Kotiäiti: Superäiti vai ei?
Superäiti ei koskaan valita. Superäiti on alati pirteä ja hyväntuulinen. Hän on kärsivällinen ja luova kasvattaja, eivätkä hänen lapsensa koskaan uhmaa vanhempiaan. Superäiti pitää kotinsa tip top-kunnossa, parketit kiiltävät ja tasot ovat tahrattomat.
Superäiti valmistaa perheelleen kaksi lämmintä ja terveellistä ateriaa päivässä, leipoo, askartelee, silittää pyykit ja kastelee kukat säännöllisesti. Vapaa-aikanaan superäiti kutoo lapsilleen kaulaliinoja ja parsii samalla naapurin lastenkin sukat. Hänen omat lapsensa eivät tietenkään koskaan riko tai sotke vaatteitaan. Superäidin tunnistat huolitellusta ulkomuodosta ja siitä, että hän on aina oikeassa.
Superäidin superlapset Paavo-Petteri ja Minna-Maaria osaavat ennen kahta ikävuottaan puhua venäjää samalla kun sukeltavat ja luettelevat aakkoset takaperin päällään seisten. He kasvavat tarkalleen neuvolan käyrien vaatimalla tavalla, sillä he ovat saaneet vauvana rintamaitoa päivälleen ohjekirjan neuvoman ajan ja heitä on nukutettu optimaalisessa 19 asteen lämpötilassa.
Superäidin kouluttama perheen koira noutaa pyytämättä isännälle tohvelit, käyttää itse itsensä ulkona ja siivoaa omat karvansa lattialta – siis silloin, kun ei auta vanhempia lapsia kotiläksyissä.
Superäidit liikkuvat ulkona yleensä laumoissa, sillä heidän sosiaalinen verkostonsa on moitteeton ja hiekkalaatikon reunalla on aina aikaa keskustella henkeviä sillä välin kun lapset leikkivät keskenään kiltisti ja riehumatta.
Tunnistatko kuvauksesta itsesi? Minä en ainakaan. Eikä mielestäni tarvitsekaan. Uskon, että superäiti käsitteenä on myytti. Illuusio, johon liian moni pyrkii ja syyllistää itseään epäonnistuttuaan. Myönnän, että saan tyydytystä siitä jos saan pidettyä kaikki langat käsissäni, koti on siisti, lapset ja mies tyytyväisiä ja elukoillakin ruokaa kupissaan. Aina se ei kuitenkaan onnistu ja silloin pitäisi muistaa antaa itselleen inhimillisyytensä anteeksi. Pitäisi hyväksyä se, ettei aina tarvitse suorittaa yli omien voimavarojensa ja pahan paikan tullen kykenisi pyytämään ulkopuolista apua.
Pitäisi hyväksyä se, että joskus sitä vaan tulee noustua väärällä jalalla sängystä, mikään ei tunnu onnistuvan ja kaikki pikkuasiat ottavat pannuun. Kohtasin tällaisen päivän vastattain. Silloin jokainen ajatukseni sisälsi vähintään yhden painokelvottoman sanan ja esikoisen syömälakon ja kuopuksen tauottoman kitinän keskellä en aina saanutkaan puhettani sensuroitua. Kärpäsistä kasvoi härkäsiä; aurinko paistoi silmiin, kaikki nuijat autoilijat osuivat juuri minun reitilleni, maito oli loppu, kenkä kadoksissa ja mikä pahinta, tukkakin sojotti väärään suuntaan. Kun tietokone vielä kieltäytyi yhteistyöstä, vaikka uhkasin heittää koko hemmetin koneen parvekkeelta alas, ja kaukosäätimen patterit tekivät tenän tarjoamastani hellästä avokämmenestä huolimatta, ilmoille pärskähteli jos jonkinmoisia ärräpäitä.
Itkuraivarin jälkeen iski morkkis, tulipa sitten korotettua ääntä pojillekin ihan turhista asioista. Yhteenotot, jotka olisi pystynyt välttämään käyttämällä huumoria tai joustamalla, paisuivat tarpeettoman isoihin mittasuhteisiin vain siksi, että minä, aikuinen ihminen, en kyennyt hillitsemään tunteitani ja olemaan kärsivällinen. Synkistelin aikani, kunnes muistutin itseäni siitä, että äitikin saa menettää hermonsa, syystä, tai vaikka ihan ilmankin. Äitikin saa tuntea itsensä väsyneeksi ja turhautuneeksi ja sen saa myös näyttää. En usko, että meidän muksut ainakaan saivat traumoja siitä, että äiti oli eräänä päivänä hyvin räjähdysaltis ja itkuherkkä.
Sallittakoon meille kaikille äideille (ja miksei isillekin) oikeus olla olematta täydellisiä ja vieläpä ilman omantunnon tuskia. Siinäpä oppiläksyä itse kullekin. Nimimerkillä ”parantumattoman pakkomielteinen matonkulmien suoristaja”.
Heli Koppila
Kommentit
Voi hitsi että ei meinannut tulla loppua tuosta nauramisestani lukiessani äsken
superäidistä. Mutta kyllä hymy hyytyi kun luin noita muutamia kommentteja.
Enpä tiedä mitä sanoisi. Onko niin että kun olet itsesi äidiksi saattanut, niin
sen jälkeen kaikki negatiiviset ajatukset ja vallankin sanat on kielletty?
Hohhoijaa vaan! Huomio kaikki äidit, meillä on oikeus kyllä myös olla jokus
pahalla tuulella ja näyttää se. Se ei suinkaan ole yksistään vain miesten tai
naispuolisten sinkkujen oikeus. Terv. Äityliini Pirkkalasta
Kommentit
MINUN MAMMANI ON PARAS!!!!!!!!!!!
Aivan loistava tositarina!!Melkein kuin mun omasta elämästä, paitsi tuntuu että näitä ”paskapäiviä”on useamman kerran kuussa.. Mut näinhän se menee, ei kaikki voi aina mennä putkeen.
mun mami vie♥♥♥♥♥
” Synkistelin aikani, kunnes muistutin itseäni siitä, että äitikin saa menettää hermonsa, syystä, tai vaikka ihan ilmankin. Äitikin saa tuntea itsensä väsyneeksi ja turhautuneeksi ja sen saa myös näyttää. En usko, että meidän muksut ainakaan saivat traumoja siitä, että äiti oli eräänä päivänä hyvin räjähdysaltis ja itkuherkkä.”
Naiset ottavat oikeudekseen käyttäytyä huonosti. Minusta ruma ja itsekäs asenne.
Juuri yksi keski-ikäinen nainen päästeli järkyttävän typerästi ja aggressiivisesti omia käsityksiään omista suorituksistaan, että olin aivan äimänä hänen otteistaan. Tyyli: teen mitä haluan muista piittaamatta. Parkkeeraan autoni tähän, koska niin haluan, viis liikennessäännöistä.
Voisi tehdä elokuvan : huonosti käyttäytyvät naiset!
Miksi naisilla on etuoikeutena käyttäytyä ilman rajoja ja ilman sääntöjä häiriintyneesti??? ” saan olla hullu, jos haluan!”
Kotiäidin työ on arvokasta työtä. Lasten kehitykselle tärkeätä on hyvä ( laadukas ) kasvatus.
” miinaäkkijyrkät ” ovat tulleet muoti-ilmiöksi. Kilttiä tyttöä halveksitaan, mutta Madonnaa jalat haarallaan ( mulla on pillu ja näytän sitä kaikille )fanitetaan.
Lapset ottavat mallin äidin käytöksestä, eli jos olet kireä lapsillekaan ei mene mikään perille, tämän olen ainakin omassa perheessä huomannut.
Jos äidillä alkaa kaikki kaatua päälle, kannattaa muistaa, että olet kenties lapsesi ainut turva.
On hyvä kun lapsi näkee (oppii) aikuisen erilaisia tunteenpurkauksia ja mielialoja. Itse olen kertonut rehellisesti lapsilleni, että olen nyt tosi väsynyt/kiukkuinen ja usein kerron syynkin omalle käyttäytymiselleni.
Aiheetonta huutamista (siihen todellakin sortuu noin kerran kuussa vähintään!!!) olen pyytänyt anteeksi lapsilta. Näin lapsi mielestäni oppii itsekkin käsittelemään omia erilaisia tunteitaan (kiukku, pettymys ym.)
paremmin.
Herättävin kysymys lapsen suusta: Äiti, miksi aikuiset tekevät lapsia? Olivat ilmeisesti pidemmän aikaa joutuneet kuuntelemaan marmatusta ja negatiivista palautetta omista tekemisistään.
Kukaan ei ole täydellinen, ei vaikka kuinka siihen pyrkisi.
Eikä tarvitse olla, riittää kun on oikeasti läsnä lapsilleen.
Onpas fiksuja kommentteja tällä kertaa, hohhoijjaa. Kahdeksikko kertoikin jo asian ytimen, mutta sotken nyt oman lusikkani soppaan.
”Miksi naisilla on etuoikeutena käyttäytyä ilman rajoja ja ilman sääntöjä häiriintyneesti??? ” saan olla hullu, jos haluan!” ”
Miten ihmeessä tämä liittyi Helin kirjoitukseen? Asian ydin tässä oli, että kukaan ei ole täydellinen ja se täytyy hyväksyä. Tottakai lapsilta (kuten kaikilta muiltakin) pyydetään anteeksi jos on aiheetta heille ärissyt, mutta ei sen takia kannata masentua jos tuli sanottua jotain mitä ei pitänyt. Kun ei ollutkaan täydellinen.
Uusia tarinoita odotellessa =)
Minä en ainakaan Helin tekstistä saanut sitä kuvaa, että hän nyt ajaisi tässä naisten oikeutta riehua ja räyhätä koska tahansa, missä tahansa ja kenelle tahansa… ?
Itsekin kantapään kautta oon joutunut oppimaan, että en voi olla superäiti vaikka kuinka haluaisin. Enkä kyllä edes haluaisi olla. Erehtyminen on inhimillistä ja sitä rataa. Eikä tuo perheen koira koskaan opi tuomaan isännän tohveleita (ainakaan ehjinä) tai täyttämään veroilmoitusta ja lapsenikin on ihan tavallinen vähän reilu yks vee jota kiukuttaa aina välillä oikein olan takaa. Ja minä olen ihan tavallinen äiti/nainen, jota välillä vituttaa peukalonpäänkokoiset asiat ja joka ei aina jaksa olla pirteä päivänpaiste rakkailleen.
Olihan mulla huonoja päiviä ennen äitiyttäkin, mihin ne muka katoaisivat tultuani äidiksi? Pitäisikö niiden kadota? Ei. Turhaa mörökölliyttä yritän välttää, koska morkkis tiuskimisesta rakkaille on aina melkoinen. Mutta kuitenkin aina välillä tulee ärähdettyä pojalle joka juuri päänsäryn iskiessä haluaa kokeilla, kestävätkö äidin korvat hajoamatta kun niihin huutaa suoraa huutoa. Anteeksi kun pyytää eikä mene mahdottomuuksiin suunnassa tai toisessa, mielestäni on ihan ookoo olla välillä ihan vaan ihminen 🙂
Jep jep. Mitäpä tähän lisäämään. Ei lapsen synnyttäminen tee naisesta jotain yli-ihmistä. Sama nainen sitä on yhä edelleen kuin ennenkin ja ei ole mikään ihme, että myös ne negatiiviset fiilikset ovat yhä edelleen tallessa. Ja ei ole lainkaan ihme, etä äiti turhautuu välillä vaikkei siihen ehkä päällepäin olekaan näkyvää syytä. Mutta kun on ollut kotona pidempään, ja sitä tuntee olevansa 24/7 vain äiti (vaikkei se olekaan mikään vain) niin sitä voi alkaa napsua päässä pahanlaisesti. Ennen töissä ollut, paljon ulkona käynyt, harrastanut ja muutenkin sosiaalinen ihminen voi yhtäkkiä olla ”vain äiti” ja se jos jokin voi saada hermot piukealle varsinkin jos muksut uhmailee ja kauppakassikin lahoaa kotimatkalla juuri silloin kun rankkasade päättää kastella maan.
Itseäni vaivaa täydellisenäidinsyndrooma vähän väliä, vaikka miten koetan toitottaa itselleni, ettei siihen ole tarvetta. En ole ikinä ollut mikään kodinhengetär ja puunannut tasoja heti kun yksikin murunen ilmestyy, miksi minun pitäisi olla sellainen nyt? Ei poikamme varmastikaan tule muistamaan sitä, kuinka siisti meidän kotimme oli, vaan sen miten leikimme yhdessä ympäri kotia ja metsiköitä.
