Ihmissuhteet

Marja istuu kuolevan vieressä, Juha-Matti on pienen pojan mieskaveri, Elina päivystää nuorten chatissa – vapaaehtoistyön tekijöitä tarvitaan lähes kellon ympäri

Sanna-Maija vastaa yksinäisten puheluihin, Juha-Matti viettää mieskaverina aikaa Peetu-pojan kanssa. Marja käy istumassa kuolevan vierellä, Elina ja Iina kuuntelevat nuoria chatin linjoilla. Vapaaehtoistyö kannattelee avun tarpeessa olevia lähes vuorokauden ympäri.
Teksti: Kaisa Pastila Kuvat: Kristiina Kurronen, Mirva Kakko, Sampo Korhonen ja Jonne Räsänen

– Kiitos, että soitit! vapaaehtoinen Sanna-Maija, 47, lopettaa tämän aamun 14. Aamukorva-puhelunsa ja laskee luurin paikoilleen.

HelsinkiMission yksinäisille ikäihmisille suunnatun puhelinpalvelun päivystyshuone sijaitsee Helsingin keskustassa. Tänne saa soittaa anonyymisti, jos kaipaa juttuseuraa heti aamusta.

Kaupunki ympärillä on vasta heräilemässä, mutta vapaaehtoisen aamu on jo pitkällä. Sanna-Maijan herätyskello on soinut 3.50. Hän on hyvästellyt aamu-unisen koiran ja jättänyt lukiota käyvälle tyttärelleen hyvän huomenen viestin odottamaan ruokapöydälle.

Sitten Sanna-Maija on ajanut keskustaan ja etsinyt autolleen parkkipaikan. Hän on tullut omilla avaimilla Aamukorvan huoneeseen ja keittänyt itselleen pannullisen teetä. Kello 5 hän on avannut puhelinlinjan: ”Aamukorva, hyvää huomenta!”

Sanna-Maija tekee Aamukorva-vuoron kerran kuussa

Kellon lähestyessä kahdeksaa puhelin ei enää pirise niin usein. Aamukorvan suosituimmat tunnit ovat kello 5:stä 7:ään. Se on yksinäinen hetki monelle vanhukselle. Jotta mahdollisimman moni pääsee läpi, vapaaehtoisille on annettu suositus, että puhelut yritetään pitää vartin rajoissa.

– Voi tuntua musertavalta herätä uuteen aamuun, jos luvassa ei ole mitään ohjelmaa ja tietää jo aamusta, ettei koko päivänä tapaa ketään tai ettei kukaan soita. Silloin jutteluhetki Aamukorvan kanssa voi olla tosi tärkeä.

Sanna-Maijasta tuli vapaaehtoinen, kun hän näki metrossa HelsinkiMission kampanjan, jossa vanhus kurkisti verhon raosta. Teksti kuului: Ei ketään, jonka pyytäisi käymään. Paitsi kuolema.

– Yksinäisyydessä on jotain tosi koskettavaa. Tässä voin pienellä vaivalla vaikuttaa positiivisesti monen ihmisen elämään.

Viidessä vuodessa rytmiksi on muodostunut, että Sanna-Maija tekee Aamukorva-vuoron kerran kuussa.

– Vaikka herätessä olen ollut väsynyt, aina, kun vuoro on ohi, olen onnellinen, että tulin, Sanna-Maija sanoo.

– Vaikka herätessä olen ollut väsynyt, aina, kun vuoro on ohi, olen onnellinen, että tulin, Sanna-Maija sanoo.

Vapaaehtoistyö on opettanut kuuntelemista

Jokaisen puhelun aluksi Sanna-Maijalla on tapana kysyä soittajalta, miten tämän aamu on lähtenyt käyntiin. Useimpien kanssa käydään läpi puuron ja kahvin keitot, päivän sää ja radion ohjelmatarjonta.

