Murrosikä 30-vuotiaana
Kolmekymppisen elämän tulisi olla seesteistä ja valinnat valtaosin tehty. Entä jos kaikki sapettaa ja oma minuus on hukassa? Kolme naista kertoo aikuisiällä koetusta murrosiästä.
Pakoon vastuullisuutta Intiaan
”Eikö tuossa iässä pitäisi tuntea olevansa vastuullinen aikuinen”, Sanna, 31, kertoo kuulleensa useasti.
Sanna vastustaa iän määrittelyä.
”Kapinavaihe on mielestäni ihan terveellinen. Kuka sanoo miten on oikein elää?”
Sanna alkoi paiskoa ovia vuosi sitten. Lääketieteen opinnot katkesivat välivuoteen Intiassa vapaaehtoistyössä.
”Auto, asuntolaina, palkka, erikoistuminen. Siinä se, mitä kurssikavereillani oli mielessä. Minua alkoi ahdistaa. En halunnut porvarillista elämää ja tasaista uraputkea. Elämässä oli pakko olla jotain juuri minulle. Mitä? En tarkalleen tiennyt”, hän pohdiskelee.
Sanna vaihtoi Intian vuoden jälkeen etunimensä.
”En kokenut enää olevani Sanna. Se kuulosti mielestäni niin arkiselta. Kaurapuurolta”, hän sanoo. Nimen lisäksi arvot menivät uusiksi.
”En tee kauaskantoisia suunnitelmia. Rationaalisuus on karissut ja erilaiset vaihtoehtoiset lääkintämuodot kiinnostavat. Voisin ihan hyvin opiskella jotain aivan muuta. Uskon, että ihmisellä on useampi murrosikä. Elämänvaiheesta toiseen ei edetä virtaviivaisesti”, hän sanoo.
”Kuka sanoi, että vanheneminen on jotain seesteistä?”
Elämävalintojen punnintaa
Päivi , 33, on äidinkielen opettaja. Kalevala-korut välkkyvät korvissa ja iloinen puhe raikaa.
Päivi kertoo olleensa aina kiltti tyttö. Liki parikymppisenä hän pääsi työelämään kiinni sijaisopettajana. Asialliset paitapuserot ja suorat housut korostivat hänen uskottavuuttaan.
Nyt Päivi sanoo elävänsä murrosikäänsä. Tummat hiukset vivahtavat violettiin ja asialliset paitapuserot ovat vaihtuneet tiukkoihin toppeihin.
”Vuosi sitten toukokuussa aloin ajaa moottoripyöräkorttia”, hän sanoo.
Vuosia kestänyt avioliitto insinöörin kanssa päättyi eroon. Lukiossa tavannut pari asui yhdessä rivitalon pätkää.
”Perjantaisin laitoin sämpylätaikinan ja menimme saunaan”, hän kertoo nuoren parin arjesta.
”Aloin asettaa itselleni kysymyksiä: kuka olen ja mitä haluan. Oliko tämä se elämä, jota halusin? Peilasin itseä ympäristöstäni. Olin täyttänyt kaikki ne odotukset, jotka ympäristö oli minulle asettanut”, Päivi kertoo.
Pitkät keskustelut kouluun tulleen uuden uskonnon opettajan kanssa avarsivat.
”Halusin tietää asioista. Aloin opiskella elämänkatsomustietoa. Aviomieheni ei ymmärtänyt minua ollenkaan. Hänestä opiskelu, joka ei tähdännyt ammattiin oli ajanhukkaa”, Päivi sanoo.
Nyt Päivi elää yksin. Hän otti vuorotteluvapaata virastaan.
”Aviomiehelläni oli tapana katsoa automaatilla toisten kuitteja ja hän nauroi, jos ihmisillä ei ollut rahaa tilillään. Hänen elämässään ei ollut heikkoja, epäonnistuneita ja köyhiä. En sittenkään halunnut sellaista elämää. Nyt annan itselleni luvan epäonnistua”, Päivi sanoo.
Kuuma moottoritie kutsuu
Päivi on puntaroinut suhdetta vanhempiinsa. Pahimmat yhteenotot äidin kanssa osuivat avioeron tienoille.
”En ollut koskaan kyseenalaistanut vanhempieni arvoja. Nyt tein sen. Avioero pienellä paikkakunnalla oli julkinen kolaus heille”, Päivi sanoo.
”Aikaisemmin iltaelämä ei minua juuri kiinnostanut. Nyt olin aluksi ulkona lähes joka ilta.”
Päivin menevä elämä herätti kauhistusta jätetyssä aviomiehessä.
”Kuvittele, mitä ihmiset ajattelevat”, mies toisteli.
”Uskoakseni olen vapaa tekemään mitä haluan. En halua ympärilleni ihmisiä, jotka määrittelevät minua. Maksimoin ennen kaikissa valinnoissani turvallisuuden. En uskaltanut elää todeksi omia haaveitani”, hän sanoo.
Elämästä innostunut opettaja ja hänen uusi moottoripyöränsä ovat herättäneet huomiota ja ihastusta. Kuuma moottoritie polttaa alla ja kesällä on edessä moottoripyörämatka Eurooppaan.
”Kyllä, mielestäni elän nyt murrosikää. Mietin yhä, kuka olen, mutta uskallan toteuttaa itseäni. En odota valmiita vastauksia, vaan olen valmis löytämään ne itse.”
Kaasua, ei jarruja
Emma, 37, painaa nykyisin jarrujen sijasta kaasua.
”Synnyinkodissani vaiettiin ja riideltiin sivistyneesti, korkeintaan ääntä korottaen.”
Italialais-suomalaisessa uusperheessä hän on oppinut riitelemään. ”Jos olen sivistyneen kohtelias, mitään ei tapahdu. Vasta lautasia paiskomalla saan jotain liikettä aikaan. Minulla on tapana huolehtia ja stressata, kun muu perhe säheltää ja häslää.”
Emma kohahdutti perhettään hankkimalla nahkahousut. ”Uskallan korottaa ääneni ja myös epäonnistua.” Nahkabyysat olivat vasta alkua, mutsista on moneen.
Auktoriteettien vastustamista, lisääntynyttä kiinnostusta seksiin. ”Onko sulla mutsi murrosikä”, kyselivät Emman lapset lievästi huvittuneina. Kyse on perheen sisäisestä vitsistä.
”Kirjoitin toiselle lapselleni lapun, että hän ei voi osallistua liikuntapäivään. Inhosin itse liikuntaa koulussa. Olin aina se viimeinen, jota ei otettu joukkueeseen”, Emma selventää.
”Lisääntynyt kiinnostus seksiin, no, haluan päättää opintoni ja tein naistutkimuksen seminaarityötä naisista pornon käyttäjinä”, hän tarkentaa hämillään. Pitkään roikkuneiden opintojen loppuun saattamisen myötä tuli huumaava vapauden tunne.
”Aloin kokeilla hieman rajojani. Kirjoittaessa lopputyötä pääsin eroon liikakiloista. Sain hyviä numeroita ja koin olevani hyvä oppilas, vaikka koulussa minua mollattiin”, hän sanoo.
Emma ei tiedä vieläkään, kuka hän oikeastaan on. ”Olen jotenkin päästämässä irti vanhasta”, hän sanoo.
Onko aikuisten murrosikä tabu?
”Kun velat saadaan maksettua. Tässä iässä ei ole ongelmia”, vahvistavat naiset kuulleensa ikätovereiltaan.
Moni on kohottanut kulmiaan. Mistään oikuttelevasta ja ohimenevästä itsensä löytämisestä ei ole kyse, vaan kokonaisesta murroksesta. Ihana seesteinen aikuisuus. Entä jos sen sijaan tulee ongelmia, kasvukipuja, halua löytää itsestään jokin ihan uusi puoli. Naiset ovat sitä mieltä, että elämä etenee sykleittäin.
”En usko, että ihmisen perustasapaino järkkyy”, Sanna sanoo.
Omaa minuutta pohtivat kysymykset voivat hyvinkin olla ajankohtaisia kolmekymppisenä, kun parikymppisen elämä on jäänyt taakse. Erityisesti niillä tytöillä, joiden murrosikä on ollut helppo.
”Mielestäni on ihan tervettä arvioida omia valintoja uudelleen. Vasta nyt olen tarpeeksi itsenäinen”, Sanna sanoo.
”En ikinä olisi uskaltanut kiukutella edes murrosiässä. Pelkäsin, ettei minusta pidetä”, Päivi sanoo.
”Aknea esiintyy myös 30-40-vuotiaana. Aikuisiässä puhjenneet terveysongelmat ovat jossain määrin tabu. Uskoisin, että perinteisestä elämänkaaripsykologiasta päästään eroon vähitellen”, Sanna sanoo.
”Luulen, että kriisien kautta saavutetaan pysyvä minuus. Tärkeintä on tehdä sitä, miltä itsestä tuntuu. Murrosikä on jotain muuta kuin teini-iässä roikkuminen. Jos kysymys siitä, kuka on, on ladattu toisiin ihmisiin tai ammattiin, tulee uusi murrosikä viimeistään eläkeiässä, työelämän päätyttyä”, Sanna pohdiskelee.
Emmaa naurattaa. ”Nahkabyysat olivat minun itsenäisyysmanifestini”, hän sanoo.
Laura
Lue lisää:Ikäkriiseistä
Kommentit
Mielestäni kyse ei niinkään ole murrosiästä, vaan kiltin tytön syndoomasta eroonpääsemisestä. Jos omia mielipiteitä (negatiivisiakaan) ei ole saanut sanoa ja asiat on tehty yksinomaan vanhempia miellyttääkseen, niin se kiltti (usein esikoinen) tyttö jää jumiin tunteittensa kanssa. On vain kummallinen paha olo, muttei osaa oikein ottaa ohjia käsiinsä, kun aina on isä tai äiti sanellut päätökset.
Minullakin ikuiseksi luultu liitto päätyi eroon, koska minä lähdin siitä. Puolisokin oli kuin isä, joka saneli, mitä tehdään ja mikä on tärkeää.
Itseäni kyllä hieman huvittaa se, että oman rajun kapinointivaiheeni jälkeen olen osittain palannut takaisin vanhaan. Baareissakaan ei jaksa enää riekkua ja oman seksuaalisuuteni löytyminen ilahduttaa nykyään uutta miestäni eikä suinkaan yhden yön juttujen miehiä. Vuokralla asuminenkin vaihtui takaisin omistusasuntoon ja seesteinen, vakiintunut elämä tuntuikin ihan hyvältä. Silti teki hyvää kyseenalaistaa arvot ja löytää se oma tapa. Tosin kiintyminen tavaraan ja rahan liiallinen arvostaminen jäivät kapinointivaiheeni jälkeen pois. Osaan luopua epäoleellisesta ja keskittyä hetkeen ja nauttia siitä. Ehkäpä nyt ekaa kertaa elämässäni koen olevani iloinen ja onnellinen, että olen juuri minä itse.
Kommentit
Hyvin kirjoitettu juttu, mielenkiintoinen!
Mielestäni kyse ei niinkään ole murrosiästä, vaan kiltin tytön syndoomasta eroonpääsemisestä. Jos omia mielipiteitä (negatiivisiakaan) ei ole saanut sanoa ja asiat on tehty yksinomaan vanhempia miellyttääkseen, niin se kiltti (usein esikoinen) tyttö jää jumiin tunteittensa kanssa. On vain kummallinen paha olo, muttei osaa oikein ottaa ohjia käsiinsä, kun aina on isä tai äiti sanellut päätökset.
Minullakin ikuiseksi luultu liitto päätyi eroon, koska minä lähdin siitä. Puolisokin oli kuin isä, joka saneli, mitä tehdään ja mikä on tärkeää.
Itseäni kyllä hieman huvittaa se, että oman rajun kapinointivaiheeni jälkeen olen osittain palannut takaisin vanhaan. Baareissakaan ei jaksa enää riekkua ja oman seksuaalisuuteni löytyminen ilahduttaa nykyään uutta miestäni eikä suinkaan yhden yön juttujen miehiä. Vuokralla asuminenkin vaihtui takaisin omistusasuntoon ja seesteinen, vakiintunut elämä tuntuikin ihan hyvältä. Silti teki hyvää kyseenalaistaa arvot ja löytää se oma tapa. Tosin kiintyminen tavaraan ja rahan liiallinen arvostaminen jäivät kapinointivaiheeni jälkeen pois. Osaan luopua epäoleellisesta ja keskittyä hetkeen ja nauttia siitä. Ehkäpä nyt ekaa kertaa elämässäni koen olevani iloinen ja onnellinen, että olen juuri minä itse.
Minä minä minä minä…….
Ihanaa joku on keksinyt nimen tälle ilmiölle… ja tuntuu siltä etten sittenkään ole yksin tämän uusmurkkuiän kanssa vaikka tuntuu siltä että kaikki ystävät lisääntyy, ostaa asuntoja ja ovat seestyneet ja ”luovuttaneet”… Kolmekymmentä ja risat ja ensimmäistä kertaa ajattelen mitä minä oikeasti olen tai haluan. Tähän asti elämä on mennyt muiden odotusten tai muiden kuviteltujen odotusten täyttämiseen. Ja nyt olen irrottautumassa melkein kaikesta: hyvä ammatti, asuinpaikka, perheelliset ”pikkuporvarilliset” ystävät vaihtuu. Aika näyttää onko paluuta entiseen, mutta ainut mikä on varmaa on se, että nyt on etsittävä muuten sitä omaa paikkaa ei ehkä löydy koskaan ja sehän olisi harmillista. Välillä kyllä hirvittää näinkin isojen ratkaisujen tekeminen mutta toisaalta pelissä on loppuelämä…! Ja entiseenhän on helpompi palata, jos ei riitä virtaa tehdä uusia asioita, peli on pelattu.
Tosi kiinnostava juttu, kivasti kirjoitettu!
Ihmisen kannattaa aina aika ajoin kysyä itseltän: Kuka minä olen ja mitä elämältä haluan?
Tämä ei todellakaan tarkoita, että kaikkki aiempi tätyy heittää roskakoriin ja aloittaa kokonaan uusi elämä, mutta varmasti ihminen on tasapainoisempi ja onellisempi, jos pystyy antamaan itselleen sen verran aikaa, että aika ajoin ”istahtaa teekupposen äärelle itsensä kanssa” ja käy läpi omia toiveitaan ja kuulostelee, mitä itselle juuri nyt kuuluu.
Iloa kaikkien elämään!
Kyllä elämässä kannattaa ottaa riskejäkin – koska niissä piilee aina mahdollisuus. Ei tarvitse olla arka – sillä kyllä elämä kantaa 🙂
Elämä on elämistä varten ja siinä kuuluukin ”ryvettyä”….
Vain kuuntelemalla omaa sisäistä ääntään voi olla rehellinen, ja olemalla rehellinen avautuu ihan toisenlainen maailma 😀
Kyllä, oikein on se että kysymykset itselle teekupin äärellä pitäisi muistaa ja jos näin ahkerasti koko elämän ajan tekee, tuskin edes tulee tarvetta tehdä radikaaleja muutoksia, vaan asiat pääsee kypsymään pikku hiljaa. Mutta joissain tapauksissa, kuten omassani, ne kysymykset itselle ovat vain jääneet taka-alalle kaiken uran rakentamisen tieltä. Olen myös sitä mieltä että parempi on, jos ei joudu heittämään kaikkea romukoppaan, mutta joskus käy vain niin että muuta tietä ei ole jos työ on sellainen että kaikki tai ei mitään. Ja senpä takia nautinkin nyt tästä tabula rasa- tilanteesta;) On hyvä kyseenalaistaa asioita niin ei kangistu kaavoihin.
aivan sama en ymmärrä koko juttua seksistä siinä tai tuossa ei vissii oo ja muutankii oon viel 10 vuotta
bad-boy oon minä alkaa t välissä on o ja n loppu kirjain on i eli oon poika
Kyllä rajut ongelmat kolmekymppisenä kertovat, että nimenomaan psykologisen elämänkaariajattelun mukaan, jotakin tärkeää, murrosiän kapinavaihe tms. on jäänyt ajallaan elämättä ja iskee myöhemmin entistä rajumpana, ylilyönteineen. Jos tyttö tai pioka on saanut aikanaan kokeilla normaalisti rajojaan, turvallisessa ympäristössä, on hänelle kehittynyt vahva itsetunto ja hän tietää mitä elämältään haluaa, myös sen, millainen kumppani on hänelle sopiva ja millainen puolestaan ei. On äärettömän tärkeää, että ihminen kokisi elämänsä kriittiset kasvu- ja kehitysvaiheet ajallaan.
Ei se silti aina niinkään mene, että jos ei ole teininä kapinoinut, että sitten kolmikymppisenä kapinaa pukkaa pintaan. Ainakin omalla kohdallani olen kapinoinut sekä teininä että kolmikymppisenä.
Kun et kapinoi teininä etkä kolmekymppisenä niin joudut kapinoimaan viisivitosena. Elämä on kaikin puolin mallissaan, hyvä mielenkiintoinen työ, talous kunnossa viimeinen neljästä lähdössä kokeilemaan siipiään. Puoliso jäänyt vapaaehtoisesti työttömyyseläkkeelle. Makaa sohvalla ja kiukuttelee kun työhöni kuuluu ilta- ja viikonloppuvuoroja, odottaa valmista ruokapöytään, puhtaita vaatteita ja anoppi sählää siinä vieressä.KURKKUA MYÖTEN TÄYNNÄ!! Otan vorotteluvapaata ja hautaudun mökille puoleksivuodeksi jätän joko paskan tänne. Maailmassa ei ole mitään niin itsekästä kuin kuusikymppinen mies jolla on elämä hukassa , eikä edes halua siitä nousta.
Murrosikä voi tulla myös nelikymppisenä..itse otin tatuoinnin 40-vuotis synttäreitteni kunniaksi ja samaan syssyyn vielä hiuspidennykset. Mies oli aluksi vastaan, mutta totesi sitten ettei minua voi pidätellä. Opiskelen uutta ammattia, mutta asuinpaikka ja kumppani eivät ole vaihtuneet. Ehkäpä mieskin alitajuisesti tykkää enemmän ”uudesta” vaimostaan!
jaa se tunnesekamelskani olikin tätä murrosikää, harmi kun luin jutun vasta nyt kun olen juossut psykiatrisella ihmettelemässä olotilaani ja aloitin jo lääkkeetkin jotta voisin olla muiden odotusten mukainen.
30 vuotta on merkittävä rajapyykki psykologian kannalta tarkasteltuna. Jos ei ole päässyt tuohon ikään mennessä tasapainoon itsensä ja ympäristönsä kanssa, sitä on melkein mahdotonta saavuttaa enää myöhemminkään.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous