Ihmiset ja suhteet

Kotiäiti: Mikä ihmeen oma aika?

Teksti:
Anna.fi
Omaa aikaa

Vapaa-aika. Olen kyllä kuullut joskus puhuttavan. Voiko sitä syödä? Tosiasiassa olen kyllä nyt toisen lapsen syntymän myötä katsonut tarvitsevani sitä sen verran, että olen järjestänyt itselleni laatuaikaa ihan eri tavalla kuin esikoisen vauva-aikana.

Kerran viikossa käyn jumpassa hikoilemassa ja hakemassa itselleni tervetulleen endorfiinryöpyn ja kipeät pakarat. Ei sillä, etteikö lähes yhdeksänkiloisen punnuksen kanniskelu jo itsessään kävisi urheilusta, mutta näin varmistan sen, ettei minun tarvitse piiskata itseäni joka kerta herkkukaapille eksyessäni, vaan olen oikeutettu palaan suklaata.

Kun aloitin liikunnan vuodenvaihteessa, aloitin mammajumpalla, joka on siis tarkoitettu raskaana oleville ja vastattain synnyttäneille. Ajattelimme etukäteen ystäväni kanssa, että näinköhän siellä vaan pyöritellään lantiota ja muuta lällyä, että pitäisikö mennä mieluummin vaikka stepmuokkaukseen, mutta oli se luojan lykky, että aloitimme ”kevyesti”. En tajunnutkaan miten rapakunnossa olen, chi-pallon puristelu ja yksinkertaiset askellukset riittivät vallan hienosti nostamaan hien pintaan.

Ja mitä hittoa koordinaatiokyvylleni on oikein tapahtunut?! Kun piti koskettaa vasemmassa kädessä olevalla pallolla selän takana oikeata jalkaa ja päinvastoin, ja vielä rytmissä, niin homma meni ihan pipariksi. Ja mitä enemmän yritin saada rytmistä kiinni, niin sitä hanakammin käsi ja jalka kieltäytyivät yhteistyöstä. Alkoi lopulta jo nolottaa. Mitä enemmän ajattelin, että voi hyvä ihminen, eihän se nyt ole vaikeaa ja vähemmän rytmitajuisetkin tämän osaavat, niin sitä enemmän menin kipsiin ja näytin yhtä sulavaliikkeiseltä kuin se paljon puhuttu norsu posliinikaupassa.

Onneksi ryhmä vauvamasuja oli oikein leppoisa ja mukava, ei kyräilyä, eikä upouusien, päälläsoivien spandexien esittelyä, joten meikäläisen pienet mokellukset tuntuivat vaan kohottavan tunnelmaa. Kumma juttu muuten, miten aina jumppatunneilla (yläaste flashback!) tuntuu siltä, että kaikki muut näyttävät niin atleettisilta ja urheilemaan syntyneiltä ja itse lähinnä sammakolta koikkelehtiessani vähän sieltä tänne päin. Mutta pääasia, että oli kivaa ja energiapuuska seurasi kotiin asti. Siitä jäinkin sitten koukkuun ja nyt odotan joka viikko jumppatuntia innolla, vaikka en olisi uskonut vielä pari vuotta sitten, että koskaan alkaisin urheilla enemmälti, kuin mitä ponnisteluja sohvalta keittiöön taivaltaminen vaatii.

Vähintään kerran viikossa pyrin myös tapaamaan kavereita, aika usein toisia äitiyslomalaisia, he kun ovat aina päiväaikaan tavoitettavissa. Ja täytyy sanoa, että vertaistuki on kyllä korvaamaton asia. On aina lohdullista kuulla, että muidenkin lapset kiukuttelevat, muutkin äidit väsyvät ja muidenkin kodeissa vilisee villakoirat. Kahvin kera, vaikkakin joka kerta kuppiin jäähtyvän sellaisen, on ihana purkaa patoutumia (sillä let’s face it, eivät ne lapset ihan aina ole enkeleitä) ja vaihdella kokemuksia puolin ja toisin.

Parina päivänä käyn myös tekemässä pikakierroksen kahdella suosikkikirpputorillani. Sillä myönnettäköön, shoppailu piristää minua aina rankan päivän jälkeen. Tai vaikka kevyenkin päivän.

Omaa aikaa

Olen vaan huomannut, että aika harvoin tulee ostettua mitään itselleen. Ennemmin mukaan lähtee lasten vaatteita ja kirjoja ja aina välillä se ylisuloinen pehmolelu tai esikoiselle mieluinen pikkuauto. Mutta pääasia, että saa shoppailla – yksin.

Yhteenvetona: olen tullut siihen tulokseen, että muutaman kerran viikossa itselle varastettu tunti tai pari tekee ihmeitä omalle jaksamiselle. Sitten sitä kykenee taas paremmin selviytymään kaikista päivän puuhista. Esimerkiksi tänään olen puoleen päivään mennessä ehtinyt ruokkimis- ja kuiviinvaihtamistoimien lisäksi tonkia vaahtomuovikirjaimia vauvan suusta, liukastua kuolaan, laulaa kultakalalaulua kerta toisensa jälkeen, heiluttaa vaunuja parvekkeella loputtomalta tuntuvan aikamääreen X ajan, katsoa Puuha-Peteä, kaapia muovailuvahaa irti pöydästä, metsästää mystisesti lompakosta kadonnutta pankkikorttia (löytyi Lukan liukumäen alta) ja toimia erotuomarina. Sivutoimena jynssäsin rätillä puhtaaksi syöttötuolia, vaikka paremmat välineet puuhaan olisi ilmeisesti ollut vasara ja taltta.

Asioita joita en sen sijaan ole tehnyt, on esimerkiksi oman aamiaisen syönti, hiusten harjaaminen ja samaa paria olevien sukkien etsiminen. Yleisesti ottaen omaa aikaa jää järjestelyistä huolimatta aika vähän. Asiaa auttaa, jos osaa välttää ne kliseisimmät sudenkuopat, joilla vauvan saa havahtumaan syvästäkin unesta…

Kun haluat herättää vauvan, suosittelen keittämään kahvia tai teetä, voitelemaan leivät, avaamaan lehden ja istumaan pöytään. Voit olla varma, ettet istu kauaa yksin. Toinen vaihtoehto on mennä suihkuun ja levittää shampoo päähän. Ja kas, vauva on hereillä. Tai sitten voit ottaa vauvan mukaan ruokaostoksille – kun se nyt kerran nukkuu niin sikeästi – ja asettua pisimmän kassajonon päähän. Voilá, huutokonsertti voi alkaa.

Suosittelen henkireikiä lämpimästi kaikille. Lapset ja parisuhdekin voivat paremmin, kun äiti jaksaa. Vanha juttu, tiedän, mutta se unohtuu kovin helposti ja itselläni ainakin meni pitkään asian sisäistämiseen ja ennen kaikkea toteuttamiseen. Itsestään huolehtimiseen kannattaa kuitenkin uhrata aikaa, tulokset ovat varmasti positiivisia.

Heli Koppila

X