Ihmiset ja suhteet

Kotiäiti: Läpileikkaus kotiäidin arjesta

Teksti:
Anna.fi
Kotiäiti

Olen tällä hetkellä äitiyslomalla, joka terminä antaa mielestäni hieman harhaanjohtavan käsityksen asiaan vihkiytymättömälle. Jos loma on synonyymi (vähintään yhdestä) pienestä ihmisestä huolehtimiselle oman unen, säännöllisten ruoka-aikojen, kodin siisteyden, harrastusten ja mahdollisesti parisuhteen kustannuksella, niin sitten voi sanoa, että olen sellaisella.

Lyhyestä virsi kaunis; esikoiseni on mies parhaassa uhmaiässä, kuopukseni kuolaa matolle, ja arkipäiväni koostuvat hyvin pitkälti taiteilusta vilkkaan taaperon ja koko ajan hurjasti kehittyvän vauvan perustarpeiden tyydyttämisen, viihdyttämisen, kokkaamisen ja siivoamisen välimaastossa.

Vähäisellä vapaa-ajallani taistelen vyötärölle jämähtäneitä raskauskiloja vastaan jumpassa ja tyydytän shoppailuhimoani kiertämällä kirpputoreja.

Kerran viikossa koitan myös päästä ruokaostoksille ihan yksin, kiireettä, metrin mittaisen ostoslistani kanssa. Ei ehkä kuulosta järin terapeuttiselta, mutta kyllä se on välillä sitäkin.

Yksin minun ei nimittäin tarvitse ollenkaan miettiä vaihtoehtojen autokärry, tavallinen kärry vai pikkukärry välillä. Yksin saan latoa jogurttipurkit ehjinä hyllystä koriin. Yksin minun ei tarvitse korottaa ääntäni kertaakaan. Saan lukea tuoteselosteet kaikessa rauhassa, ilman että ostopäätös tehdään puolestani ja tavara tempaistaan kädestäni kärryyn. Saan nostaa kassalle omat karkkini kuivine kääreineen. Saan maksaa ostokseni kaksin käsin. Saan pakata tavarani pussiin ihan itse. Eikä minun tarvitse keskeyttää pakkaamista juostakseni yhtäkään pientä riiviötä kiinni parkkipaikalta.

Toisaalta – on se joskus vähän tylsääkin. Kun kukaan ei nauraa hekottele seisaaltaan ostoskärryissä. Eikä kukaan halua antaa äidille eskimopusuja kesken lihatiskillä asioinnin. Kukaan ei päätä kahden jäätelön välillä, että molemmat. Eikä kukaan ole kantamassa autolta kotiin sitä muropakettia, joka ei mahdu ostoskasseihin. Mutta siinä se hauis ja luovuus sitten kehittyy, kun kikkailen kaikki tavarat yksikseni parkkipaikalta sadan metrin matkan sisälle.

Kaiken kaikkiaan tällä hetkellä on meneillään hyvin lapsikeskeinen vaihe meidän perheen elämässä. Esikoisen uhmaikä koettelee välillä rankalla kädellä. Jos selviämme yhdellä yhteenotolla päivää kohti, on se juhlan paikka ja tekisi mieli illan päätteeksi suunnilleen samppakaljat poksauttaa auki ja puhaltaa serpentiiniä katonrajaan. Yleensä itkupotkuraivari saa alkunsa siitä, että poika ei saa itse päättää milloin, miten tai missä jokin asia tapahtuu. Vaikka kyseessä olisi mummin luokse lähteminen, jäätelön syöminen tai lastenohjelmien katseleminen, niin mistään ei tule mitään, jos herra ei saa itse päättää milloin on valmis pukemaan, mitä puetaan päälle, millaisesta lautasesta jäätelöä syödään tai mitä ohjelmaa telkkarista tulee. Puhumattakaan sitten toimista, jotka eivät kuulu lempipuuhiin. Kun olisi aika syödä tai nukkua, niin piru on irti ja juoksentelee valtoimenaan ympäri asuntoa. Voi kuinka monta tarinaa voisinkaan kertoa näistä vähemmän ihastuttavista kohtauksista…

Ja vauva on vauva,  omine vaatimuksineen ja mielitekoineen, yösyönteineen ja vaipanvaihtoineen. Lienee sanomattakin selvää, miten paljon aikaa edellä mainitut toiminnot vievät päivästä. Onneksi molemmat ilopillerini tarjoilevat kuitenkin ennenaikaisten harmaiden hiusten lisäksi paljon vaaleanpunaisia, sydämenmuotoisia onnenhetkiä ja auringonpaistetta. Päivääkään en vaihtaisi pois. Mutta jos joku keksii tulla hieromaan tuota lausetta nenääni silloin, kun vanne kiristää päätä ja olen valmis vetämään karvalakin korville ja pakenemaan vuorille, niin saatan joutua leipomaan nekkuun.

Heli Koppila

X