Ihmissuhteet

Miniä sai anopilta jumalaisen kehuviestin, joka ei ollutkaan hänelle tarkoitettu – ”Se avasi silmäni”

Parhaimmillaan anoppi–miniä-suhteesta voi tulla omaan elämään uusi, hyvä ihmissuhde, perhepsykoterapeutti sanoo. Mutta kivutonta se ei aina ole.

Teksti:
Kaisa Pastila
Kuvat:
Tinka Lindroth

”Anoppini pahoitteli, että olin saanut minulle kuulumatonta postia.”

Parhaimmillaan anoppi–miniä-suhteesta voi tulla omaan elämään uusi, hyvä ihmissuhde, perhepsykoterapeutti sanoo. Mutta kivutonta se ei aina ole.

Miniä, 44, Helsinki:

”Olen kateellinen kälylleni”

”Viisi vuotta sitten sain anopiltani vahingossa meilin, jonka vastaanottajaksi oli tarkoitettu ihan toinen miniä: ’Olen niin kiitollinen, että olet tullut perheeseemme. Joka päivä kiitän sinusta rukouksissani.’

Olin aavistanut jo jonkin aikaa, että anoppini ja mieheni veljenvaimon välillä olisi erityinen side ja nyt minulla oli mustaa valkoisella asiasta. Anoppini pahoitteli, että olin saanut minulle kuulumatonta postia, mutta ei kommentoinut sisältöä sen enempää. Hän ei sanonut esimerkiksi: ’Sinäkin olet tärkeä.’

Viesti sai minut kuohuksiin. Tunsin huonommuutta ja ulkopuolisuutta. Olin kateellinen kälylleni. Kun kerroin miehelleni, mitä olin lukenut, hän kehotti vain unohtamaan asian. Ystäväni sanoivat minulle: ’Kasva aikuiseksi. Et voi pakottaa ystävyyttä jonkun kanssa, jos ei sitä ole.’

Viesti satutti ehkä siksi, että minulla oli aikoinaan odotuksia, kun tulin osaksi mieheni perhettä. Omassa lapsuudenperheessäni minulla oli huonot välit vanhempieni kanssa. Toivoin, että voisin adoptoida itseni uuteen perheeseen. Se taisi olla aika iso toive.

Kirje ei tavallaan muuttanut mitään kanssakäymisessäni appivanhempieni kanssa, mutta ehkä se avasi silmäni huomaamaan asioita.

On käynyt esimerkiksi säännöllisesti niin, että kun anoppi kyselee meitä perhelounaalle ja vastaamme viestiin myöntävästi, jonkin ajan päästä selviääkin, ettei lounasta järjestetäkään. Syynä on se, että kälyn perhe ei pääse lounaalle. Noissa kohdissa loukkaannun aina.

Lastenlasten suhteen appivanhemmat ovat yleensä tasapuolisia, mitä arvostan todella. Esimerkiksi heidän lahjoissaan ei näy mitään tärkeysjärjestystä.

Anoppini ja minun välejä voisi kuvata kulmikkaiksi. Huono suhde ei onneksi estä sitä, ettei miehelläni olisi hyvät välit oman äitinsä kanssa. He soittelevat viikoittain. Jos minä soitan kesken työpäivän, mieheni ei vastaa, mutta äidilleen hän vastaa aina.”

Perhepsykoterapeutti Sanna Aavaluoma:

”Kaikissa läheisissä ihmissuhteissa – kuten esimerkiksi suhteissa kumppanin kasvuperheeseen – näkyy se, miten ihminen on tullut kohdatuksi varhaisissa perhesuhteissa viiden ensimmäisen elinvuotensa aikana. Onko hän saanut tuntea, että on rakastettu ja hyväksytty?

Lapsuudenaikaiset haavat altistavat lukemaan myöhempiä ihmissuhteita kielteisesti tai saavat uudet ihmissuhteet latautumaan suurilla toiveilla korjaavista kokemuksista.

Anoppisuhde aktivoi kertojalla kipeän kohdan lapsuudenperheestä. Tämä sai pettymyksen tuntumaan erityisen suurelta.

Nainen kertoo toivoneensa korjaavaa kokemusta uuden sukunsa kanssa. Toive ei ole täysin tuulesta temmattu. Se toteutuu joissakin perheissä. Ihmiset kuvaavat esimerkiksi ’Sain itselleni toiset vanhemmat.’ Anoppi voi kokea saavansa perheeseen uuden tyttären.

Perhepsykoterapeutti Leena Aavaluoman mukaan miniä-anoppi-suhteen lähtökohtana voisi olla kiitollisuus.
Perhepsykoterapeutti Leena Aavaluoman mukaan miniä-anoppi-suhteen lähtökohtana voisi olla kiitollisuus.

Naisen kohdalla toive ei ole kuitenkaan toteutunut, ja nyt olisi tärkeää, että nainen antaisi itselleen tilaa surra asiaa. Kivuliaat elämänkokemukset tai menetykset toistuvat tullakseen kohdatuiksi uudella tavalla, toisin kuin aiemmin oli mahdollista.

Onko nainen kertonut miehelleen ulkopuolisuuden tunteesta tai siitä, ettei hän koe tulevansa hyväksytyksi miehen suvussa? Kokeeko mies samalla tavalla? Hänen kannattaisi kertoa puolisolleen myös se, että hän kokee välillä, että äiti on tärkeämpi kuin hän.

On kiva, että nainen tunnistaa anopin tasapuolisuuden lastenlasten kohdalla. Ehkä suhdetta voisi alkaa rakentaa tämän huomion ympärille.

Onko nainen muistanut koskaan antaa tästä asiasta anopilleen positiivista palautetta? Anopille voisi kertoa myös: ’Olisi mukavaa, että voisimme tavata useammin isolla porukalla. Se olisi minulle tärkeää.’

Ehkä nainen voisi myös kertoa avoimesti anopille kokemastaan ulkopuolisuuden tunteesta.”

Miniä, 47, Uusimaa:

”Olisin halunnut hyvästellä anopin”

”Kun mieheni ja minä teimme päätöksemme erota ja kerroimme asiasta, anoppini sulki minut ulos elämästään sillä minuutilla. Odotin häneltä soittoa tai edes viestiä, mutta kumpaakaan ei tullut.

Kaipasin tosissani mahdollisuutta hänen hyvästelyynsä. Parasta olisi ollut, jos hän olisi tullut tapaamaan minua ja olisimme voineet sanoa jotain kasvokkain. Olimmehan olleet toistemme elämissä yli parikymmentä vuotta.

Vaikka meitä ei olisi voinut kuvata ystäviksi, olin aina tykännyt hänen vierailuistaan ja koin hänet tärkeäksi ihmiseksi.

Kirjoitin hänelle oman viestini, jossa kiitin häntä yhteisistä vuosista ja kerroin toiveestani, että voisimme säilyttää jollain tavalla yhteydenpidon eron jälkeenkin. Hän vastasi, ettei halua ottaa puolia meidän erossamme. Viesti tuntui kylmältä.

”Koin, että meillä oli oma suhde irrallaan miehestäni.”

Silloin tajusin, että hahmotimme hyvin eri lailla välimme. Minulle anoppisuhde oli ollut aina ihmissuhde siinä missä kaikki muutkin. Koin, että meillä oli oma suhde irrallaan puoliso–puoliso-suhteesta tai äiti–poika-suhteesta.

Hän näki minut vain mieheni jatkeena, poikansa vaimona. Ollessani miniänä yritin aina kohdata hänet omana itsenäni, en vain jonkun vaimona.

En olettanut, että anoppi olisi ollut se ihminen, jolle olisin jakanut eron jälkeen vaikeita tunteitani. Minulle olisi riittänyt, että olisimme voineet lähettää toisillemme joulukortit tai synttärionnittelut.

Olisin ymmärtänyt senkin, että hän olisi soittanut ja sanonut: ’Kiitos, kun olet ollut miniämme. Olet tehnyt hienoa työtä lasten kanssa. Minusta tuntuu nyt kuitenkin siltä, etten pysty jatkamaan yhteydenpitoa kanssasi.’

Kun itse olen ollut anopin roolissa, olen toiminut eri lailla. Olen usein kiintynyt tyttärieni poikaystäviin.

Jos nuorelle parille on sitten tullut ero, olen laittanut vävykokelaalle viestin: ’Kuulin uutiset. Onpa surullinen juttu. On ollut kiva oppia tuntemaan sinut. Olet loistotyyppi.’

Minä hahmotan, että minulla on ikioma suhde vävyjen kanssa: jos joku käy meillä kotona säännöllisesti kolme vuotta, on väistämätöntä, että minulle muodostuu häneen oma suhde, irrallaan tyttäreni rakkaussuhteesta.”

Perhepsykoterapeutti Sanna Aavaluoma:

”Molemmat naiset tuntuvat surullisilta.

Surullista on myös se, ettei tätä ole ollut mahdollista kohdata yhdessä – miniä tunnistaa oman surunsa, anoppi ehkä suojautuu surultaan yhteyden katkaisemisella. Miniä olisi halunnut, että naiset olisivat voineet yhdessä katsoa menneisiin vuosiin. Sen sijaan anoppi ulkoisti miniän elämästään.

Uskon hyvän surun voimaan. Silloin voimme hyväksyä sen, että joudumme luopumaan jostain, mutta kokea samalla kiitollisuutta siitä, mitä on ollut – se elämä, joka meillä oli, ei katoa minnekään.

Surutyön tehtävä on mahdollistaa se, että näkee kaiken kauniin mutta myös kaiken hankalan. Molemmat ovat totta.

Suhteen katkeamisessa on todennäköisesti ollut enemmän kyse anopin omasta haasteesta kohdata suru kuin naisten keskinäisistä väleistä. Kenties pojan avioero herätti anopissa jonkin aiemman menetyksen, esimerkiksi jonkun ihmisen kuoleman.

Jokainen ero tai menetys aktivoi mielessämme elämän aiemmat jäämisen, jättämisen, hylkäämisen tai hylätyksi tulemisen kokemukset.

Miniällä ja anopilla on edelleen paljon yhteistä elämässään: lapset/lapsenlapset. On oletettavaa, että naisille tulee vielä tulevaisuudessa mahdollisuuksia kohdata, mikäli he eivät tunne itseään liian loukatuiksi.

Hienoa, että päähenkilö on saanut käännettyä oman kivuliaan kokemuksensa myönteiseksi omien lasten kanssa! Anoppisuhteissa on usein läsnä se, miten on itse tullut vastaanotetuksi kumppanin perheeseen.

Vaikeus vastaanottaa miniää voi liittyä siihen, ettei itse ole kokenut tulleensa miniänä tervetulleeksi uuteen perheeseen. Vaikea kokemus voi myös saada ihmisen päättämään, että hän haluaa itse toimia eri tavalla.

Näin kävi päähenkilölle. Hän on katkaissut ehkä jonkin ylisukupolvisen ketjun, jota hänen anoppinsa ei pystynyt katkaisemaan.”

Anoppi, 71, Varsinais-Suomi:

”Kaksi parasta ystävääni ovat miniä ja tytär”

”’Mitäh, onko se miniäsi?’ Moni tuttu on yllättynyt, kun heille on selvinnyt, että paras ystäväni on poikani puoliso. Vaikka asumme miniäni kanssa eri kaupungeissa emmekä voi jakaa arkea keskenämme tai edes tavata usein, välillämme on syvä yhteys.

Lähtöasenteemme toisiamme kohtaan on arvostava. Olemme aika erilaisia. Olen itse impulsiivinen ja tykkään esimerkiksi laittautumisesta.

Miniäni taas on jalat maassa -henkinen. Hän voi lähteä kulmakauppaan vaikka yöpuvussa. Se olisi minulle kauhistus, mutta mieleeni ei tulisi koskaan, että puuttuisin hänen tapaansa toimia. Äänestämme myös eri puolueita, mutta sekään ei vie pois keskinäistä kunnioitustamme.

Ilman miniääni olisin aika yksin – ystävärivit alkavat jo harveta tässä iässä ja monet kavereistani eivät ole niin taitavia uusien viestikanavien käyttäjiä kuin nuoret ovat.

Varsinkin korona-aikana päivittäinen yhteydenpitomme miniäni kanssa oli minulle henkireikä. Jos jokin asia ketutti hirveästi, soitto hänelle purki mielipahan. Myös mesetys on näppärä tapa vaihtaa ajatuksia.

Oikeastaan meitä on kolmen rinki: minä, miniäni ja tyttäreni. Lasken niin, että tyttäreni ja miniäni ovat kaksi parasta ystävääni maailmassa. Näiden naisten kanssa voin jakaa kaiken maan ja taivaan välillä. Heidän kanssaan saan myös parhaat naurut.

Vaikka tapaamme vain pari kertaa vuodessa – tyttäreni asuu ulkomailla, miniäni ja poikani satojen kilometrien päässä – läheisyytemme säilyy vuodesta toiseen.

Olen joskus miettinyt mieheni kanssa, mikä meidän perheestä tekee niin läheisen – myös oman pojan kanssa meillä on hyvät ja lämpimät välit. Luulen, että keskeinen asia on sallivuus.

Meillä on aina perheessä ollut se juttu, että jokainen saa olla mitä on. Olen tarjonnut syliä, mutten ole tarjonnut neuvoja.

Luulen, että moni vanhempi–lapsi- tai anoppi–miniä-suhde karahtaa kiville siinä, että ihmisten ei puolin toisin anneta olla sellaisia kuin jokainen on. Annamme kumpikin miniäni kanssa toisillemme tilaa.

”Ensimmäinen riita meinasi kehkeytyä, kun miniä halusi tehdä kakut juhliin.”

Kun miniä tuli parikymmentä vuotta sitten elämääni, hän ei ollut vielä edes täysi-ikäinen. Ensimmäinen kunnon riita meinasi kehkeytyä, kun miniäni halusi tehdä itse kakut poikani ylioppilasjuhliin. Siinä kohtaa minä nielin oman mielipiteeni ja päätin, että antaa mennä.

Lopputulos oli mainio. Se oli hyvä koulu minulle.

Paremmin aloimme tutustua miniäni kanssa, kun menimme molemmat samaan aikaan Painonvartijoihin. Sillä ei ollut merkitystä, laihtuiko kumpikaan, mutta oli hauskaa vaihdella tuntemuksia uudesta harrastuksesta.

Jossain vaiheessa huomasin, että suhde oli muuttunut ystävyydeksi.

Välillemme on kasvanut luottamus. Sen huomaa niissä hetkissä, kun tulee vaikeuksia.

Sairastuin 11 vuotta sitten rintasyöpään. Miniä otti uutisen asial­lisesti. Hän ei surkutellut tai säälinyt, vaan sanoi: ’Tämän asian kanssa ei nyt yhtään vinguta, vaan otetaan lääkärin määräämät hoidot ja jatketaan elämää siitä, missä oltiin.’ Arvostin hänen asennettaan.

Samalla tavalla minä olen voinut olla tukena hänelle hänen terveyshaasteissaan. Hän kertoi hiljattain, että häneltä oli kysytty lääkärissä, keitä läheisiä hänellä on. Hän oli vastannut: ’Anoppi on turvani ja tukeni.’ Liikutuin, kun kuulin asiasta.

Joskus olen miettinyt, kärsiikö poikani ystävyydestämme.

Kerran kysyin pojaltani asiaa suoraan ja hän vastasi, että helpompi hänen on, kun hän ei joudu toimimaan kahden naisen välikätenä. Joskus miniä pyytää minut apuun, kun pojan vaatekaappi alkaa kaivata uusimista. Poika on hirveän nuuka eikä raaski heittää mitään pois.

Silloin minä menen heille, ja heitän pojan reikäiset sukat ja paidat pois. Miniä kiittää.”

Perhepsykoterapeutti Sanna Aavaluoma:

”Tarinassa on ihanaa naisten välistä yhteyttä. He ovat löytäneet toisistaan jotain valtavan hyvää. Kumpikin saa suhteesta. Toinen ei vain kannattele toista. Heidän tapansa olla tekemisissä toistensa kanssa tuntuu myös sopivan kaikille, myös naisen pojalle.

Uuteen sukuun liittyminen ei ole useinkaan kovin helppo juttu. Voi olla kaikkea muuta kuin yksinkertaista päästä sisään ja mukaan kumppanin perheeseen. Parhaimmillaan anoppi–miniä-suhteesta voi tulla omaan elämään uusi, hyvä ihmissuhde.

Miniä voi miettiä omalla puolellaan: ’Ilman anoppia kumppaniani ei olisi. Tämä nainen on onnistunut kasvattamaan ihanan miehen, jota minä rakastan.’ Anoppi voi kokea kiitollisuutta siitä, että hänen lapsensa on onnellinen ja on löytänyt hyvän kumppanin.

On silti tärkeää, että sukupolvien välillä on rajoja, koska silloin kaikilla on tilaa elää omaa elämäänsä. Rajat koetaan usein negatiivisina tai etäännyttävinä. Todellisuudessa rajat toimivat juuri päinvastoin. Ne eivät poista läheisyyttä.

Syvintä läheisyyttä on se, että pystyy elämään omaa elämäänsä mutta pitämään silti toisen lähellä – ei ole vaatimusta, että pitäisi olla samanlainen tai kokea samalla tavalla eikä toisen tarvitse sulautua toiseen. Kummallakin on elämä, johon toinen ei kuulu.

Erillisyys mahdollistaa kohtaamisen. On jokaisen vanhemman haaste antaa omille lapsille tilaa ja antaa heidän elää omaa elämäänsä.”

X