Samppanja, menestys ja vilkas seuraelämä eivät pelastaneet Maija Ilmoniemeä yksinäisyydeltä: ”Tunsin häpeää yksinäisyydestäni”

Sinäkö muka yksinäinen? Se on lause, jonka Maija Ilmoniemi on kuullut monesti. Hänhän on sanavalmis, säkenöivä ja sosiaalinen. Silti yksinäisyys on seurannut kannoilla lapsesta saakka.

Siinä hetkessä yksinäisyys tiivistyi ehkä ensimmäistä kertaa. Maija Ilmoniemi oli juuri myynyt firmansa, pienen viestintätoimiston, jonka rakentamiseen hän oli käyttänyt kaiken aikansa ja tarmonsa.

Viisi vuotta hän oli edennyt kuin putkessa, sivuilleen vilkuilematta. Sitten ilmaantui outoja oireita, kurkkua kuristi ja päätä särki. Syksyllä 2011 Maija ohjattiin muutamaksi päiväksi sairaalaan tutkimuksiin, mutta mitään vakavaa ei löytynyt. Kun lääkäri totesi, että potilas voi lähteä, hänen teki mieli kieltäytyä. En halua kotiin! Sairaalassa Maijasta oli pidetty huolta: ruoka oli kannettu eteen ja vointia kyselty. Kotona ei odottanut kukaan.

Ehkei kiireisen liikenaisen elämä olekaan minua varten, Maija tuumi. Kohta sairaalasta päästyään hän allekirjoitti myyntisopimuksen, jossa myi firmansa – eurolla. Se tuntui huojentavalta, mutta samalla elämästä putosi pohja. Maija vajosi polvilleen kotinsa lattialle, tärisi ja huusi. Olen outo ja yksinäinen! Kukaan ei tarvitse minua!

Sarkastisesti Maija kutsuu tilannetta kaurismäkeläiseksi eat, pray, love -hetkekseen. Saman­nimisessä amerikkalaisessa elokuvassa Julia Robertsin esittämä päähenkilö riuhtaisee itsensä irti entisestä ja lähtee maailman toiselle laidalle etsimään it­seään.

Myös Maija lähti pitkälle matkalle, omaan sisimpäänsä.

Millainen on yksinäinen?

”Yksinäinen, sinäkö muka?” Se on lause, jonka Maija Ilmoniemi on kuullut ehkä satoja kertoja.

Maija ei tosiaankaan näytä siltä, millaisena yksinäinen ihminen mediassa usein esitetään: syrjäytyneenä hylkiönä tai ikkunan ääressä istuvana vanhuksena. Hän päätti antaa yksinäisyydelle toisenlaiset kasvot. Muun muassa Radio Suomen juontajana ja MaiLife-blogin pitäjänä tunnetuksi tullut Maija on mutkattoman oloinen nainen, joka puhuu ja nauraa paljon.

Syksyllä ilmestyi Maijan kirjoittama ja hänen omiin kokemuksiinsa pohjautuva kirja Yksinäinen, jossa hän ha­luaa murtaa tabuja ja tehdä aiheesta ymmärrettävämmän ilmiön.

– Masennuksestakin on helpompi puhua, koska siitä voi saada diagnoosin. Yksinäisyys ei ole sairaus, mutta se saattaa aiheuttaa niitä. Moni ajattelee, että yksinäisyys on itse aiheutettua ja kokee sen henkilökohtaisena epäonnistumisena. Niin minäkin, hän toteaa.

Yksinäisyyden ja yksin olemisen ero on Maijan mukaan siinä, onko tila oma valinta. Yksinäisyys on lohdutonta kaipausta, joka ei täyty millään. Yksin oleminen puolestaan on vapautta. Ihminen on yhteydessä itseensä, vaikka olisi vailla seuraa. Hän hallitsee kokemustaan ja voi halutessaan palata muiden joukkoon.

– Kun osaa olla yksin, ei pelkää yksinäisyyttä ja huomaa, ettei tarvitse muita täyttämään tyhjyyttä. Toisten ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta, ei paikata puuttuvaa.

Tämän oivaltaakseen Maijan oli palattava yksinäisyytensä juurille, varhaislapsuuteen.

Maija Ilmoniemi pelkäsi yksinäisyyttä jo lapsena

Isä lähti, kun Maija oli yksivuotias. Lähti, eikä koskaan palannut. Ydinperheen elämästä ei jäänyt lapselle minkäänlaista muistijälkeä. Sen sijaan mieleen iskostui hylkäämisen pelko.

– Uskon, että juuri tuolla hetkellä minusta tuli yksinäinen. Olin biologisen isän jättämä, ei haluttu lapsi. Tarrauduin äitiini varmistaakseni, että ainakin hän pysyy lähelläni.

Kun Maija oli kuuden vanha, äiti meni uusiin naimisiin. Uuden isän mukana tuli helluntailainen perhepiiri. Maija halusi kiihkeästi kuulua joukkoon, olla osa sukua ja seurakuntaa. Vaikka tulokas otettiin molemmissa lämpimästi vastaan, hän tunsi olevansa erilainen ja ulkopuolinen.

Perhe muutti taajaan paikkakunnalta toiselle, joten Maija oli usein koulussa ”uusi oppilas”. Se, jonka olisi onnistuttava tekemään itsensä tykö muille lapsille, jottei tulisi syrjityksi ja pahimmassa tapauksessa kiusatuksi.

Varhaisina vuosina yksinäisyys olikin oikeastaan pelkoa yksin jäämisestä. Maija vältti sen olemalla aktiivinen. Hänestä kehittyi ekspertti hyvän ensivaikutelman antamisessa. Hän ei jäänyt odottelemaan ulkokehälle, vaan pyrki suoraan sisäpiiriin ja keskipisteeksi.

– Olemalla näkyvä ja kuuluva varmistin, että minut huomataan. Onnistuinkin aina saamaan ystäviä. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että ylenpalttinen sosiaalisuus oli minun strategiani yksinäisyyden välttämisessä. Pyrin sopeutumaan kaikkeen ja miellyttämään kaikkia.

Mitä ulkopuolisemmaksi Maija itsensä koki, sitä sosiaalisemmin hän käyttäytyi. Se kuitenkin sysäsi hänet yhä syvemmälle yksinäisyyteen.

– Ulkopuolisuuden tunne vahvistui, kun asiat eivät sujuneetkaan niin kuin toivoin.

Suorituskeskeisyys lisäsi yksinäisyyden kokemusta

Valmistuttuaan 2005 valtiotieteiden maisteriksi Maija luopui unelmasta työskennellä teat­terialalla ja päätti perustaa viestintätoimiston. Hän halusi menestyväksi bisnesleidiksi. Taas tarvittiin sosiaalisia taitoja, piti juosta seminaareissa ja illanistujaisissa verkostoitumassa. Parhaimmillaan yrittäjän vapaus oli upeaa, mutta kääntöpuolella väijyi yksinäisyys.

– Minulla oli paljon hyvänpäiväntuttavia, mutta ei oikeata tunneyhteyttä kehenkään. Olin välillä yksinäinen seurassakin.

Nuoruudessa solmittu kihlaus päättyi ja alkoi aika, jota Maija kutsuu samppanjapissisvaiheeksi. Juhlimisen ohella hän purki tyhjyyden tunnetta shoppailuun ja ulkonäön kohentamiseen. Ympärillä oli koko ajan menoa ja ihmisiä, mutta sulkiessaan kotioven takanaan päivän päätteeksi Maija tunsi katoavansa maailmasta.

– Suorituskeskeisyys lisäsi yksinäisyyden kokemusta. Tavoittelin jotakin, mitä kuvittelin, että minun kuuluu tavoitella. En uskaltanut myöntää, että halusin oikeasti tehdä jotakin ihan muuta.

Kunnes tuli sairaalareissu ja eat, pray, love -hetki.

Parisuhteessakin yksinäinen

Rankin yksinäisyyden muoto on olla parisuhteessa yksin. Sen Maija huomasi muuttaessaan 2012 poikaystävän kanssa tämän työn perässä Ruotsiin. Ihastuminen urheilijanuorukaiseen oli tuonut sisältöä firmasta luopumisen aiheuttamaan tyhjyyteen.

Mutta tällä kertaa oman paikan löytyminen uudessa ympäristössä ei käynytkään niin helposti. Maija ei onnistunut saamaan työpaikkaa. Seurassa hän tunsi olevansa aina hölmö, mykkä ulkopuolinen, kun ei kyennyt reagoimaan vieraalla kielellä riittävän nopeasti. Puolisonkin kanssa kommunikaatio takkusi.

– En osannut kertoa miehelle, mitä tarvitsen ja kaipaan. Olin hänestä taloudellisesti riippuvainen ja hylätyksi tulemisen pelossani takerruin häneen myös henkisesti. Se oli varmasti ahdistavaa.

Maija halusi perustaa perheen, mies halusi eron. Maija palasi Suomeen vailla rahaa, työtä ja asuntoa ja asettui aluksi vanhempiensa hoteisiin. Entinen samppanjapissis joutui jopa taipumaan sossun luukulle selviytyäkseen kuluistaan. Hävetti.

Yksinäisyys aiheutti häpeää

Häpeä oli Maijalle tuttu tunne. Yksinäisyys oli aina aiheuttanut hänessä epämääräistä noloutta, jonka syytä hän ei osannut paikantaa. Kunnes käsitti, että juuri häpeä oli hänen yksinäisyytensä ydintunne.

– Tunsin olevani viallinen ja epäonnistunut enkä siksi rakastamisen arvoinen. Häpesin myös sitä, etten kyennyt puhumaan kenellekään yksinäisyydestäni.

Nyt Maija ryhtyi sanoittamaan yksinäisyyttään. Luovuttuaan firmasta 2011 hän oli perustanut blogin, jossa pohti, mitä tapahtuu, kun ihminen vapaaehtoisesti astuu työelämästä tyhjän päälle. Pikku hiljaa tekstit alkoivat käsitellä yhä useammin yksinäisyyttä. Koko ikänsä Maija oli ajatellut, että hänen luonteeseensa on kirjoitettu pysyvä yksinäisyyden virheasetus. Mutta oliko asia niin? Hän alkoi kirjata epäilyjään blogiin.

Palautetta tulvi. Maija ei ollutkaan ainoa. Oli muita, jotka olivat kokeneet saman. Ääneen lausuttuna yksinäisyys alkoi muuttua yhteydeksi.

Eräänä aivan tavallisena aamuna Maija kysyi itseltään: Mitä minä haluan ja tarvitsen juuri nyt? Miten pääsisin eteenpäin? Vastaus tuli saman tien: on lähdettävä pois. Koti oli tuolloin Helsingin Kalliossa yksiössä, jonka seiniin suru ja ahdistus tuntuivat imeytyneen.

Ei aikaakaan, kun Maija oli hankkinut itselleen työpaikan ja asunnon pienestä kalastajakylästä Pohjois-Norjasta. Toimenkuvaan kuului selvittää paikallisen kalastajan 500-metrinen siima aina käytön jälkeen, kiinnittää siihen 400 koukkua ja niihin syötit.

Jos netti sattui toimimaan, Maija seurasi somesta samppanjapissis-aikaisten tuttaviensa edesottamuksia. Kontrasti omaan kalanhajuiseen todellisuuteen oli melkoinen.

– Silti ajattelin, että minulla ei ole koskaan ollut näin vahva olo. Että en olisi mieluummin missään muualla.

Sitä vaihetta kesti puoli vuotta.

Toive äitiydestä elää

39-vuotiaana naisella alkaa olla jo kiire, jos haluaa omia lapsia. Maija ei ole luopunut toiveestaan tulla äidiksi, muttei aio hätääntyä.

Perusasiat ovat kunnossa: Maija tekee media-alan töitä omassa yrityksessään ja asuu kauniissa kaksiossa Helsingin Töölössä. On pari ihmistä, joita hän voi kutsua läheisiksi ystävikseen.

Edellisen seurustelusuhteen päättymisestä on ehtinyt kulua jo seitsemän vuotta. Viime keväänä Maija arveli, että alkaisi viimein olla valmis kohtaamaan jonkun uuden. Sitten tuli korona ja kaikki mahdolliset kohtaamispaikat suljettiin. Toimen nainen ei jäänyt pyörittelemään peukaloitaan. Hän perusti Facebookiin Korona-ajan sinkut -ryhmän, jossa voi hakea deitti- ja juttuseuraa. Ryhmässä on nyt liki 7 000 jäsentä.

Löytyikö Maijalle sitä kautta kumppani?

– No ei, hän myöntää naurahtaen. – Ryhmän ylläpitäminen on kovaa duunia ja deittailukin alkoi tuntua työläältä. Toivon, että oikea kumppani tulee vastaan sitten, kun ihmisiä saa taas vapaasti tavata.

Helppoa parisuhteen löytäminen ei kuitenkaan tule olemaan. Maija tiedostaa ongelmansa: hänen sisällään on lukko, joka pitäisi osata purkaa.

– Kaipaan ja pelkään parisuhdetta. Vaikka voin puhua helposti tuhansien ihmisten edessä, minun on vaikeata päästää ketään oikeasti lähelle. Pelkään, että tarraudun taas. Lukkoni ei näy ulospäin, joten minua saatetaan luulla nirsoksi. Mutta siitä ei ole kyse.

Maija Ilmoniemi hallitsee nykyään yksinäisyyttä

Tämä ei ole sankaritarina, Maija korostaa. Hän ei ole ”selviytynyt yksinäisyydestä”. Se tulee luultavasti aina olemaan osa hänen elämäänsä. Mutta sen haitallinen voima ei enää ole niin suuri.

Miettiessään tuoreen kirjansa nettisivulle nimeä Maija pyöritteli sanaa ”yksinäinen” ja teki oivalluksen: kun sanan jakoi kahtia ja ä:n vaihtoi a:ksi, siitä tuli ”yksi nainen”. Heureka! Tässä tiivistyy Maijan sanoman ydin: Hän ei ole pelkästään yksinäinen. Hän on yksi nainen, joka on joskus yksinäinen. Niin kuin kai me kaikki.

Pitkän sisäisen reissun teh­tyään Maija ymmärtää ja hallitsee yksinäisyyttä paremmin. Muistellaanpa vaikka onnistunutta juontokeikkaa edellisviikolla. Maija oli seissyt ihmisten edessä tekemässä rakastamaansa työtä, säkenöinyt ja saanut huomiota. Miten mukavaa olisikaan ollut kotiin palattua jakaa hyvä olo jonkun kanssa. Mutta vastassa oli tyhjä asunto. Yksinäisyys levittäytyi ympärille kuin valtava musta möykky.

Aikaisemmin Maija olisi panikoinut ja käynyt taisteluun. Nyt hän istui sohvalle ja hengitteli. Antoi tunteen olla. Kyseli, mistä tämä tällä kertaa tulee. Mikä sen aiheuttaa?

– Muistutin itseäni siitä, että nyt tuntuu tältä, mutta huomenna voi jo olla toisin.

Yksin olemisesta on kertynyt myös paljon hyviä kokemuksia. Yksi rakkaimmista on joulu Norjassa. Aattoillan sakea lumipyry esti Maijan suunnitelman kyläillä ystävien luona. Sen sijaan hän biletti yksin mökissään. Pukeutui äidiltä lahjaksi saamaansa pyjamaan, söi suklaata ja tanssi iloisten joululaulujen tahtiin. Ulkona raivosi myrsky, mutta Maijalla oli turvallinen olo, mökissä ja itsessään.

– Palaan tuohon ihanaan yksin­olon tunteeseen silloin, kun yksin oleminen tuntuu lohduttomalta. Muisto on kuin turvapaikka.