Ihmiset ja suhteet

Kotiäiti: Ostetaan kolmas käsi

Teksti:
Anna.fi
Kotiäiti

Taidan olla hieman kummallinen olento, kun minua vaivaa ajoittain krooninen vauvakuume, vaikka järki tietää kyllä kertoa, että näillä eväillä mennään nyt muutama vuosi.

On ihan käsittämätöntä, miten sitä isoa pallomahaa voi tulla ikävä, vaikka aina loppuraskauden aikana olisi valmis seisomaan päällään tai tanssimaan ripaskaa, jos sillä tavalla saisi pikkuihmisen ulos.

Muistan elävästi miten paitsi valuin ämpäreittäin hikeä ja taapersin nokkaeläintä muistuttavalla tavalla, ravasin vessassa kahdesti yhden mainoskatkon aikana ja vääntelin naamaani viehkoihin irvistyksiin aina kun mahan asukas kairasi raajoillaan itselleen lisää tilaa –siinä kuitenkaan onnistumatta-, niin yöunetkin kärsivät niin pahasti, että iltapäivisin olin ihan solmussa. Silti piti painella esikoisen perässä ja taistella joka asiasta. Ihan loppuvaiheessa sain aikaiseksi mojovia supistuksia sillä, että kävimme perhekahvilassa ja kotiinlähdön koittaessa sain aina tehdä urheilusuoritusta muistuttavan operaation köyttäessäni poikaa turvaistuimeensa. Hetken jos toisenkin siinä sai hikikarpalot otsalla yrittää taittaa lasta keskeltä kahtia istuma-asentoon, kun tämä väänsi itsensä rautakangen muotoon. Kotipihassa herra jatkoi protestia heittäytymällä äksäksi maahan makaamaan. Siinäpä sitten kannoin mahan ja pojan ja tavarat kotiin, että olikin lystiä.

Niin, ja se Ideaparkin reissu viime kesänä… Olin seitsemännellä kuulla raskaana lähtiessäni pahaa aavistamatta shoppailemaan esikoiseni, äitini ja nuorimman pikkuveljeni kanssa. Yllättäen, reilun neljän tunnin ostoskeskushulabaloo alennusmyyntien aikaan kahden taaperoikäisen kanssa ei ihan hermolomasta käynytkään. Milloin ei jompikumpi kiukunnut, niin sitten piti etsiä vessaa ja vaihtaa vaippaa ja hakea ruokapurkkia kaupasta (ei, ei sattunut olemaan mukana, vaikka yleensä aina on) ja käydä syöttämässä. Ja arvata saattaa, että vaatteiden sovittaminen on yhtä juhlaa, vaikka kuinka koittaisit istuttaa natiaista lattialle rusinapaketin kanssa, kun se keksii, että kuuluu hauska ääni kun ovea potkii ja kokeilee mahtuisiko sen alta ulos.

Yhdessä vaiheessa sitten -juuri kun oli edellisen kerran jonotettu vessaan ja vaihdettu vaippa ja päästy takaisin vaatekauppaan- poika alkoi haiskahtaa ja piti lähteä taas vaipanvaihtoon. Kannan toisessa kainalossa kitisevää ja kiemurtelevaa poikaa vessaan, toisessa kädessä jättimäistä tarvikekassia ja toivon, että kukaan ei varasta vaunuista tavaroita. Istutan pojan pöydälle ja alan kaivaa vaippaa – jota ei ole. Eikun kaveri takas vaunuihin ja toiselle puolelle Ideaparkia ostamaan vaippoja.

Sitten seisotaan kassajonossa pää punaisena ja kaahataan rallia mummojen ja niiden kymmenien lastenvaunujen välistä takaisin vessajonoon, mutta liian myöhään. Housut on jo läpimärät, vaunuissa on läikkä, lähialueen ihmiset pitelevät neniään ja pojan kainaloissa asti pursuaa keltainen tuotos. Mulkoilevista katseista huolimatta nakkaan pojan pitkäkseen vessassa parhaaksi katsomaani paikkaan ja koitan riisua joka suuntaan huiskivaa ja potkivaa poikaa mahdollisimman siististi. Navasta varpaisiin asti kaikki paikat on sen itsensä peitossa. Eikun poika lavuaariin vaan, viiden minuutin hinkkauksen jälkeen alettiin olla jo voiton puolella. Paitsi että lavuaari välillä tukkeutui ja sain kaivaa toisella kädellä sitä puhtaaksi samalla kun roikotan toisessa kädessä toistakymmentä kiloa painavaa lasta, jolla by the way oli hyvinkin hauskaa.

Sitten kakara lattialle, että saan siivottua aiheuttamani sotkun sieltä pöydältä. Sitten kirmaan puolialastoman kakaran perässä pitkin käytäviä ja raahaan sen takaisin. Sitten putsaan siltä vielä puhdistuspyyhkeillä loput sotkut ja t-paidan reunan, joka myös ehti sotkeentua siinä hötäkässä. Sitten kirmaan taas puolialastoman kakaran perässä ja raahaan sen takaisin. Sitten hiki päässä puen kyseiselle kakaralle puhtaan vaipan ja koitan yhdellä kädellä pidellä sitä paikallaan ja toisella kääriä likaiset housut paperiin ja pakata hoitoalustan kassiin. Sitten kannan puolialastoman kakaran ja haisevan hoitolaukun vaunuille ja koitan yhdellä kädessä putsata vaunuissa olevaa läikkää, kakaran kiemurrellessa ja kitistessä kainalossa.

Onneksi äitini oli juuri sattunut ostamaan omalle jälkikasvulleen uudet housut, niin saatiin ne meidän naskalille jalkaan. Tämän kaiken jälkeen multa valui hiki ja selkä huusi hoosiannaa, suuta kuivasi ja verisuoni jyskytti ohimolla pahemman kerran.

Oi niitä aikoja. Alkoi ihan hymyilyttää muistellessa, vaikka silloin ei ihan hirveästi naurattanutkaan. Olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, että tulevana kesänä en kanna mahaa mukanani, vaan päinvastoin keskityn saamaan siitä mahdollisimman littanaa. Olkoon sitten vasta tilaus seuraavalle vauvalle, kun aika on kullannut muistot kokonaan.

Heli Koppila

X