitse korottaa ääntäni kertaakaan. Saan lukea tuoteselosteet kaikessa rauhassa, ilman että ostopäätös tehdään puolestani ja tavara tempaistaan kädestäni kärryyn. Saan nostaa kassalle omat karkkini kuivine kääreineen. Saan maksaa ostokseni kaksin käsin. Saan pakata tavarani pussiin ihan itse. Eikä minun tarvitse keskeyttää pakkaamista juostakseni yhtäkään pientä riiviötä kiinni parkkipaikalta.
Toisaalta – on se joskus vähän tylsääkin. Kun kukaan ei nauraa hekottele seisaaltaan ostoskärryissä. Eikä kukaan halua antaa äidille eskimopusuja kesken lihatiskillä asioinnin. Kukaan ei päätä kahden jäätelön välillä, että molemmat. Eikä kukaan ole kantamassa autolta kotiin sitä muropakettia, joka ei mahdu ostoskasseihin. Mutta siinä se hauis ja luovuus sitten kehittyy, kun kikkailen kaikki tavarat yksikseni parkkipaikalta sadan metrin matkan sisälle.
Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä on meneillään hyvin lapsikeskeinen vaihe meidän perheen elämässä. Esikoisen uhmaikä koettelee välillä rankalla kädellä. Jos selviämme yhdellä yhteenotolla päivää kohti, on se juhlan paikka ja tekisi mieli illan päätteeksi suunnilleen samppakaljat poksauttaa auki ja puhaltaa serpentiiniä katonrajaan. Yleensä itkupotkuraivari saa alkunsa siitä, että poika ei saa itse päättää milloin, miten tai missä jokin asia tapahtuu. Vaikka kyseessä olisi mummin luokse lähteminen, jäätelön syöminen tai lastenohjelmien katseleminen, niin mistään ei tule mitään, jos herra ei saa itse päättää milloin on valmis pukemaan, mitä puetaan päälle, millaisesta lautasesta jäätelöä syödään tai mitä ohjelmaa telkkarista tulee. Puhumattakaan sitten toimista, jotka eivät kuulu lempipuuhiin. Kun olisi aika syödä tai nukkua, niin piru on irti ja juoksentelee valtoimenaan ympäri asuntoa. Voi kuinka monta tarinaa voisinkaan kertoa näistä vähemmän ihastuttavista kohtauksista…
Ja vauva on vauva, omine vaatimuksineen ja mielitekoineen, yösyönteineen ja vaipanvaihtoineen. Lienee sanomattakin selvää, miten paljon aikaa edellä mainitut toiminnot vievät päivästä. Onneksi molemmat ilopillerini tarjoilevat kuitenkin ennenaikaisten harmaiden hiusten lisäksi paljon vaaleanpunaisia, sydämenmuotoisia onnenhetkiä ja auringonpaistetta. Päivääkään en vaihtaisi pois. Mutta jos joku keksii tulla hieromaan tuota lausetta nenääni silloin, kun vanne kiristää päätä ja olen valmis vetämään karvalakin korville ja pakenemaan vuorille, niin saatan joutua leipomaan nekkuun.
Heli Koppila
Kommentit
Tuo kaupassa käynti on aika kaksipiippuinen huvitus, juuri kuin Heli kuvailikin. Yksin saa todellakin rauhassa katsella ja valita tuotteita, ei tarvitse koko aikaa vahtia esikoisen menoa, eikä koko ajan toistaa ”ei me nyt tarvita sellaista”. Mutta sitten kun on yksin, niin on vähän liiankin yksin 😉 Itse olen jo niin tottunut siihen, että vähintään yksi ihminen roikkuu kiinni koko ajan, joten yksin kaupassa ollessani tunnen oloni orvoksi. Koskaan ei ole hyvä ei 😀
Ja mitä tuohon uhmaan tulee, ihanaa kun Heli suhtautuu siihen huumorilla. Meillä se huumori on uhmien aikaan vähän turhankin usein hukassa 🙁
Kommentit
Loistavaa Heli, jälleen kerran hyvä juttu!!! Suorastaan ahmin näitä kirjoituksiasi. Jatka samaan malliin!
