Miksi aikuinen kiukuttelee vanhemmilleen kuin teini? Psykologi selittää, mistä on kyse

Vanhemman ja aikuisen lapsen suhde voi olla vaikea. Jotta suhde parantuisi, molempien on nähtävä toisensa realistisesti ja nykyhetkessä, sanoo psykologi, kirjailija Hannele Törrönen.

Lapsi on jo 40-vuotias mutta kiukuttelee vanhemmilleen kuin murrosikäinen. Eräs aikuinen tytär soittaa äidilleen kuukaudesta ja vuodesta toiseen ja purkaa pettymystään elämään. Äiti on uupunut puheluista. Kolmas pitää niin suurta etäisyyttä vanhempiinsa, että äitiä ja isää hämmentää.

Psykologi, psykoterapeutti ja kirjailija Hannele Törröselle tarinat aikuisten lasten ja vanhempien kipeistä suhteista ovat tuttuja.

– On kauhea suru, jos aikuinen lapsi on suurissa vaikeuksissa tai välit hänen kanssaan ovat hirveän huonot, eikä mikään tunnu auttavan. Jokainen vanhempi toivoo lapselleen hyvää elämää.

Törrösen mielestä liian moni vanhempi kuitenkin menettää mielenrauhansa aikuisten lastensa takia. Usein se on turhaa.

Hyväksynkö lapseni?

Törrönen kuvailee uudessa kirjassaan tilannetta, jossa vanhempi ja aikuinen lapsi ovat jääneet jumiin suhteeseensa.

Vanhempi on huolissaan lapsensa ongelmista – todellisista tai kuvitelluista. Hän kokee syyllisyyttä ja voimattomuutta. Väsymys ja stressi saavat ajatukset pyörimään kehää.

Aikuinen lapsi taas ihmettelee, miksi vanhempien läsnäolo saa hänet käyttäytymään kuin eri ihminen – kiukuttelemaan tai mököttämään. Kohtaamiset ovat jännitteisiä. Kontrolli pettää ja vastuullinen käytös häviää pienimmästäkin erimielisyydestä.

– Monesti kyse on siitä, että vanhemman ja lapsen suhde on jäänyt kesken. Itsenäistymistä ei ole tapahtunut.

Vanhemman ja lapsen suhde on jäänyt kesken. Itsenäistymistä ei ole tapahtunut.

Vanhempi ei ehkä ole päästänyt irti toivelapsesta, jota hän hellii. On paljastavaa kysyä itseltään: Riittääkö lapsi minulle juuri tuollaisena kuin hän on? Hyväksynkö hänet oikeasti? Olenko päästänyt irti omista peloistani lapsen suhteen?

Lapsi puolestaan ei seiso täysin omilla jaloillaan. Vaikka hän käy jo neljättä vuosikymmentä, hän ei ole päässyt vapaaksi lapsuudestaan vaan on jumissa sen ajatuksen kanssa, että vanhemmat ”pilasivat” hänen elämänsä.

– Tärkeintä olisi, että kumpikin osapuoli havahtuisi näkemään että vuorovaikutuksessa toistuu sama vanha kaava.

Älä syyllisty

Hyvä testi sekä vanhemmalle että lapselle on kuulostella itseltään, miten toista ajattelee erossa. Pystyykö kaipaamaan lempeästi vai saako toisen ajatteleminen tuntemaan syyllisyyttä, huolta tai pelkoa?

– Vanhempi saattaa huomata, että hänen kaikki lapseen liittyvät ajatuksensa ovat huolen värittämiä.

Tässä kohtaa Törrönen kutsuisi apuun luottoystävät, jotka tuntevat perheen pitkältä aikaväliltä. He voisivat tarjota peilin huolestuneelle vanhemmalle mutta myös herätellä häntä: Onko oikeasti syytä huoleen vai onko oma huoli vain vanhaa perua? Mitä lapsestaan tietää, mitä kuvittelee?

– Vanhemman tunne omasta vastuustaan ei lopu siihen, kun lapsi aikuistuu, mutta jos vastuun tunne on hyvin korostunutta, on syytä pysähtyä miettimään, onko kyse riippuvuudesta.

Tunne voi olla myös oman syyllisyyden paikkaamista. Äiti tai isä kokee, että jotain meni vikaan ja haluaa sovittaa virheitään vielä vuosikymmenten jälkeen.

– On tärkeää, että vanhempi kykenee vetämään terveellä tavalla rajoja aikuisen lapsensa ongelmiin. Vatvominen ja ahdistuminen eivät auta ketään.

Myös aikuinen lapsi saattaa pitää kiinni vanhoista uskomuksistaan ja olla niiden vietävänä.

– Kehottaisin ottamaan lapsuuden silmälasit pois ja katsomaan vanhempaansa niin kuin muut hänet näkevät.

Kuinka paljon omissa tunnoissa on vieläkin lapsuudentuntoja? Kuuleeko kaiken, mitä vanhempi sanoo, hullusti? Kuuleeko viattomankin kysymyksen syytöksenä?

Pysy kuulolla

– On hyvä pysähtyä miettimään, onko omassa lapsi- tai vanhempisuhteessa edes vivahteita kahden aikuisen suhteesta.

Tällöin yhteydenpidon motiivina on ensisijaisesti halu olla tekemisissä toisen kanssa, ei velvollisuus tai syyllisyys. Toiselta on luontevaa kysyä esimerkiksi kuulumiset ja kuunnella ne. Kumpikin näkee toisensa nykyhetkessä ja suhteellisen realistisesti.

Hyvä merkki on se, että toisen lähellä on helppo olla.

Kirjassa kerrotaan tarina tyttärestä, jonka äiti oli niin tuomitseva, että tyttären ainoa tapa pärjätä äitinsä kanssa oli välimatkan pito ja kontaktin minimoiminen.

– Ongelmallisissa suhteissa lapsella on tarve pitää etäisyyttä, jotta hän kestää myllertävät ristiriitaiset tunteensa.

Hyvässä suhteessa välimatkaan suhtaudutaan luontevasti: välillä halutaan etäisyyttä, välillä läheisyyttä.

Vanhempien pitäisi tajuta selvemmin oma ylivoimansa.

Hyvä merkki on se, että aikuisenakin lapsi kokee, että voi turvata vanhempiinsa.

– Vanhemmat pysyvät kuulolla. Vaikka äitinä olen tehnyt virheitä ja murehtinut niitä, olen iloinen, että omat poikani ovat kysyneet neuvoani tiukoissa tilanteissa.

Jos välillä tulee taantumia puolin ja toisin, niihin osataan suhtautua huumorilla. On selvää, että vuosikymmenten mittainen yhteinen, intensiivinen historia on aina mukana suhteessa.

Törrönen korostaa, että vanhemman valta-asema pysyy, vaikka lapsi olisikin aikuinen.

– Vanhempien pitäisi tajuta selvemmin oma ylivoimansa. Omat sanat voivat olla isoja pommeja lapselle.

Lapsuus meni jo

Aikuiselle kiukuttelevalle lapselle psykoterapeutin viesti on: Lapsuus meni jo! Ota vastuu elämästäsi.

– On vapauttavaa alkaa nähdä, että vanhemmat toimivat niin kuin toimivat ymmärtämättömyyttään tai avuttomuuttaan. He eivät tehneet asioita pahuuttaan tai tietoisesti.

Jos löytää itsensä käyttäytymästä hullusti vanhempiensa seurassa, voi pohtia, mitä keskeneräisyyttä itsessään ei pysty kohtaamaan ja miksi kippaa sen mielellään vanhempien syyksi.

– Aikuistuminen ei ole helppo tehtävä. Menneessä on ehkä vaikeita ja raskaita asioita, joita ei pysty selvittämään.

Asioita voi silti yrittää ymmärtää. Itselleen voi yrittää avata, mistä omat vanhemmat tulivat ja mitä eväitä he saivat elämäänsä. Mitkä asiat ovat olleet suvussa vaikeita, mitkä hyviä?

– Tuo lohtua, kun ajattelee, että vanhempi on kasvanut sellaiseksi vanhemmaksi, kuin se hänelle hänen omalla historiallaan on ollut mahdollista, Törrönen sanoo.

Lopullinen totuus?

Miten sitten vanhempi voisi saada etäisyyttä tulehtuneeseen tilanteeseen?

– Yksi tärkeä juttu on oivaltaa, ettei omaa lastaan täysin koskaan tunne – etenkään kun tämä on aikuinen.

Vanhemman on kestettävä sekin, että lapsi on kokenut yhteisen historian eri tavalla. Lapsella voi olla eri käsitys itseään haavoittaneista vaikeuksista.

– Kaikki perheessä ovat kokeneet menneisyyden tapahtumat eri tavalla, siksi kannattaa luopua totuuden etsimisen ajatuksesta.

Sen sijaan toisen muistoihin voi yrittää suhtautua uteliaasti: Ai mielenkiintoista, noin eri tavalla sinä muistat asiat. Kumpikin pystyy kuulemaan toisen totuuden ilman, että kokee sen uhkaksi itselleen.

– Matka kohti ymmärrystä on aina mahdollinen, se kannattaa pitää mielessä, Törrönen rohkaisee.

Hannele Törrösen Väärin rakastettu? – Vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista -kirja ilmestyy heinä-elokuun vaihteessa.