Ihmissuhteet

Mistä yksinäinen voi löytää ystävän? Viisi yksinäisyyttä kokenutta kertoo

Yksinäisyys voi seurata läpi elämän tai iskeä päälle uuden elämäntilanteen kautta. Viisi yksinäisyyttä kokenutta kertoo, miten ulkopuolisuuden tunne on lievittynyt ja miten elämään on tullut ystäviä, seuraa ja yhteisöllisyyttä.
8.9.2019 Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Suvi Elo, Kristiina Kurronen ja Mikko Nikkinen

Ari Kettunen, 61: ”Hukutin yksinäisyyttäni työntekoon”

”Vaimoni menehtyi syöpään kaksi vuotta sitten aivan yllättäen. Syövän toteamisesta meni kolme viikkoa, eikä häntä enää ollut.

Me olimme siinä mielessä erityinen pari, että olimme syntyneet samana vuonna ja samana päivänä. Ehdimme olla naimisissa 38 vuotta. Viimeisen 15 vuoden aikana emme paljon erossa toisistamme olleet, sillä vaimoni oli töissä minun yrityksessäni. Vapaa-ajalla matkustelimme ja mökkeilimme.

Hautajaisten jälkeen tuli totinen paikka, kun aloin tajuta, mitä oli tapahtunut. Arki oli haahuilua. En osannut asettua tekemään yksin mitään. En lukemaan kirjoja, en katsomaan televisiota. Joskus saatoin jäädä vain tuijottamaan kaloja akvaariossa, ja ajatus kiersi kehää. Onneksi minulla oli lapset ja lapsenlapsi. Ystävistä seuloutuivat jyvät akanoista.

Juttelin vaimolle unissani ja kävin haudalla kysymässä neuvoja. Välillä haudalla tuli itku, välillä ei. Hukutin yksinäisyyttäni ja suruani työntekoon.

Sitten näin lehdessä ilmoituksen Lappeenrannan Palvelukeskussäätiön leskiryhmästä. Juttelin asiasta poikani kanssa, ja hän kannusti kokeilemaan. Kyllähän ryhmään meno jännitti, varsinkin kun huomasin, että muut osallistujat olivat minua vanhempia. Ryhmä osoittautui kuitenkin todella hyväksi kokemukseksi. Saman kokeneiden kanssa pystyin avautumaan ja puhumaan tunteistani.

Ryhmä kokoontui vuoden verran, minkä jälkeen olemme jatkaneet tapaamisia epävirallisesti. Käymme kahvilla ja joskus teatterissakin. Olen porukan ainut mies, mutta se ei minua haittaa.

Kun puoliso lähtee rinnalta, yksinäisyys seuraa aina mukana. Elämä kuitenkin jatkuu, ja eteenpäin on mentävä. En ole etsinyt itselleni uutta kumppania – sellainen tulee kohdalle, jos on tullakseen.”

Mari Tuttavainen, 39: ”Yksinäisyys ei ole häpeä”

”Yksinäisyyteni juontaa juurensa koulukiusaamisesta. Mustelmat paranivat ajan kanssa, mutta kiusaamisen aiheuttama ulkopuolisuuden tunne ei. Kiusaamisen takia minusta tuli sosiaalisesti varovainen ja arka. Minun on ollut aikuisenakin vaikea luottaa toisiin ihmisiin ja muodostaa ihmissuhteita.

Olen ainut lapsi, joten minulla ei ole sisaruksia seuranani. Työelämässä en ole mukana.Täysin yksin en toki ole jäänyt. Minulla on jokunen läheinen ystävä, ja parisuhteessakin olen ollut.

Vuonna 2015 eräs nainen perusti Facebookiin ryhmän Etelä-Karjalan yksinäisille. Liityin ryhmään sillä ajatuksella, että katsotaan, mitä se tuo tullessaan.

Tällaiseen ryhmään liittymisen kynnys on korkea. Se vaatii sen, että jollakin tasolla myöntää itselleen, että on yksinäinen. Eikä sen myöntäminen ole helppoa. Yksinäisyys tuottaa häpeää – vaikka ei sen pitäisi missään nimessä olla niin. Kun tietäisikin, mistä häpeän tunne kumpuaa!

Yksinäiset-ryhmän Facebook-keskusteluissa käsittelemme aiheita laidasta laitaan, hyvän maun rajoissa. Tapaamme myös kasvokkain. Olen ollut muun muassa ’potilaana’ palokuntanuorten ensiapuharjoituksissa sekä neulonut sukkia ja tehnyt joulukortteja vanhuksille.

Ryhmän kautta olen saanut elämääni ihmisiä, jotka myös kokevat yksinäisyyttä. Monista on tullut hyvänpäiväntuttuja.

Olen oivaltanut sen, etten ole ainut, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Ryhmä on minulle hyvin tärkeä. Jo tieto siitä, että se on olemassa, auttaa.”

Mari Tuttavainen

Mari Tuttavainen ei ole työelämässä: hän on työkyvyttömyyseläkkeellä. Mari miettii, että se on yksi syy yksinäisyyteen.

Heli Ahola, 32: ”Kaipasin äitikavereita, joiden kanssa jakaa tuntemuksia”

”Kun aloin odottaa esikoistani vuosikymmenen alussa, jäin ulkopuoliseksi. Olin muuttanut opiskelupaikkakunnalleni Turkuun muualta, eikä opiskelukavereistani kukaan muu ollut samassa elämäntilanteessa.

Yksinäisyys jatkui esikoisen synnyttyä. Hyväksyin tilanteeni ajatellen, että tämä on nyt tätä perhearkea. Kun kuopus syntyi 2015, havahduin siihen, miten perhekeskeistä arkeni oikeasti oli. Aloin kaivata elämääni muutakin kuin lapsia ja kotia. Ihmisiä, joiden kanssa jakaa ajatuksia ja tuntemuksia äitiydestä.

Kerran olin lasten kanssa kaupungilla ja hoksasin Mannerheimin Lastensuojeluliiton perhekahvila Leikkilän, jota MLL pyöritti yhdessä Turun Seudun Mamien kanssa.

Päätin, että nyt kävelen tuonne sisään. Minua jännitti, sillä se oli uusi juttu minulle – en ollut aiemmin käynyt perhekahviloissa. Minut otettiin kuitenkin avosylin vastaan. Hetkeäkään en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi. Ja lapsethan ovat loistavia jään murtajia. Heidän kauttaan on helppo löytää yhteisiä puheenaiheita.

Innostuin toiminnasta niin, että ryhdyin itsekin perhekahvilan ohjaajaksi. Nykyään kuulun Turun Seudun Mamien toimikuntaan. Vapaaehtoistoiminnan kautta ystävystyin muiden ohjaajien kanssa, ja aloimme viettää yhdessä aikaa myös perheinä.

Olen saanut hurjasti lisää sisältöä elämääni. Ymmärrän myös sen, että ystävät eivät katoa mihinkään, vaikka emme olisi koko ajan yhteydessä.”

Heli Ahola ja Jasmina Roos

Sairaanhoitaja Heli Ahola (vas.) löysi perhekahvilasta muita äitejä ja sai näin uusia ystäviä, kuten Jasmina Roosin.

Rito Nurminen, 67: ”Tärkein oivallukseni on, etten ole yksin vaivojeni kanssa”

”Olin pitkään työttömänä ja odotin, että elämäni muuttuu, kun täytän 65 vuotta ja alan saada eläkettä. Mutta mikään ei muuttunut. Samaan aikaan lapsenlapseni oli kasvanut kouluikäiseksi, eikä häntä tarvinnut enää hoitaa.

Tuntui tyhjältä, ja masennuin. Lisäksi liikun rollaattorilla huonojen polvieni takia, mikä eristi minua lisää.

Olen eronnut vuosia sitten ja kasvattanut lapseni yksinhuoltajana. Nuoruudenystävät ovat tippuneet hiljalleen pois. Lapsilla on omat elämänsä – ja ymmärrän sen.

Sitten löysin Kisun eli Kirkkonummen Seudun Mielenterveysyhdistyksen ja sen kohtaamispaikan Katinkontin. Aloin käydä siellä viitenä päivänä viikossa. Alussa minua pelotti mennä mukaan, sillä olen sisäänpäin kääntynyt enkä uskaltanut oikein puhua. Minulla oli tunne, ettei sanomisillani ole mitään merkitystä. Nykyään minulla ei ole sellaisia alemmuuskomplekseja. Puhunkin kuin papupata.

Katinkontti on ollut pakoa yksinäisyydestä. Siellä käy hurjan paljon kivoja ihmisiä, joiden kanssa voi jutella, kahvitella, tehdä käsitöitä, pelata pelejä. Minulla on nykyään Katinkontissa myös viikoittain kaksi vastuupäivää, jolloin hoidan kahvinkeitot, pesen essuja ja imuroin.

Tärkein oivallus on se, että en ole yksin vaivojeni kanssa. Olen liittynyt myös masentuneille tarkoitettuun Facebook-vertaistukiryhmään. Siellä pääasiassa tuen ja kannustan muita.”

Rito Nurminen

Muiden mielenterveyskuntoutujien tapaaminen on lievittänyt eläkkeellä olevan Rito Nurmisen yksinäisyyttä.

Erkki Koponen, 76: ”Asukastila on tärkeä kohtaamispaikka”

”Yksinäisen aika on pitkä. Kotona katson televisiota tai pelaan tietokonepelejä. Joskus tulee mieleen, että mitä varten minä täällä oikein olen. Yksinäisyydestä ei ole helppo puhua ihmisille.

Erosin vuosikymmeniä sitten. Asun yksin. Minulla on tytär, lapsenlapsia ja lastenlastenlapsia – lapsenlasten perheiden kanssa olen aika paljonkin tekemisissä. Mutta kavereita minulla ei ole, ei naisia eikä miehiä. Erityisesti kaipaan naisystävää. Mutta en oikein tiedä, missä voisin tavata ihmisiä. Olutkapakoissa en käy enkä muutenkaan käytä alkoholia. Vuosia sitten olin mukana paikkakunnan sinkkutoiminnassa ja sain sieltä muutamia ystäviä, mutta ne suhteet hiipuivat.

Entisten työkavereiden kanssa soittelemme silloin tällöin, mutta heillä on omat elämänsä ja perheensä. Harrastuksia minulla ei ole, Lappeenrannan shakkikerhosta jättäydyin pari vuotta sitten pois.

Yksin ei tule oikein lähdettyä mihinkään. Voisin matkustella ulkomailla, mutta en uskalla, koska en osaa englantia.

Kaupunginosani asukastilassa olen käynyt parikymmentä vuotta, siitä lähtien kun se avattiin. Se on kohtaamispaikka ja minulle hyvin tärkeä. Asteikolla 4–10 sanoisin, että tärkeysaste on 8. Siellä päivä lähtee käyntiin. Juttelemme, pelaamme korttia ja shakkia, juomme kahvia, ja lounaskin on tarjolla.

Asukastilan muista käyttäjistä on tullut minulle tuttuja, mutta ei niin, että kävisimme toisillamme kylässä tai soittelisimme.”

Erkki Koponen

Eläkeläinen Erkki Koponen kaipaa ystävää, jonka kanssa voisi tehdä asioita. Yksin ei tule lähdettyä liikkeelle.

Lue myös

Suosittelemme