Ihmissuhteet

Mari Soikkonen menetti lapsensa Ivalon perhesurmassa vuonna 2018: ”Ex-mieheni vei minulta kaikkein tärkeimmän”

Mari Soikkonen, 30, menetti tyttärensä vuosi sitten. Kuusivuotiaan Veeran ampui oma isä. Uutisissa tragediasta käytettiin nimeä Ivalon perhesurma. Mari haluaa kertoa oman ja tyttärensä tarinan, jotta siitä voisi olla apua muille. – Auttaako vaikeneminen ketään? hän kysyy.

Teksti:
Sari Hannikainen
Kuvat:
Heli Hirvelä

– Ex-mieheni vei minulta kaikkein tärkeimmän, mutta minulla on yhä elämäni. Sitä en anna hänen viedä, Mari Soikkonen sanoo.

Mari Soikkonen, 30, menetti tyttärensä vuosi sitten. Kuusivuotiaan Veeran ampui oma isä. Uutisissa tragediasta käytettiin nimeä Ivalon perhesurma. Mari haluaa kertoa oman ja tyttärensä tarinan, jotta siitä voisi olla apua muille. – Auttaako vaikeneminen ketään? hän kysyy.

Veera kuoli. Kuukausien ajan Mari Soikkonen käytti näitä sanoja kertoessaan siitä, mitä hänen kuusivuotiaalle tyttärelleen oli tapahtunut. Kuluneena kesänä hän havahtui siihen, miten väärältä nuo kaksi sanaa tuntuivat. Kuoleminen on luonnollista; jotakin sellaista, jonka ihmisjärki voi ymmärtää. Sairauksiin kuollaan, onnettomuuksiin, tapaturmiin… Kuolemasta puhuminen alkoi tuntua kaunistelulta. Veera tapettiin.

Marin ex-mies, Veeran isä, ampui tyttärensä yhdellä kiväärin laukauksella 29. lokakuuta 2018 perheen entisen kotitalon eteisessä Keväjärvellä Inarissa. Poliisin esitutkinnan mukaan tappo oli tehty vakaasti harkiten ja suunnitelmallisesti. Siksi poliisi tutki sitä murhana.

Syyttäjälle rikosasia ei edennyt, koska ex-puoliso oli tyttärensä ammuttuaan surmannut itsensä. Sitä ennen hän oli kirjoittanut pannuhuoneen seinään mustalla tussilla tekstin: ”Olisko kannattanu puhua?” Se kertoi henkirikoksen motiivin: kosto Marille.

Veeran kohtalo on julma ja epäoikeudenmukainen. Jotta turhasta kuolemasta ei tule vielä turhempi, sillä täytyy olla jokin merkitys. Siksi Mari haluaa kertoa hänen ja Veeran tarinan.

Se voi auttaa jotakuta toista tunnistamaan ajoissa hälytysmerkit, hakemaan apua ja suojautumaan.

”Parisuhteessa syyllistin itseäni kaikesta”

Mies oli hänen ensirakkautensa. Mari oli 18-vuotias ja juuri valmistunut kirkon nuoriso-ohjaajaksi, kun he tapasivat paikallisessa baarissa Ivalossa. Mies oli sieltä kotoisin, hän 60 kilometrin päästä Riutulasta.

Monta vuotta vanhemman miehen huomio imarteli. Mies näytti kiinnostuksensa ja kyseli paljon Marin elämästä. Se sai Marin tuntemaan itsensä rakastetuksi, tärkeäksi ja onnelliseksi. Parin kuukauden päästä he muuttivat yhteen, vuoden päästä juhlittiin kihlajaisia. Parin vuoden kuluessa Marin vanha elämä oli hävinnyt.

– En enää poistunut parisuhteesta ja kotoa kuin töihin. En tehnyt mitään, en nähnyt ketään, en enää ollut mitään. Minulla oli vain koti ja työ.

Niin oli helpompaa. Jos Mari kävi jossakin, vaikka ystäviensä kanssa ulkona, kotona seurasi kysymysten ja epäilysten tulva. Hän oli puolison mielestä katsonut jotakuta, hymyillyt tai sanonut päivää väärällä tavalla. Hän ei kuulemma kyennyt olemaan rehellinen, oikeanlainen puoliso.

Kun Mari kävi puolisonsa kanssa yhdessä kaupassa, hän pelkäsi, että joku vastaantulevista miehistä sanoo hänelle päivää. Miten hän sen selittäisi? Talvisin hän pelkäsi, että joku käy kääntämässä auton heidän talonsa edessä. Niin kävi kerran. Koska hän ei osannut selittää puolisolleen, kenelle renkaanjäljet kuuluivat, hän oli valehtelija. Mari oli jatkuvasti varpaillaan. Hän sairastui pakko-oireiseen häiriöön.

– Pesin käsiäni vereslihalle asti, koska pelkäsin, että saan jonkin bakteerin, tartutan sen mieheeni enkä osaa selittää, mistä olen tartunnan saanut. Syyllistin itseäni kaikesta.

– Kodin ulko-ovia nyin niin paljon, että kahvat löystyivät ja sain verenpurkaumia. Tiesin, että olen laittanut kodin ulko-oven kiinni, mutta en pystynyt uskomaan, että olen tehnyt sen. Olen voinut katsoa väärin.

Mari rakasti puolisoaan ja yritti kaikin tavoin näyttää sen. Mutta silti hänestä tuntui, että mikään ei ollut tarpeeksi ja kaikki, mitä hän teki, oli väärin. Hän ajatteli, että tällaista parisuhteessa eläminen on. Ei hän tiennyt muustakaan.

Mari Soikkonen muutti alkusyksyllä Kotkaan. Hänellä on siellä avopuoliso ja työpaikka. – Opettelen nyt ensimmäistä kertaa normaalia parisuhdetta. Onnellisuus tulee sellaisina pieninä tuikkeina, jotka suru vielä repii alas, 30-vuotias Mari kertoo.
Mari Soikkonen muutti alkusyksyllä Kotkaan. Hänellä on siellä avopuoliso ja työpaikka. – Opettelen nyt ensimmäistä kertaa normaalia parisuhdetta. Onnellisuus tulee sellaisina pieninä tuikkeina, jotka suru vielä repii alas, 30-vuotias Mari kertoo.

”Näytimme ulospäin täydelliseltä perheeltä”

Veera syntyi kesäkuussa 2012. Marista tuntui, että nyt kaikki hänen unelmansa olivat toteutuneet. Raskausaikana puoliso oli plärännyt kalenteria ja laskenut, voiko lapsi olla hänen. Mutta silti, mieskin oli onnellinen.

– Hän rakasti tyttöään.

Vauva toi suhteeseen hetkeksi lohtua ja rauhaa. Kun Mari palasi äitiyslomalta takaisin töihin, kotielämä muuttui entistä ahdistavammaksi. Epäily oli jatkuvaa. Puhelimessa ei voinut olla pääsykoodia, jotta sinne oli vapaa pääsy. Marista tuntui, että kodin seinät murskaavat hänet.

Hän ei kertonut kenellekään, millaista hänen elämänsä on.

– Me näytimme täydelliseltä perheeltä, joka tekee paljon asioita yhdessä ja on onnellinen. Mutta sisältä se oli mätä.

Mari alkoi miettiä eroa, joskus puhuakin siitä. Ehkä heidän olisi parempi tarjota Veeralle kaksi rauhallista kotia kuin yksi, jossa on jatkuvia jännitteitä. Puoliso puhui ydinperheen tärkeydestä.

Kesällä 2017 tuli mitätön riita. Se syttyi niin pienestä, ettei Mari enää edes muista, mistä. Mutta silloin ajatus iski päähän kuin salama, joka valaisee hetkeksi kaiken: tästä ei enää tule mitään. Ex-mies jäi heidän vanhaan kotitaloonsa Keväjärvelle. Mari muutti 13 kilometrin päähän Ivaloon. Huoltajuus jaettiin tasan.

– Uudessa kodissa minusta tuntui, että pystyn taas hengittämään. Mies piti minua silti otteessaan.

Lähestymiskieltohakemus oli vireillä

Viestejä saattoi tulla päivässä kymmeniä, jopa sata. Ensimmäinen aamukuudelta, viimeinen yöllä. Viestit eivät olleet mukavaa luettavaa. Marin mielestä ex-mies tiesi hänen liikkeistään hämmentävän paljon.

”Me käydään useasti siinä aamulla”, Veera sanoi kerran, kun Mari oli ihmetellyt, miksi tytär oli ollut isänsä kanssa aamuseitsemältä autossa hänen kotinsa viereisellä parkkipaikalla.

Eron jälkeisinä kuukausina Mari oli alkanut avautua tilanteestaan ensin kolmelle pikkusiskolleen ja lähimmille ystävilleen, sitten vanhemmilleen. Isä oli metsästänyt ex-miehen kanssa vuosia. Marin kokemukset tulivat sokkina niin hänelle kuin muillekin. Kukaan ei ollut arvannut.

Syksyllä 2018 Mari pyysi tilanteeseensa poliisilta apua. Ensin ratkaisua yritettiin löytää keskustelemalla, sitten päädyttiin lähestymiskieltohakemukseen.

Maanantaina 29.10. oli Veeran vaihtopäivä. Hän oli ollut viikon isällään, ja iltapäivällä alkaisi viikko äidin luona. Isä oli vienyt tyttärensä aamulla eskariin, äidin piti hakea hänet sieltä.

Aamulla haastemies oli soittanut ex-miehelle ja kertonut, että Mari on hakenut käräjäoikeudesta lähestymiskieltoa tätä kohtaan. Sen jälkeen ex-mies lähetti Marille kuusi viestiä ja soitti kolme lyhyttä puhelua. Hän halusi, että lähestymiskielto perutaan. Mari oli työpaikallaan eikä voinut keskustella ex-miehensä kanssa. Häntä oli neuvottu, että asia kannattaa hoitaa viranomaisteitse. Viimeinen puhelu tuli kello 10.37. Sen päätteeksi mies löi luurin korvaan. Mari ei enää kuullut hänestä.

”Veera oli valoisa, hymyilevä ja sydämellinen”

”Äiti, ootko sie koskaan miettiny, miten toukka raapii naamaansa, jos sitä kutittaa?” Veera oli kysynyt syksyllä äidiltään. Tämä oli juuri selittänyt tyttärelleen, että hänellä on ongelma, johon hän yrittää löytää ratkaisua.

– Veera mietiskeli paljon asioita. Piirtämistä hän rakasti, ja balettia. Hän oli valoisa, hymyilevä, auttavainen ja sydämellinen.

– Isäänsä hän luotti koko sydämestään eikä koskaan arastellut tätä. Minäkin luotin elämäni tärkeimmän asian ex-mieheni käsiin. Mielessäni ei koskaan käynyt, että hän vahingoittaisi tyttöään.

Maanantaina puoli neljältä iltapäivällä Mari meni siskonsa kanssa hakemaan Veeraa eskarista. Veeran pinkkiä, pienin sydämin koristeltua reppua ei näkynyt naulakossa. Marille tuli omituinen olo. Veera ei ollut iltapäiväkerhossakaan. Ohjaaja kertoi, että ex-mies oli jo hakenut tytön. Marin kädet alkoivat täristä. Olikohan Veera hörpännyt eskarin uintiretkellä vettä sisäänsä ja tullut huonovointiseksi?

Hän yritti soittaa miehelle, mutta tämän kännykkä ei hälyttänyt. Mari ja sisko ajelivat ympäri Ivaloa löytääkseen isän ja tyttären. Sitten soitettiin poliisille. Ehkä ex-mies yrittää piiloutua tai karata lapsen kanssa.

”Järjelläni ymmärsin, että arkussa on minun Veerani, mutta sydämelläni en”

Kodin edessä oleva sora rapisi auton renkaiden alla. Oli alkuilta. Kaksi ovea paiskattiin kiinni. Soralla rapisivat nyt askeleet. Ulko-ovelta kuului koputus. Poliisin takaa näkyi sosiaalityöntekijä. Mari tiesi, että nyt tuodaan kuolinviestiä. Sen jälkeen näkökentässä musteni. Sanat hän kuuli: kaksi ruumista ammuttuna.

Vahvojen lääkkeiden tuoma parituntinen uni alkoi haihtua tiistaiaamuna neljän viiden aikaan. Sitten todellisuus ja musta, kaiken nielevä pettymys iskivät tajuntaan. Mieltä moukaroivat kysymykset palasivat. Oliko Veera joutunut pelkäämään? Kärsimään? Tiesikö hän ennalta, mitä tapahtuisi? Aneliko hän isäänsä laittamaan aseen pois?

Tapahtumapaikkatutkinnan ja Veeran vammojen perusteella oli todennäköistä, että ampuminen oli tapahtunut hänen siitä ennalta tietämättä. Täyttä varmuutta ei koskaan saada.

Keskiviikkona oveen koputettiin taas. Siellä olivat rikospoliisit. Mari sai kotiin pelkän pinkin eskarirepun. Se oli jäänyt ex-miehen auton takapenkille.

Joku kolmesta siskosta tai serkku oli ensimmäisen kuukauden ajan Marin luona jatkuvasti. Jääkaappiin ilmestyi ruokaa, joku käski häntä syömään, joku käymään suihkussa. Mari keskittyi selviytymään. Kyläläiset halusivat auttaa myös ja järjestivät keräyksen muun muassa hautajaiskuluja varten.

Hautajaiset olivat kuukauden päästä. Isän, isän serkun ja siskon miehen Veeralle valmistama arkku oli kaunis. Niin kuin flyygelillä surumarssina soitettu Suojelusenkelikin. Kaikki oli silti väärin ja luonnotonta. Pienelle arkulle tarvittiin vain neljä kantajaa kuuden sijaan, ja se ulottui vain puoleen väliin katafalkkia, koroketta.

– Järjelläni ymmärsin, että arkussa on minun Veerani, mutta sydämelläni en.

”Auttaako perhesurmista vaikeneminen ketään?”

Hautajaisten jälkeen Mari linnoittautui kotiinsa. Ikävä oli hirveä, samoin itsesyytökset. Miksi hän ei pystynyt suojelemaan lastaan? Miksi hän ei jättänyt lähestymiskieltoa hakematta? Ajatuskela päättyi aina itkuun ja siihen, että hän pyysi Veeralta anteeksi.

– Eräs lääkäri sanoi minulle, että ainoa, mitä olisin voinut tehdä, olisi ollut jättää rakastumatta ex-mieheeni.

Mari sai apua terapiasta ja lääkäreiltä, mutta silti hänestä tuntui, että hän oli hyvää vauhtia menettämässä elämänsä. Asiat, joista hän oli ennen nauttinut, kuten pianon soittaminen ja liikunta, olivat poissa.

Kevättalvella hän päätti, että alkaisi elää uudestaan – vaikka väkisin. Kolme ajatusta piti häntä pinnalla: Luovuttaminen olisi se, mitä ex-mies olisi halunnut. Veera ei halua, että luovutan. Veera odottaa minua vielä jossakin.

– Ex-mieheni vei minulta kaikkein tärkeimmän, mutta minulla on yhä elämäni. Sitä en anna hänen viedä.

Hän alkoi paeta surua tekemällä ja reissaamalla. Ivalossa oli vaikea olla. Toukokuussa hän alkoi pitää julkista Surupäiväkirja-blogia. Kirjoittamalla hän sai tuotua esiin niitäkin tunteita, joista oli vaikea puhua.

– Perhesurmiin liittyy vieläkin paljon häpeää. Miksi ne ovat yhä tabu? Ehkä siksi, että me, jotka ajattelemme terveellä järjellä, emme pysty niitä ymmärtämään. Pelkästään lapsen kuolemaa on vaikea ymmärtää saati sitä, että tämän surmaa oma vanhempi. Mutta auttaako vaikeneminen ketään?

Ivalon perhesurma: Veera rakasti balettia ja piirtämistä.
Veera rakasti balettia ja piirtämistä.

”Onnellisuus tulee pieninä tuikkeina, jotka suru vielä repii alas”

Poliisin esitutkinta päättyi toukokuussa. Mari kävi koko materiaalin läpi valokuvia lukuun ottamatta.

– Minun oli saatava tietää, oliko Veeralla ollut oikeat ulkoiluvaatteet päällään ja oliko hänen isänsä huolehtinut hänestä viimeisinä tunteina. Poliisi katsoi kuvat ja kuvaili vaatteet. Olivat ne oikeat.

Esitutkintapöytäkirjassa oli psykologin näkemyksiä motiiviin liittyen: ”Vaikuttaa siltä, että [miehen nimi] syytti ex-puolisoa suhteen päättymisestä ja kaikista siinä ilmenneistä ongelmista. Hän ei kyennyt sisäistämään omaa osuuttaan parisuhteen päättymiseen.” ”[miehen nimi] ei kyennyt asettamaan tyttären oikeutta elämään hänen oman tarpeensa yläpuolelle kostaa ex-puolisolle.”

Kesällä Marin mieli alkoi vapautua ensijärkytyksen luomasta tunnelamaannuksesta. Ikävästä ja surusta tuli entistä syvempiä.

– En ole pystynyt käymään Veeran haudalla hänen kesäkuisen syntymäpäivänsä jälkeen. Sydämeni on alkanut ymmärtää, että siellä todella on minun tyttöni.

Alkusyksyllä Mari muutti Kotkaan. Hän asuu avoliitossa uuden puolisonsa kanssa, johon tutustui paetessaan surua matkustamalla kauas Ivalosta. Arkeen kuuluu myös uusi työpaikka.

– Opettelen nyt ensimmäistä kertaa normaalia parisuhdetta. Onnellisuus tulee sellaisina pieninä tuikkeina, jotka suru vielä repii alas.

Veeran kuvia on esillä uuden kodin olohuoneessa. Vasemmanpuoleisessa kuvassa hän on neljävuotias, oikeanpuoleinen otettiin reilu vuosi sitten eskarissa.
Veeran kuvia on esillä uuden kodin olohuoneessa. Vasemmanpuoleisessa kuvassa hän on neljävuotias, oikeanpuoleinen otettiin reilu vuosi sitten eskarissa.

”Nähdään viikon päästä”

Veeran kuolemasta tulee kuluneeksi pian vuosi. Silloin tulee kuluneeksi vuosi ja viikko siitä, kun Mari näki tyttärensä viimeisen kerran. Hän vei Veeran aamulla eskariin, alkamassa oli isän viikko.

Oli kirpeä pakkasaamu. Veeralla oli punaiset posket ja reikä etuhampaiden kohdalla. Hän oli nytkyttänyt kaksi maitohammasta itse irti. Veera hymyili leveää hampaatonta hymyä ja vilkutti eskarin eteisessä äidille: ”Nähdään viikon päästä.”

Jutun lähteenä on käytetty poliisin esitutkintapöytäkirjaaArtikkeli julkaistiin Anna-lehdessä 24.10.2019.

X