Sitten saattaa tulla hiljaisuutta. Sanna-Maija arvaa silloin, että soittajalla on ehkä sydämellään jotain, josta hän haluaisi puhua.

Vapaaehtoistyö on opettanut Sanna-Maijalle kuuntelemista. Nykyään hän kestää hiljaisuutta ja osaa antaa arvon myös puhumattomille hetkille. Hiljaa yhdessä oleminenkin voi olla merkityksellistä soittajille. Tärkeää on vain, että luurin päässä on joku.

– Töissä ratkon jatkuvalla syötöllä eteen tulevia haasteita – olen ison tiimin esimies. Mutta aika nopeasti tajusin, että täällä roolini ei ole ratkoa vaan kuunnella, kun soittaja haluaa pallotella kysymystä, joka hänellä on mielessään.

Sanna-Maija sanoo, että hän voi toimia peilinä ja antaa näkökulmia, mutta jokaisen oman elämän ratkaisut ovat ihmisellä itsellään. Osa soittajista pohtii sitä, miksi oma verkosto on niin pieni. Osa pohtii lähestyvää kuolemaa ja haluaa käydä läpi elettyä elämää ja tehdä tilinpäätöstä.

Joskus joku on puhunut itsemurha-ajatuksistaan. Se on tuntunut Sanna-Maijasta pahalta, vaikka koulutuksista hän on saanut valmiuksia myös haastaviin kohtaamisiin.

– Aamukorva ei ole kriisipuhelin. Ainoa, mitä voin tehdä todella tiukassa paikassa, on ohjata soittaja hakemaan apua hätäkeskuksesta.

Vapaaehtoisille on järjestetty myös työnohjausta. Siellä voi kertoa, jos on jäänyt murehtimaan jotakin asiaa.

”Ihmiset kysyvät aina, että miten sä ehdit ja jaksat”

Yksi työpäivä on loppumassa ja toinen alkamassa. Kahdeksalta Aamukorva menee kiinni ja Sanna-Maija valmistautuu siirtymään työpaikalleen Aalto-yliopistoon, jossa hän toimii tutkimusrahoituksen palvelupäällikkönä.

Yleensä hän tekee vuoron perjantaina tai viikonloppuna, jotta lyhyen yön aiheuttaman väsymyksen ehtii levätä pois ennen uutta työviikkoa.

– Kun ihmiset kuulevat, että teen vapaaehtoistyötä, he kysyvät aina, että miten sä ehdit ja jaksat, kun sulla on noin vastuullinen työkin. Salaisuus on siinä, että kohtaamiset ovat kohtaamisia myös minulle. Myös minä olen saavana osapuolena.

Tärkein palaute tuli eräältä rouvalta muutama vuosi sitten. Tämä sanoi: ”Vaikka olet vapaaehtoinen, minulla on sellainen olo kuin olisit oikeasti minun ystäväni.”

– Se tuntui hyvältä. Että olin ihminen ihmiselle.

Mieskaveri Juha-Matti hakee Peetu-pojan koulusta

Mieskaverina toimiva Juha-Matti viettää Peetu-pojan kanssa aikaa parina päivänä kuussa.

Mieskaverina toimiva Juha-Matti viettää Peetu-pojan kanssa aikaa parina päivänä kuussa.

On vasta puolipäivä, mutta toista luokkaa käyvän Peetun koulupäivä on jo pulkassa. Tälle iltapäivälle on erityistä ohjelmaa. Peetun tulee hakemaan koulusta hänen vapaaehtoinen mieskaverinsa.

– Mitä tänään tehdään? Peetu, 8, tervehtii Juha-Matti Levoa, 36.

Peetulla ja Juha-Matilla on tapana tavata koulun jälkeen muutamana päivänä kuussa. Se on mahdollista, koska viestinnän tehtävissä työskentelevällä Juha-Matilla on liukuva työaika. Vähän ennen Peetun nukkumaanmenoaikaa mieskaveri palauttaa pojan kotiin tämän äidille.

Kahdeksanvuotiaasta näkee, että hän on mielissään. Puhetta pulppuaa: olisko Hoplop kiva vai ehkä elokuvailta Juha-Matilla, ja jos leffa, myös popcornit pitää muistaa.

Juha-Matti kuuntelee ideat rauhallisesti mutta toppuuttelee sitten. Hänellä on jo suunnitelma tälle päivälle: ensin käydään kahvilassa, sitten Juha-Matti vie Peetun kitaratunnille, ja sitten mennään Juha-Matin kotiin, jossa hänen tyttöystävänsä on luvannut leipoa Peetun kanssa.

– Joo, tehtäiskö sellainen mutakakku? poika ehdottaa.

Juha-Matti virnistää:

– Tiedätkö siitä tulee mun synttärikakku, ja mä olin ajattelut kinuski-kermakakkua.

Peetulle sopii, mutta sitten hänelle tulee mieleen tärkeä ilmoitusasia:

– Mun hammas heiluu. Se on melkein irti.

– Näytä!

Juha-Matti kumartuu katsomaan Peetun suuhun.

Vapaaehtoinen tarjoaa lapselle arkista yhdessäoloa

Parivaljakko on tapaillut kohta kaksi vuotta. Siinä ajassa on ehtinyt jo tutustua.

– Juha-Matti tykkää urheilusta, Peetu kuvailee mieskaveriaan.

Se on totta. Juha-Matin harrastuskalenteriin mahtuu jääkiekkoa, salibandyä, sulkapalloa… Hänen haaveissaan Peetusta tulee joskus hänen palloilukaverinsa. Viime tapaamisella kaverukset olivat katsomassa Jokereiden matsia.

Juha-Matti muistaa, minkälaista oli, kun he menivät ensimmäistä kertaa peliin yhdessä. Eskarilaiselta sateli kysymyksiä: Mikä tuo on (jäädytyskone)? Miksi noi tytöt hyppivät tuolla (cheerleaderit)?

– Peetu elää kaksin äitinsä kanssa. Äidin toiveena mieskaverille onkin ollut, että Peetu tutustuisi elämänpiireihin, jotka äidille ovat vieraampia, esimerkiksi jääkiekkoon.

Aina ei kuitenkaan mennä matsiin. Ilta kuluu mukavasti myös vain legoilla rakennellen. Mieskaveritoimintaa pyörittävän Pienperheyhdistyksen ajatuksena onkin, että vapaaehtoinen tarjoaisi lapselle arkista, mieluisaa yhdessäoloa.

Juha-Matti saa Peetun kanssa viettämästään ajasta vastavoimaa työlleen.

Juha-Matti saa Peetun kanssa viettämästään ajasta vastavoimaa työlleen.

Vapaaehtoistyö tuo Juha-Matille vastapainoa työlle

Peetu tuli Juha-Matin elämään ajanjaksona, jolloin tämä opetteli uudenlaista tasapainoa työn ja vapaan välillä. Kaksi vuotta aikaisemmin Juha-Matti oli käynyt läpi uupumuksen.

– Etsin vastavoimaa työlleni. Sattumalta työkaveri alkoi puhua Mieskavereista. Minuun kolahti, että voisin olla tukena jollekin lapselle.

Juha-Matti ilmoittautui seuraavalle alkavalle kurssille. Ensimmäinen tapaaminen oman kaverilapsen kanssa ei jännittänyt, mutta tämän äidin kohtaamista Juha-Matti hermoili. Kaikki meni kuitenkin hyvin. Tapaamisessa sovittiin pelisäännöistä, ja sen jälkeen Juha-Matti ja Peetu ovat tavanneet kaksin – tosin aikuiset sopivat aikatauluista keskenään.

– Olen saanut uutta sisältöä ja merkityksellisyyden tunnetta elämääni. Peetun seura pakottaa välittömään läsnäoloon. Palaute tulee saman tien: ”Kännykkä pois! Ollaan yhdessä.”

Esimerkiksi nyt kaupungin halki kävellessä Peetu haastaa Juha-Mattia tarkkailemaan ympäristöä: Mikä toi on? Montako metriä kahvilaan on vielä matkaa?

– Kun olemme yhdessä, saan pakopaikan hyvin erilaiseen maailmaan, lasten todellisuuteen. Siellä pienet asiat ovat suuria ja suuret pieniä. On ollut kiinnostavaa kuulla myös, minkälaista on nykyään koulussa ja mitkä asiat ovat pinnalla.

Omaa rooliaan Juha-Matti ajattelee vähän kuin kummisetänä. Tosin verrattuna Juha-Matin virallisiin kummilapsiin, jotka asuvat Tampereella, Peetu on erityisasemassa: hänen kanssaan Juha-Matti pääsee jakamaan arkeaan.

– Saan olla oikeasti läsnä hänen elämässään, en vain jouluna ja synttärinä. Annan täysillä itsestäni ne tunnit, kun olemme yhdessä.

Marja toimii kotisaattohoidossa vapaaehtoisena

Saattohoidon vapaaehtoinen Marja kulkee saatettavansa kotiin pyörällä. Perillä, sängyn äärellä hänen ensimmäinen kysymyksensä kuolevalle usein on: Miltä sinusta tänään tuntuu?

Saattohoidon vapaaehtoinen Marja kulkee saatettavansa kotiin pyörällä. Perillä, sängyn äärellä hänen ensimmäinen kysymyksensä kuolevalle usein on: Miltä sinusta tänään tuntuu?

Marja Mutanen, 67, avaa pyörän lukon kotinsa pihalla Helsingin Herttoniemessä ja valmistautuu jokaviikkoiseen pyörämatkaansa Vuosaareen. Marja toimii Helsingin seurakuntayhtymän vapaaehtoisena kotisaattohoidossa. Hän on menossa tapaamaan saatettavaansa.

– Matkalla huomaan, miten minuun laskeutuu tyyneys. Se on kiva fiilis. Vaikka päivä olisi ollut kiireinen, mieleni hiljenee.

Marja sanoo, että oman mielen rauhoittuminen muistuttaa häntä meren tyyntymisestä yötä vasten. Ilmiö on tuttu kesän veneretkiltä aviomiehen kanssa.

”Kuoleman läheisyys häivyttää kaiken ylimääräisen”

Pääosan antaminen kuolevalle. Niin seitsemän illan koulutuksessa kuvattiin saattamistehtävän ydintä.

– Tekee hyvää, kun ihminen saa kertoa oman tarinansa uudelle ihmiselle, vapaaehtoiselle saattajalle. Omaiset ovat jo kuulleet samat kertomukset.

Nykyisen saatettavansa elämäntarinaan Marja on saanut tutustua elokuusta asti. Yllättäen heidän historioistaan on löytynyt myös yhtymäkohtia, esimerkiksi lapsuuden haave oppia soittamaan pianoa.

– Tavallisissa kohtaamisissa meillä on yleensä aina päällä jokin rooli – olemme esimerkiksi ammattimme edustajia, vaimoja, äitejä – mutta saatettavan sängyn äärellä roolit ovat poissa. Kuoleman läheisyys häivyttää kaiken ylimääräisen ja jättää jäljelle vain perusihmisyyden. Se tekee vuorovaikutuksesta ainutlaatuista, ja siitä minä pidän. On erityistä saada olla hetki vain puhtaasti ihminen ihmiselle.

Työnohjausryhmässä voi jakaa omia tunteita

Yleensä Marja istuu saatettavan sängyn vieressä puolisentoista tuntia. Tänään hän on pakannut reppuunsa myös kirjan, Eero Huovisen Parhain päin. Ajatuksena oli, että ääneen luettuna kaunis kieli ilahduttaisi uutta ystävää. Kun syksy on mennyt pidemmälle, tapaamisissa on puhuttu vähemmän ja oltu enemmän hiljaa. Joskus Marja lukee hiljaa omaa kirjaansa, jos hän huomaa, että toinen haluaa nukahtaa hetkeksi.

– Edellinen saatettavani halusi, että luen hänelle Raamattua. Kun aloitimme yhdessä, hän sanoi, että tuntuupa hyvältä, kun maailman palaset loksahtivat taas paikoilleen. Oli kulunut tovi siitä, kun mies itse vielä jaksoi lukea, eikä hänellä ollut ketään omaista lukemassa.

Viimeisen kerran Marja luki psalmeja sairaalassa, kun saatettava oli siirretty sinne. Seuraavana aamuna sänky oli tyhjä.

– Itkeskelin kotona ja kerroin aviomiehelleni, että suren saatettavani lähtöä. Mutta suhteet ovat luottamuksellisia. Sen enempää en voinut kertoa kotona tai ystävilleni.

Omia kokemuksia ja tunteita on sen sijaan lupa jakaa työnohjausryhmässä, jossa Marja käy kerran kuussa. Muiden saattajien vertaistuki on arvokasta.

Marja käy saatettavansa luona kerran viikossa.

Marja käy saatettavansa luona kerran viikossa.

Vapaaehtoistyö löytyi keväällä, kun ravitsemusfysiologian professori huomasi seurakunnan lehdessä ilmoituksen alkavasta koulutuksesta.

– Olen vielä mukana työelämässä, teen noin puolikasta viikkoa. Olin kuitenkin ajatellut, että nyt olisi hyvä hetki aloittaa jokin vapaaehtoistyö.

Saattohoitoon Marja oli tutustunut jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun hän toimi muutaman vuoden vapaaehtoisena saattokodissa. Kotisaatot ovat kuitenkin erilaisia. Ne voivat olla pitkiäkin. Saatettavaan ehtii tulla hyvä suhde.

Paitsi että tapaamisissa käydään läpi elämänkulkua ja tapahtumia sen varrelta, vapaaehtoisille on annettu ohjeeksi aktivoida kuolevaa puhumaan myös käytännön asioista. Voi kysyä esimerkiksi: Tietävätkö omaiset, mihin haluat tulla haudatuksi? Marja on huomannut, miten kuolevan olo kevenee, kun hän tietää, että omat asiat ovat selvät.

”Kuolemasta kannattaisi puhua”

Marjan omassa arjessa uusi vapaaehtoistyö näkyy siinä, että kuolema on ollut puheissa myös perhepiirissä.

– Ajattelen nykyään, että kuolemasta kannattaisi alkaa puhua jo paljon aikaisemmin. Ennen vanhaan omia tavaroita oli tapana jakaa tyyliin: ”Sitten kun kuolen, saat tämän keinutuolin.” Sen tavan voisi elvyttää.

Vuosi on ollut mielenkiintoinen ja antava. Marja sanoo, että hänen oma kiitollisuutensa on kasvanut sinä aikana.

– Aamulla huomaan miettiväni, että onpa ihanaa vain saada olla kotona. Tunnen onnea omasta elämästäni. En kaipaa siihen mitään lisää, esimerkiksi lomia tai matkoja. Riittää, kun saan herätä uuteen aamuun ja mies on keittänyt teen valmiiksi.

Elina ja Iina päivystävät nuorten Sekasin-chatissa

Elina (vas.) ja Iina päivystävät aina yhdessä Sekasin-chatissa. Keskusteluiden lomassa ehtii vaihtaa kuulumisia.

Elina (vas.) ja Iina päivystävät aina yhdessä Sekasin-chatissa. Keskusteluiden lomassa ehtii vaihtaa kuulumisia.

Vapaaehtoinen päivystäjä Elina, 29, valitsee koneellaan jonosta ensimmäisen ja avaa uuden keskustelun Sekasin-chatissa: ”Hei! Onko sulla jokin asia, joka painaa sua tänään?”

Sitten kuuluu vain näppäimistön naputusta. Elina keskittyy. Seuraavat kolme varttia hän on läsnä nuorelle ihmiselle, joka on tullut hakemaan apua. Keskustelut käydään kirjoittamalla ja anonyymisti.

Mieli ry:n ja Suomen Punaisen Ristin koordinoima ja usean järjestön yhdessä toteuttama Sekasin-chat on tarkoitettu 12–29-vuotiaille. Suurin osa asiakkaista on 15–17-vuotiaita. Yleisin syy yhteydenottoon on ahdistuneisuus.

– Ajatuksena on, että nuori saisi apua tunteidensa sanoittamiseen. Että yhdessä saisimme kiinni pahasta olosta.

Päivystäjä voi kysyä auttavia kysymyksiä: Kauanko on tuntunut tältä? Onko jotain tapahtunut? Miten se on näkynyt tänään, että sinua ahdistaa?

– Meidän tehtävämme on ensisijaisesti kuunnella ja myötäelää, Elina sanoo.

Tarvittaessa päivystäjä voi kysyä apua vastaamiseen ammattilaiselta. Sekasin-tiimin työntekijä löytyy aina naapurihuoneesta.

– Tärkeintä on, että keskustelu etenee nuoren ehdoilla ja hänen rytmissään, Elinan vieressä päivystävä Iina, 30, liittyy keskusteluun.

Päivystäminen voi olla myös tapa nähdä ystäviä

Elina ja Iina ovat ystäviä. He tutustuivat 1,5 vuotta sitten täällä.

– Hei, ootko lukenut jo Finlandia-voittajan? Se on ihan mun lemppari, Iina heittää väliin.

Chat-keskusteluissa on välillä suvantokohtia, jolloin voi vaihtaa vähän kuulumisia vieruskaverinsa kanssa. Linjoilla oleva nuori saattaa esimerkiksi kirjoittaa pitkää vastausta.

Naisilla on tapana käydä päivystämässä yhdessä. Samaan vuoroon tulee yleensä myös heidän kaksi tai kolme muuta ystäväänsä.

– Päivystys on minulle myös tapa nähdä kavereitani. Tuntuu hyvältä tietää, että kahtena iltana kuussa tapaamme täällä, Elina sanoo.

Kumpikin naisista on kokeillut aikaisemmin muitakin vapaaehtoistöitä, mutta Sekasin-tiimissä he ovat viihtyneet erityisen hyvin. Chatti työmuotona on myös armollinen. Jos joskus käy niin, että oma vire on huono – jos töissä on esimerkiksi liian kova stressi – on lupa jäädä kotiin.

– Tässä pitää kuunnella omaa olotilaa. On tärkeä, että on valmis auttamaan, Iina sanoo.

Kun Elinan isoäiti kuoli syksyllä, hän kirjoitti kavereilleen, että pitää pari kuukautta taukoa.

– Se on yksi taito, jonka tässä on oppinut, että osaa arvioida omaa jaksamistaan.

Toisaalta vapaaehtoistyö tarjoaa myös vastapainoa työelämälle. Kun vuoro alkaa, pitää olla valmis laittamaan sivuun pariksi tunniksi kaikki työ- ja opiskeluasiat ja muut to do -listat. Iina työskentelee pakkausdesignspesialistina, Elina toimittajana ja sometuottajana.

”Ottakaa tosissaan, mitä ikinä nuoret kertovat”

Reilut kymmenen vuotta sitten Elina koki henkilökohtaisesti, mikä merkitys on sillä, että joku luotettava aikuinen kuuntelee hetken. Hän oli 17 ja tunsi, että asiat kaatuvat päälle.

– Löysin opiskelupaikkakunnaltani matalan kynnyksen palvelun, jonne sai kävellä puhumaan psykologille tiettyinä päivystystunteita. Minulle riitti, kun joku sanoi, että ei ihme, että sinusta tuntuu tuolta.

Nyt Elina toivoo, että hän voi samalla tavalla olla jollekulle kuunteleva aikuinen. Nuorilta onkin tullut palautetta: ”Kukaan ei oo mua koskaan kuunnellut tälleen.” ”Tunnen, että olen ekaa kertaa tullut kuulluksi.”

– Moni ei ole uskaltanut kertoa ennen chattia kenellekään, mitä tuntee, Elina sanoo.

Yksi syy siihen, miksi nuoret jäävät arkiympyröissään yksin, on Elinan mielestä aikuisten puolelta tuleva vähättely. Esimerkiksi ilmastoahdistuksen tai Greta Thunbergin julkinen mollaaminen tuntuu nuorista heille tärkeiden asioiden väheksymiseltä. Jonkun nuoren sydänsuruja on ehkä mitätöity kotona: ”Voi, noita tulee!” Myös sosiaalisen median aiheuttamista murheista vanhemmilta harvoin heruu myötätuntoa, vaikka ongelmat olisivat isoja ja todellisia.

– Jos haluaisin jonkin vinkin antaa nuorten lähipiirille, niin sen, että ottakaa tosissaan, mitä ikinä nuoret kertovat, Elina sanoo.

Täällä heidät otetaan tosissaan. Vaikka aihe olisi pieni – lemmikin kuulumiset, ihastuksen huomion saaminen – tai iso – viiltely, näköalattomuus – vastaanotto on aina sama: ystävällinen ja luotettava.

Sekasin-chatin ohjeellinen keskusteluaika on 45 minuuttia. Intensiivisen istumisen päälle kannattaa pitää pieni tauko ennen seuraavaa keskustelua, päivystäjät Iina ja Elina sanovat.

Sekasin-chatin ohjeellinen keskusteluaika on 45 minuuttia. Intensiivisen istumisen päälle kannattaa pitää pieni tauko ennen seuraavaa keskustelua, päivystäjät Iina ja Elina sanovat.

Chattiin jonotetaan tunteja

Jonossa: 25. Päivystäjän näkymästä voi seurata, montako nuorta odottaa parhaillaan chattiin pääsyä. Läpi päässeet ovat jonottaneet kaksi tai kolme tuntia. Chatti on auki viikolla kello 9–24 ja viikonloppuisin kello 15–24. Illat ovat ruuhkaisimpia.

– Täällä näkyy se, että nuorilta puuttuu palveluita. Moni turvautuu chattiin päivittäin selviytyäkseen eteenpäin, Elina sanoo.

Yhden päivystyksen aikana vapaaehtoinen ehtii auttaa kahta tai kolmea nuorta. Vuoron lopuksi päivän keskustelut puretaan vielä ammattilaisen kanssa. Näin varmistetaan, etteivät asiat jää kummittelemaan vapaaehtoisen mieleen.

Elina ja Iina kokevat, että nuorilta tuleva palaute on niin suoraa ja välitöntä, että se saa vapaaehtoistyön tuntumaan merkitykselliseltä. Joku voi kirjoittaa esimerkiksi: ”Toi auttoi tosi paljon. Kiitos!”

– Päivätyössäni en ikinä kokisi näin konkreettisesti, että voin pelastaa jonkun. Täällä olen saanut sen palautteen monesti, Elina sanoo.

Yleensä kaverukset lähtevät yhdessä syömään vuoron päätteeksi, mutta tänään Iinalla on muuta ohjelmaa. Hän on menossa saunaan.

– Kaverilla on sydänsuruja. Lupasin mennä kuuntelemaan.

X