Hyvä ja ilmeikäs kirjoitus ja vastaa niiin aikoinaan omaanikin kotiäitiyden arjen todellisuutta (: . Yksi asia vain mietityttää nimittäin sana kotiäiti !
Minusta jos nainen on ” vain” äitiys-ja hoitovapaalla ja palaa työelämään sallittujen ” lomavuosien ” jälkeen ei hän omasta mielestäni ole vielä kotiäiti sanan siinä merkityksessä jonka mielleyhtymä itselleni saa aikaan .
Vaan onko sillä nyt sitten väliäkään ehkä kotiäidiksi nimittämiseen riittää ” hetkellinenkin” sellainen rooli . Itse valitettavasti jouduin kokonaan kotiäidiksi kun paluu entiseen työhön ei enään onnistunut ja uutta työtä en sitten niihin aikoihin halunnut edes ajatella . Olin siis omasta mielestäni todellinen kotiäiti …. ilman työtä mihin olisin päässyt karkuun (((::: myöhemmin . Nykyään toki olen työelämässä mutta kotivuosia oli ihan Riittämiin (: .
Jännä miten nuo lapset muuttavat aikakäsitystä, ennen vuosi oli muka pitkäkin aika, nyt sitä huomaa miten lyhyt aika se onkaan. Lukakin jo uhmailee vaikka vastahan pää kasteltiin pyhällä vedellä!
Mutta kyllä, oli taas hulvaton kirjoitus 🙂
Jimi on niin paljon kuin Luka…vaikka taitaa kaikki tuon ikäiset pojat olla yhtä viikareita! 🙂 Tulee niin suuri yhteisymmärryksen fiilis kun huomaa että jollain muulla on ihan sama tilanne ja yhtä suuri ketutus välillä päällä 🙂
Mie malta odottaa….tätä lisää, lisää vaan! Tuossa innostunut perheen iskäkin näitä lukemaan ja se jos mikä on iiiiso saavutus!
Ilokseni olit taas kaiken tuon päivittäisen ”pikku puuhastelusi” keskellä ehtinyt
vielä kirjoittamaan meille muille päivistäsi. Vai kirjoitatko näitä keskellä yötä ? Ihana tarina jokatapauksessa, kiitos siitä. Oli mukava myös lukea että kaiken
kiireen ja hopun keskellä sitä huomaa myös kuinka ihanaa tuo elämä kuitenkin on.
Muistakaamme kaikki nauttia aina kun vain on mahdollista. Aamulehdessä oli
tänään hyvä kirjoitus lapsen uhmaiästä ja kuinka sitä ”hoidetaan”, lukekaapa
muutkin. Eihän se vähennä yhtään uhmakohtausta, mutta antaa ehkä vahvistusta
itselle kestämään niitä paremmin kun huomaa että on ollut oikeilla jäljillä.
Iloista Vappua vain kaikille t. Äityliini Pirkkalasta
……jooo, tulin just 6 wiikon ginexeltä, tietty oli pakko lähtee vetää keittoo….. ;D ….arvaa tulix vänskä vastaa onnelassa… >:o olin nii cujalla että läppäsin silt lippixen päästä!!!!!111 ;D;D;D;D ei ollu rynchesterii mukana ni evvoinu ampuu 🙁 mut arvaa, se daiju oli ottanu intin yzimillisen mukaan :O :O !!1 mullei ollu lippistä, mut se ampu multa PUUHELMET KAULASTA =O =O!!!1 …ttu mä hajosin. q tuun lomilta ni varmana ammun ziltä heti ecax vänskännatsat kaulalta!!1 ;D;D;
Suurkiitokset, Heli, taas mukaansatempaavasta tarinoinnistasi arjen kuulumisistanne!
Jokaiseen elämänvaiheeseen ne harmaat ja vaaleanpunaiset sävyt kuuluvat. Kunpa sen vaan jaksaisi muistaa silloinkin, kun se vanne puristaa…;)
Itselläni on jo kouluikäiset lapset, mutta välillä tuntuu, että uhmaikä senkun jatkuu – muodossa tai toisessa…;D
Iloista vappua teidän koko perheelle…ja myös kaikille lukijoille!
Eihän ne kotityöt tietenkään mitään herkkua ole & kotona puuhaa riittää vähän kaikilla, mutta hassua lukea mikä urotyö on kantaa kauppakassit parkkipaikalta peräti sadan metrin matkalta…
Kyllä se eräänlaisesta urheilusuorituksesta käy, kun hennolla puolentoistametrin rungolla kantaa nelihenkisen perheen koko viikon ruokaostoksia peräti sen sadan metrin matkan. Urotyöksi sen sijaan en sitä kutsuisi minäkään 😉
Ja mikäli mä muistan, niin esteradalta löytyy (sen sadan metrin matkalta) niin ylämäkeä, portaita kuin kiinninäisiä oviakin (huomatkaa monikko) 😀
Ja kasseja voi olla vaikka 4 eikä kärryillä pääse ulos autolle, kyllä sitä silti voi kutsua urotyöksi. Hikihän siinä tulee kun koitat selviytyä ”kamelin” osasta kunnialla autoon. Ja jos otetaan vielä itsepäinen lapsi mukaan kuvioihin niin jokainen tietää, että silloin puhutaan jo ”maratoonista”. Ja entäs kun lapsia onkin yhden sijasta vaikka kolme tai neljä…siitä se ”hauskuus” vasta alkaakin.
Kiitos Helille mainiosta palstasta, juttusi ovat viisaita ja elämänmakuisia, hauskoja ja lohduttaviakin!
”… lukea tuoteselosteet kaikessa rauhassa, ilman että ostopäätös tehdään puolestani ja tavara tempaistaan kädestäni kärryyn.”
Anteeksi nyt kovasti, kuka tempaisee aikuisen ihmisen kädestä tavarat? Pitäisikö vielä miettiä, kuka onkaan perheessä aikuinen. Ja kenelle aikuisen rooli kuuluu?
Niin, tiedä mitä taparikollisia lapsista vielä kasvaa, jos ei liiallista auttamisinnokkuutta heti kitketä pois vastuullisen aikuisen toimesta! 😀
Jaadajaada, komppaan ;D
Joo kyllähän ne huolet on vielä pienet… Autappa ku meet töihin ja kolmivuoroon. Maksat päivähoitomaksut lainat ja sun muut… Ruusuista on vielä elämä. Kaiken lisäksi tämä ajankäyttö työn koulujen miehen ja harrastusten parissa on rankkaa. Että pullapäivät vielä on…
Vappua varten tuli raahattua kuuden hengen ruuat kaupasta ja se oli kyllä semmosta urotyötä, ettei sitä kyllä ihan joka päivä viittis tehdä. Että sympatiat sulle Heli:)
Tuo kaupassa käynti on aika kaksipiippuinen huvitus, juuri kuin Heli kuvailikin. Yksin saa todellakin rauhassa katsella ja valita tuotteita, ei tarvitse koko aikaa vahtia esikoisen menoa, eikä koko ajan toistaa ”ei me nyt tarvita sellaista”. Mutta sitten kun on yksin, niin on vähän liiankin yksin 😉 Itse olen jo niin tottunut siihen, että vähintään yksi ihminen roikkuu kiinni koko ajan, joten yksin kaupassa ollessani tunnen oloni orvoksi. Koskaan ei ole hyvä ei 😀
Ja mitä tuohon uhmaan tulee, ihanaa kun Heli suhtautuu siihen huumorilla. Meillä se huumori on uhmien aikaan vähän turhankin usein hukassa 🙁
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous