Ihmiset ja suhteet

Kotiäiti: Superäiti vai ei?

Teksti:
Anna.fi

Superäiti ei koskaan valita. Superäiti on alati pirteä ja hyväntuulinen. Hän on kärsivällinen ja luova kasvattaja, eivätkä hänen lapsensa koskaan uhmaa vanhempiaan. Superäiti pitää kotinsa tip top-kunnossa, parketit kiiltävät ja tasot ovat tahrattomat.

Superäiti valmistaa perheelleen kaksi lämmintä ja terveellistä ateriaa päivässä, leipoo, askartelee, silittää pyykit ja kastelee kukat säännöllisesti. Vapaa-aikanaan superäiti kutoo lapsilleen kaulaliinoja ja parsii samalla naapurin lastenkin sukat. Hänen omat lapsensa eivät tietenkään koskaan riko tai sotke vaatteitaan. Superäidin tunnistat huolitellusta ulkomuodosta ja siitä, että hän on aina oikeassa.

Superäidin superlapset Paavo-Petteri ja Minna-Maaria osaavat ennen kahta ikävuottaan puhua venäjää samalla kun sukeltavat ja luettelevat aakkoset takaperin päällään seisten. He kasvavat tarkalleen neuvolan käyrien vaatimalla tavalla, sillä he ovat saaneet vauvana rintamaitoa päivälleen ohjekirjan neuvoman ajan ja heitä on nukutettu optimaalisessa 19 asteen lämpötilassa.

Superäidin kouluttama perheen koira noutaa pyytämättä isännälle tohvelit, käyttää itse itsensä ulkona ja siivoaa omat karvansa lattialta – siis silloin, kun ei auta vanhempia lapsia kotiläksyissä.

Superäidit liikkuvat ulkona yleensä laumoissa, sillä heidän sosiaalinen verkostonsa on moitteeton ja hiekkalaatikon reunalla on aina aikaa keskustella henkeviä sillä välin kun lapset leikkivät keskenään kiltisti ja riehumatta.

Tunnistatko kuvauksesta itsesi? Minä en ainakaan. Eikä mielestäni tarvitsekaan. Uskon, että superäiti käsitteenä on myytti. Illuusio, johon liian moni pyrkii ja syyllistää itseään epäonnistuttuaan. Myönnän, että saan tyydytystä siitä jos saan pidettyä kaikki langat käsissäni, koti on siisti, lapset ja mies tyytyväisiä ja elukoillakin ruokaa kupissaan. Aina se ei kuitenkaan onnistu ja silloin pitäisi muistaa antaa itselleen inhimillisyytensä anteeksi. Pitäisi hyväksyä se, ettei aina tarvitse suorittaa yli omien voimavarojensa ja pahan paikan tullen kykenisi pyytämään ulkopuolista apua.

Pitäisi hyväksyä se, että joskus sitä vaan tulee noustua väärällä jalalla sängystä, mikään ei tunnu onnistuvan ja kaikki pikkuasiat ottavat pannuun. Kohtasin tällaisen päivän vastattain. Silloin jokainen ajatukseni sisälsi vähintään yhden painokelvottoman sanan ja esikoisen syömälakon ja kuopuksen tauottoman kitinän keskellä en aina saanutkaan puhettani sensuroitua. Kärpäsistä kasvoi härkäsiä; aurinko paistoi silmiin, kaikki nuijat autoilijat osuivat juuri minun reitilleni, maito oli loppu, kenkä kadoksissa ja mikä pahinta, tukkakin sojotti väärään suuntaan. Kun tietokone vielä kieltäytyi yhteistyöstä, vaikka uhkasin heittää koko hemmetin koneen parvekkeelta alas, ja kaukosäätimen patterit tekivät tenän tarjoamastani hellästä avokämmenestä huolimatta, ilmoille pärskähteli jos jonkinmoisia ärräpäitä.

Itkuraivarin jälkeen iski morkkis, tulipa sitten korotettua ääntä pojillekin ihan turhista asioista. Yhteenotot, jotka olisi pystynyt välttämään käyttämällä huumoria tai joustamalla, paisuivat tarpeettoman isoihin mittasuhteisiin vain siksi, että minä, aikuinen ihminen, en kyennyt hillitsemään tunteitani ja olemaan kärsivällinen. Synkistelin aikani, kunnes muistutin itseäni siitä, että äitikin saa menettää hermonsa, syystä, tai vaikka ihan ilmankin. Äitikin saa tuntea itsensä väsyneeksi ja turhautuneeksi ja sen saa myös näyttää. En usko, että meidän muksut ainakaan saivat traumoja siitä, että äiti oli eräänä päivänä hyvin räjähdysaltis ja itkuherkkä.

Sallittakoon meille kaikille äideille (ja miksei isillekin) oikeus olla olematta täydellisiä ja vieläpä ilman omantunnon tuskia. Siinäpä oppiläksyä itse kullekin. Nimimerkillä ”parantumattoman pakkomielteinen matonkulmien suoristaja”.

Heli Koppila

X