Ihmiset ja suhteet

Kotiäiti: Yöelämän lieveilmiöitä

Teksti:
Anna.fi
Yöllä

Kello on kolme yöllä. Seinän takaa kuuluu nyyhkytys. Esikoinen on jälleen herännyt levottomiin uniin ja kaipaa lohtua.

Laahustan tukka silmillä nappaamaan pojan syliini ja katselemme yhdessä verhojen takaa näkyykö kuuta. Poika kertoo, että kuu on piilossa ja kisu etsii kuun. Tämä selvä. Silittelen pojan uneen ja hiivin peruuttaen varovasti pois huoneesta, painan kahvan hitaasti alas ja suljen oven äänettömästi. Pääsen omaan sänkyyni ketään herättämättä.

Tuntia myöhemmin havahdun vauvan tuhinaan. Taukoamaton liikehdintä ja ininä kertoo, että on yöpalan aika. Nostan vauvan viereeni ruokailemaan. Jossain vaiheessa nukahdamme.

Saman yön aikana vierailen esikoisen turvana vielä toisenkin kerran ja hyssyttelen vauvaa muutaman kerran. Aamulla kello 6.30 säpsähdän pienen kantapään töytäisyyn ja revin silmäni väkisin auki. Iloinen virnistys toivottaa äidille hyvää huomenta. Samassa esikoinenkin jo kömpii sänkyymme. Peilistä minua tuijottaa huonoryhtinen, pöllähtäneen pandakarhun kaksoisolento. Kerrassaan viehättävää.

Aamu alkaa melkoisen laihalla kahvilla. Ihmekös tuo, sillä purkkiinsa unohtuneet kahvinporot eivät liiemmin väriä veteen tuo. Samaa sarjaa edustaa myös vanhoilla silmillä pojalle tehty pikapuuro, kun keittelen mikrossa pelkkää maitoa. Onneksi toisen kahvikierroksen jälkeen alan tulla pikkuhiljaa tolkkuihini ja tekemisiini ilmestyy järjenhiven. Sitä ei ehkä kuitenkaan päällepäin huomaa, sillä hytkyn seistessäni puolelta toiselle kuin heikkopäinen, ilmeisesti kuvitellen vauvan olevan sylissä.

Illalla kaupassa heijaan tyhjiä ostoskärryjä, kerron ääneen mitä seuraavaksi kärryihin haetaan ja lopulta unohdan kuittia allekirjoittaessani sukunimeni. Kotiin tultuani ihmettelen miksei koira juokse vastaan. Hmm, ehkä siksi, ettei meillä ole ollut koiraa kohta kahteen vuoteen. Illan aikana muistutan järjestäen jokaista perheenjäsentä pissalla käymisestä, vaikka oletettavaa on, että armas puolisoni osaisi tehdä sen ihan kehottamattakin. Että ihan sellaista väsyneen perussettiä.

Olen myös onnistunut satunnaisesti unohtamaan ostokseni kassalle, tallentanut digi-boxille Tomi Traktoria kahdeksan tuntia (lienee tarpeetonta huomauttaa, että tästä ajasta ainoastaan kymmenen minuuttia oli oikeata ohjelmaa), ”pessyt” meikkejä pois kosteusvoiteella, ja sen tuhannen kertaa olen lähtenyt esikoisen kerhosta kotiin siniset ”sairaalamyssyt” jaloissani. Niin ja roskapussi ulkoilee mukana vaunulenkeillä tämän tästä. Pitäähän ne roskat tietenkin tuulettaa.

Väsymys myös herkistää mieltä ihan kiitettävästi ja parhaimmillaan/pahimmillaan olo on samanlainen kuin raskaushormonien jyllätessä. Eilen nauroin vatsalihakseni remonttiin, kun vauva otti ja haukkasi isäänsä nenästä oikein kunnolla. Näky oli niin kertakaikkisen hulvaton ja hampaaton haukku ei haavaa tehnyt, joten sain olla rauhassa vahingoniloinen. Olinkin sitä sitten koko rahan edestä, hyvä kun en sohvalta tippunut hekottaessani. Toista herkistelyn äärilaitaa edustanee jokapäiväiset liikutusitkut, jotka tirautan katsellessani esikoisen kanssa Autot-leffaa. Kun Salama työntää romuttuneen Kunkun maaliin oman voittonsa kustannuksella, nousevat kyyneleet silmäkulmiin ihan tahtomattani. Joka kerta tunnen oloni täysin pöljäksi. Bambin vielä ymmärtäisin.

Onneksi kesä tulee ja turvonneet sielunpeilit on helppo piilottaa aurinkolasien alle. Seuraavaksi meillä onkin ohjelmassa vauvan lempeä unikoulu ja elättelen toiveita, että saisin kohta alkaa nukkua yöni rauhassa. Kohta 18 vuoden kuluttua viimeistään.

Heli Koppila

X