Äidit on ihmisiä ja ihminen on vajavainen. Se pitää nöyränä.
Mistäs lapset oppisivat näitä negatiivisia tunteita jollei omilta vanhemmiltaan? Vierailtako, jotka eivät jää taatusti selittämään omia kiukunpuuskiaan ihmetteleville lapsosille. Mielestäni on oikein, että vanhemmatkin purkavat tunteitaan, vaikka joskus rajumminkin. Tilanteet kannattaa tosin selittää lapsille silloin, kun he pystyvät selitykset tajuamaan. Ei aina voi eikä pidäkään olla täydellinen vanhempi. Jos vaadit itseltäsi liikaa, niin taatusti lapsetkin asettavat itselleen samat rajat.
Rakkauttahan ei kiukunpurkaukset tai muut tunteen osoitukset vähennä.
Ei, en kannata naisten – sen paremmin kuin miestenkään – oikeutta käyttäytyä miten sattuu. Mutta en myöskään ole sitä mieltä, että äitien tulisi padota tunteensa ja piiskata itseään siitä, ettei kenties olekaan kyennyt olemaan yli-ihminen ja suorittamaan yli omien voimavarojen. Muutenkin tämän kirjoituksen tarkoitus oli lähinnä muistuttaa itseäni ja muita täydellisyyteen aika ajoin pyrkiviä äitejä siitä, että on ihan okei joskus priorisoida vaikkapa nokkaunet imuroinnin edelle. Pullia ei tarvitse leipoa väkisin joka käänteessä vain siksi, että niin tekee superäidin ja kotihengettären stereotyyppi. Eikä tarvitse pitää itseään huonona äitinä, vaikkei ihan koko ajan jaksaisi leikkiä pikkuautoilla tai nukeilla. Äidit ovat usein liian ankaria itselleen ihan syyttä.
Tottahan se on, että me olemme lapsiemme tukia, turvia, esikuvia, kasvattajia ja vaikka mitä muuta, mutta ei meidän silti täydellisiä tarvitse olla.
Ei, en kannata naisten – sen paremmin kuin miestenkään – oikeutta käyttäytyä miten sattuu. Mutta en myöskään ole sitä mieltä, että äitien tulisi padota tunteensa ja piiskata itseään siitä, ettei kenties olekaan kyennyt olemaan yli-ihminen ja suorittamaan yli omien voimavarojen. Muutenkin tämän kirjoituksen tarkoitus oli lähinnä muistuttaa itseäni ja muita täydellisyyteen aika ajoin pyrkiviä äitejä siitä, että on ihan okei joskus priorisoida vaikkapa nokkaunet imuroinnin edelle. Pullia ei tarvitse leipoa väkisin joka käänteessä vain siksi, että niin tekee superäidin ja kotihengettären stereotyyppi. Eikä tarvitse pitää itseään huonona äitinä, vaikkei ihan koko ajan jaksaisi leikkiä pikkuautoilla tai nukeilla. Äidit ovat usein liian ankaria itselleen ihan syyttä.
Tottahan se on, että me olemme lapsiemme tukia, turvia, esikuvia, kasvattajia ja vaikka mitä muuta, mutta ei meidän silti täydellisiä tarvitse olla.
Varmemmaksi vakuudeksi oikein kahteen kertaan… 😉
Voi hitsi että ei meinannut tulla loppua tuosta nauramisestani lukiessani äsken
superäidistä. Mutta kyllä hymy hyytyi kun luin noita muutamia kommentteja.
Enpä tiedä mitä sanoisi. Onko niin että kun olet itsesi äidiksi saattanut, niin
sen jälkeen kaikki negatiiviset ajatukset ja vallankin sanat on kielletty?
Hohhoijaa vaan! Huomio kaikki äidit, meillä on oikeus kyllä myös olla jokus
pahalla tuulella ja näyttää se. Se ei suinkaan ole yksistään vain miesten tai
naispuolisten sinkkujen oikeus. Terv. Äityliini Pirkkalasta
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous