Kun muusikko Oona Kapari oli lapsi, yksinhuoltajaäiti Jaana Kapari-Jatta ratkaisi rahaongelmat luovuudella: ”Vaikeat ajat pitää elää läpi ja mennä eteenpäin”

Suomentaja Jaana Kapari-Jatta ja muusikkotytär Oona Kapari elivät Oonan lapsuudessa värikkäässä lähiössä. Äidiltään Oona oppi, että vaikeuksista selvitään – joskus mutkan kautta, joskus helpommin.

Tyttärensä äänen väristä Jaana Kapari-Jatta tiesi, että nyt oli kyse jostain todella tärkeästä.

Oona Kapari oli soittanut Loviisassa asuvalle äidilleen ja kertonut Ranskan Avignonissa järjestettävästä Mix With the Masters -seminaarista, jonne Oonan teki ihan kamalasti mieli.

Oli maaliskuu vuonna 2019. Musiikkiteknologiaa opiskelleen Oonan monivuotinen työsuhde maineikkaassa Finnvox-stu­diossa oli päättynyt vähän aiemmin.

Oona oli haaveillut Avignoniin pääsystä vuosien ajan, ja tänä kesänä kurssin opettajana olisi Oonan ammatillinen idoli, tuottaja Emile Haynie. Olisi ihanaa päästä hänen oppiinsa, ja nyt Oonalla olisi myös aikaa lähteä kurssille.

Mutta eihän Oonalla ollut siihen mitään mahdollisuuksia. Seminaari maksaisi matkoineen maltaita, yli 4 000 euroa. Oona ei ollut koskaan maksanut mistään niin paljon.

Äiti oli toista mieltä: totta kai tytär lähtisi Ranskaan.

– Olin varma siitä, että matka tekisi Oonalle hyvää, avaisi hänet näkemään uusia mahdollisuuksia. Sitä en tiennyt, millaisia, mutta jonkinlaisia kuitenkin. Sanoin, että ilmoittaudu mukaan, sinä menet sinne, Jaana kertoo.

– Kummallakaan meistä ei silloin ollut yhtään ylimääräistä rahaa, mutta tiesimme, että asia järjestyisi jotenkin.

Samankaltaisella elämänasenteella Jaanan ja Oonan perheessä oli menty eteenpäin ennenkin.

Jaana Kapari-Jatta oli kolmen lapsen yksinhuoltaja

Kesällä 1985 Jaana oli 30-vuotias ja uuden edessä. Takana oli tuore avioero ja huollettavana kolme pientä lasta: kaksivuotias Oona ja hänen 4- ja 6-vuotiaat sisaruksensa.

Omakotitalo Vantaan Hiekkaharjussa oli myyty, ja Jaana muutti lapsineen kaupungin vuokra-asuntoon Havukoskelle, nopeasti kasvaneeseen kerrostalolähiöön.

– Oloni oli jännittynyt, mutta toiveikas. Muistan, miten ihanaa oli, kun talkkari asensi minulle tiskikoneen ja sanoi, että naapurustossa ollaan iloisia siitä, että taloon muutti yksinhuoltaja – he kun ovat luotettavia.

Koti kalustettiin Jaanan iso­isältä saaduilla huonekaluilla ja kirppislöydöillä. Sohvan Jaana oli ostanut 18-vuotiaana, ja se palveli perhettä yhä. Mikroa ei hankittu, koska rahalle löytyi parempaakin käyttöä.

Talo oli pieni, ja Jaana moikkaili naapureita parvekkeelta. Parvekkeelta näkyi myös läheinen hiekkakenttä, jonne oli tullut loppukesänä tivoli.

– Kun se seuraavana kesänä saapui samaan paikkaan, tajusin, kuinka hyvä ja rauhallinen olo minulla oli edellisvuoteen verrattuna. Myöhempinäkin vuosina tivolin tulo merkitsi minulle aina eräänlaista uutta alkua ja elämän käännekohtaa.

Jaana oli ollut lukionsa priimus ja lukenut yliopistossa fysiikkaa ja talousmaantiedettä.

– Mutta sitten tulivat muksut ja piti hankkia töitä. Rakastin lukemista ja hain töitä kustantamosta. Aloin tehdä oikolukuja ja tiivistelmiä englanninkielisistä kirjoista suomennuspäätösten tekijöille.

Työt tulivat tipotellen, yksi kerrallaan. Kun niitä ei ollut, neuvokas Jaana alkoi neuloa kirjoneulevillapaitoja – hän ehti tehdä yhden viikossa – ja myi ne kavereilleen.

Kun villapaidatkaan eivät enää menneet kaupaksi, piti keksiä jotain muuta. Jaana lainasi kirjastosta englanninkielisen nuortenkirjan, joka sattui olemaan Sue Townsendin Adrian Mole -menestysteos.

– En tiennyt, että se oli jo käännetty. Suomensin siitä ensimmäiset 20 sivua ja vein ne Tammelle. Sanoin, että haluaisin käännöstöitä ja olen tehnyt tämmöisen, kelpaako?

Se kelpasi, ja Jaana sai ensimmäiseksi suomennettavakseen nuortenkirjan Neiti Etsivä ja teatterilaivan arvoitus.

– Olin niin onnellinen. Salaa itseltänikin olin aina halunnut kääntäjäksi.

”Kaikki olivat samalla lailla varattomia ja ymmärsivät toi­siaan”

Perhe kotiutui Havukoskelle, jonka yhteisöllisyyttä Jaana ja Oona arvostivat.

– Kaikki olivat samalla lailla varattomia ja ymmärsivät toi­siaan, Oona Kapari muistelee.

Välillä meno oli kuitenkin villiä. 1990-luvun laman aiheuttamat konkurssit tyhjensivät alueen liiketiloja, ja niiden tilalle syntyi kaljakuppila toisensa perään.

Jaana opetti lapsilleen, että kenenkään sellaisen kanssa ei jutella, joka ei pysy tolpillaan, ja uhkaavassa tilanteessa pitää pyytää aikuisia apuun.

– Tiesimme, kuka juoppo oli harmiton ja ketä kannatti väistää. Se oli tuttua ja siksi turvallista.

Hurjiakin tapahtui. Vuonna 1993, kun Oona oli 10-vuotias, Kaparien kotitalon kellarissa tapahtui selvittämättömäksi jäänyt murha.

– Mies oli tuttumme, ja hänen lapsensa olivat lasteni kavereita. Se oli kauheaa eikä ole mennyt pois mielestä koskaan kokonaan, Jaana kertoo.

Toisella kertaa nainen hyppäsi kakkoskerroksen ikkunan läpi paetessaan kirvestä heiluttanutta miestään. Jaana juoksi alas pihalle auttamaan.

– Huusin parvekkeelta katsoville lapsille, että heittäkää viltti, koska naisella oli yllään pelkät alushousut, Jaana muistelee.

– Ikkunassa kirveen kanssa huidelleelle miehelle huusin: ”Nyt se kirves pois!”

Oona Kapari muistaa lapsuudenkotinsa turvallisena, vaikka asuinalueella meno oli välillä villiä

Jaana pysähtyy miettimään tapaansa mennä suoraan päin, kun jotain uhkaavaa tapahtuu.

– Ihmisessä joko on se piirre tai ei. Minussa se on – jos jotain pitää tehdä, minä teen sen. Enkä jää katumaan, vaan elän sen kanssa, mitä tein.

Oona oppi äitinsä kaltaiseksi. Kerran hänen ohitseen juoksi kotiovella hengenhädässä tyttö, jonka Oona tiesi koulussa kiusatuksi. Perässä tuli joukko isompia poikia. Oona nosti kätensä ylös, pysäytti pojat ja kysyi, että heihei, mitä nyt?

– Pojat kääntyivät takaisin ja jättivät takaa-ajon sikseen. Usein aggressiiviset tyypit vain uhoavat, ja heidät voi pysäyttää yksinkertaisesti puuttumalla tilanteeseen, Oona miettii.

Työelämässä Oonalle tosin opetettiin, että ryöstäjälle annetaan se, mitä hän pyytää. Vastaan ei kannata tapella.

Jaana tuhahtaa.

– Aina ei väliin meneminen ole järkevää, mutta mihin tämä maailma menee, jos ihmiset eivät koskaan puutu mihinkään väärään, mitä he näkevät?

Tapahtui Havukosken pihoilla ja kaduilla mitä tahansa, ahdistavat ja vaaralliset tilanteet purettiin kotona. Oona muistaakin kodin turvallisena keitaana, jossa äiti oli aina paikalla valmiina kuuntelemaan lastensa, mutta myös Oonan ystävien huolia.

– En ole mitenkään niin hieno ja hyvä ihminen, että olisin tehnyt sen tietoisesti, Jaana kiiruhtaa sanomaan.

– Olen vain luonteeltani utelias ja haluan tietää, mitä lapseni ajattelevat ja mitä heille kuuluu.

Harry Potterien menestys ei heti näkynyt perheen tuloissa

Vaikka Jaanan työtilanne vaihteli ja rahasta oli välillä tiukkaa, Oona ei siitä lapsuudessaan kärsinyt.

– Äiti suojeli meitä sellaisiltakin huolilta ja opetti, että ongelmat ratkaistiin luovuudella. Meiltä ei puuttunut mitään, mutta teimme asiat vähän toisella tavalla kuin muut.

– Se ei auta mitään, että valittaa ja kitisee. Jos jotain haluaa, pitää itse tarttua toimeen, Jaana sanoo.

Vaikka Jaana oli jo kääntänyt kirjoja, hän ei ollut koskaan käynyt missään maassa, jossa puhutaan englantia. Airbnb:stä tai muista netin kodinvaihtopalveluista ei ollut kuultukaan, kun Jaana jo vaihtoi koteja Walesissa, Skotlannissa ja Englannissa asuvien perheiden kanssa.

– Kirjoitin johonkin kuntaan ja kysyin, haluaisiko joku tulla muutamaksi viikoksi Vantaalle asumaan. Se oli kätevää – rahaa meni vain lentolippuihin, eläminen maksoi suurin piirtein saman verran kuin täälläkin.

Oonakin osasi luovia ja järjestää asioita mieleisekseen. Hän tuunasi itse kirpputorivaatteita muodikkaammiksi ja matkalle lähtiessään otti lentokapteenille mukaan itse tekemänsä savityön, koska arveli sen avulla pääsevänsä vierailemaan ohjaamoon. Ja pääsihän hän.

Oona oli 15, kun Jaana sai suomennettavakseen ensimmäisen Harry Potterinsa.

J. K. Rowlingin kirjasarja sai aluksi vähälevikkisen kirjallisuuden tukea. Vasta kolmas kirja oli menestys, jonka jälkeen Harry Pottereiden suosio räjähti käsiin ja Jaanan keksimät uudissanat – muun muassa luihuinen, jästi ja ankeuttaja – levisivät koko Suomen tietoisuuteen.

Menestys ei heti näkynyt perheen tuloissa, koska kääntäjille ei makseta ekstraa kirjamyynnin perusteella. Harry Potter -kirjojen ansiosta Jaanalla oli kuitenkin jatkuvasti töitä. Pikkuhiljaa hän sai myös palkkioitaan korotettua.

Musikaalisuus näkyi jo, kun Oona Kapari oli vauva

Jaana oli huomannut kuopuksensa musikaalisuuden jo tämän ollessa pikkuvauva. Kitaraa Oona alkoi soittaa seitsemänvuo­tiaana, ja luovuus kanavoitui myös pianonsoittoon ja lauluun.

Pop & Jazz Konservatorion bändikouluun Oona pääsi 12-vuotiaana. Kun hän murrosiässä joskus meuhkasi tai äksyili, Jaanalla olikin vakiokehotus: menepä soittamaan vähäksi aikaa kitaraa.

– Se tepsi aina. Siihen loppui kärtty, Jaana nauraa.

Oona halusi muusikoksi, eikä Jaana estellyt.

– Eihän siinä ollut vaihtoehtoja. Olen aina ajatellut, että lapset tekevät sitä, mitä haluavat, eikä sitä, mitä minä päätän. Ihminen pystyy mihin tahansa, jos hän tekee sen sydämellään ja se on hänen intohimonsa kohde.

Lukion jälkeen Oona muutti pois kotoa ja Havukosken koti hiljeni. Vuotta myöhemmin Jaana osti talon Loviisasta ja muutti sinne.

Oona suoritti Pop & Jazz Konservatoriossa muusikon ja musiikkiteknologin ammattitutkinnot. Valmistumisensa jälkeen hän pääsi töihin unelmiensa työpaikkaan Finnvox Stu­dioille.

Tuottajana Oona tajusi, ettei äidin hyväksyntä ja kannustus ole itsestäänselvää.

– Olen tutustunut moniin artisteihin, ja todella moni heistä on lähtenyt taidealoille vastoin vanhempiensa tahtoa.

Oona Kapari alkoi toteuttaa omaa levyhaavettaan

Maaliskuussa 2019 15 musiikkituottajaa ympäri maailmaa kokoontui Ranskan Avignoniin opiskelemaan tuottamista Emile Haynien johdolla. Yksi heistä oli Oona. Rahat unelmien kurssiin olivat kuin olivatkin löytyneet.

– Kävi hirveä tsägä. Eräästä suomentamastani kirjasta tehtiin yllättäen äänikirja, ja saatoin lainata sen palkkion Oonalle. Lisäksi Oona sai kurssia varten apurahan, Jaana iloitsee.

Seminaarista muodostui käännekohta, jollaiseksi Jaana ja Oona olivat sitä uumoilleetkin.

– Päivät opiskelimme ja illat puhuimme musiikista. Saimme toisiltamme tukea ja rohkaisua oman musiikin tekemiseen.

Muiden tuottajien into ja palo tarttuivat Oonaankin.

– Tajusin, että vaikka olin musiikkituottajana ja -äänittäjänä ollut unelmatyössäni, olin sen imussa tullut haudanneeksi oman luovuuteni ja henkilökohtaiset taiteelliset haaveeni.

Kotiin palattuaan Oona alkoi heti työstää omaa levyään.

– Olin tehnyt sitä monta vuotta, mutta siirtänyt sen aina sivuun. Nyt kirjoitin kaksi viikkoa putkeen jonkinlaisessa luovuuden flowssa ja vimmassa.

”Haasteita ja vaikeita aikoja tulee jokaiselle. Niitä vastaan on turha yrittää harata, vaan ne pitää hyväksyä osana elämää.”

Jaana ja Oona eivät ole jääneet vastoinkäymisten vangeiksi

Sen jälkeen runsaassa vuodessa on tapahtunut paljon. Oona on perustanut oman levymerkin, Kuohu Recordsin, ja on jatkanut yhteistyötä ulkomaisten tuottajatuttujensa kanssa. Jatkossa hän haluaa tehdä sekä omaa musiikkia että tuottaa ja äänittää muita.

Oma soololevy, se haaveiden haave, ilmestyi viime viikolla. Albumi on nimeltään Maailmojen murheet.

– Se kertoo aikuisen naisen elämästä – vastuusta, paineista, intohimosta, väsymyksestä, omanarvontunnosta ja rauhasta, Oona luettelee ja kiittelee kasvuympäristöään elämän opettajana.

– Kun on asunut Havukosken kaltaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä, tietää, että elämä voi olla monenlaista ja ihminen selviytyy aivan käsittämättömistäkin tilanteista. Haasteita ja vaikeita aikoja tulee ihan jokaiselle. Niitä vastaan on turha yrittää harata, vaan ne pitää hyväksyä osana elämää, elää ne läpi ja mennä eteenpäin.

Oona ja Jaanakin ovat saaneet osansa, mutta valikoivan muistinsa ansiosta he eivät ole jääneet vastoinkäymistensä vangeiksi.

– Olemme molemmat menettäneet läheisiämme, rakastuneet ja eronneet, nähneet naapurustossa väkivaltaa ja sen seu­rauksia. Mutta vahvuutemme on se, että me puhumme asioista, käymme ja suremme ne läpi. Silloin ne tulevat osaksi elämäämme, mutta eivät leimaa sitä.

Päinvastoin, Oona on valjastanut kokemansa vaikeudet ensilevynsä polttoaineeksi.

– Tunnen yhä olevani keskellä hyppyä tuntemattomaan. Olen satsannut levyyn kaikkeni, ja jännittää, kuinka sen kanssa käy.

– Minua ei jännitä, Jaana sanoo.

– Hyvin siinä käy. Eikä meillä ole muutenkaan mitään hätää. Tivoli tulee joka vuosi uudestaan.