Narsistin lapsen mukaan äiti rikkoi koko perheen: ”Ajoittain olin kuin vieras henkilö oman elämäni näytelmässä”
Riitan lapsuudenkoti oli päällisin puolin kunnossa, mutta kasvattajana oma äiti oli epäoikeudenmukainen. Lopulta perhe jakautui eri leireihin. Nuoremmat sisarukset tukeutuivat toisiinsa, isosisko ja äiti pitivät yhtä, isä yritti olla mukava molempiin suuntiin.
Riitan lapsuudenkoti oli päällisin puolin kunnossa, mutta kasvattajana oma äiti oli epäoikeudenmukainen. Lopulta perhe jakautui eri leireihin. Nuoremmat sisarukset tukeutuivat toisiinsa, isosisko ja äiti pitivät yhtä, isä yritti olla mukava molempiin suuntiin.
Riitta, 42, kasvoi narsistiäidin lapsena ja joutui lapsuudenkodissaan julman pilkan kohteeksi. Kun hän lähti aikuisena selvittämään traumojaan, alkoi onnettomien tapahtumien vyöry. Äiti jopa haki lähestymiskieltoa niin Riitalle kuin tämän pikkusiskollekin.
– Olen äidin sylissä, ja pikkusisko istuu vieressä. Äiti lukee meille Aku Ankkaa. Olen noin viisivuotias, ja minun on hyvä olla, mutta minusta tuntuu jotenkin ihmeelliseltä, epätavalliselta.
Tuo tilanne on ainoa, jolloin nykyisin 42-vuotias Riitta muistaa istuneensa äitinsä sylissä. Eikä äiti juuri koskaan halannut häntä.
Riitalla on hyviä muistoja lapsuudestaan ja varsinkin isästään. Isä oli huumorintajuinen, iloinen ja välittävä, mutta äiti oli monessa asiassa kylmä. Periaatteessa kotona kaikki oli kuitenkin kunnossa.
Tai niin Riitta ainakin ajatteli vielä yli kolmekymppiseksi asti. Silloin pikkusiskon sairastuminen pakotti hänet pohtimaan lapsuuttaan ja äitinsä suhdetta heihin, kolmeen tyttäreensä.
Äidille näkymättömiä lapsia
Kotiäiti kaikella tarmollaan, sellainen Riitan äiti oli. Hän huseerasi, siivosi, teki ruokaa ja hoiti kesäisin kasvimaata.
Koti oli päällisin puolin kunnossa, mutta kasvattajana äiti oli epäoikeudenmukainen. Kahdella nuorimmalla tyttärellä oli tiukka kuri. Isosisko taas sai käyttäytyä sopimattomasti kaikkia kohtaan, myös omia vanhempiaan, sisaruksiaan ja kavereita kohtaan. Hän oli äidin lellikki.
– Vähitellen pikkusisareni ja minä hyväksyimme tilanteen. Me opimme myötäilemään ja yritimme miellyttää, Riitta kertoo.
Joskus hän ihmetteli, miksi kaverien luona oli erilaista. Ja kun kotiin tuli uusia kavereita, hän ja pikkusisko varoittivat heitä etukäteen isosiskosta.
– Mielestäni oli jopa normaalia, että meitä sätittiin ja nälvittiin, Riitta kertoo.
– Äiti ei koskaan torunut eikä kieltänyt isosiskoa, vaan puolusti tätä kaikessa. Minä ja pikkusisko olimme äidille näkymättömiä, mutta isosiskon kanssa hänellä oli tiivis suhde.
Perheen isä oli pienyrittäjä, joka teki paljon töitä mutta ehti myös hoivata tyttäriään. Kasvatusvastuu perheessä oli kuitenkin äidillä. Tämä oli aina oikeassa, eikä mies halunnut puuttua vaimonsa tekemisiin.
Äiti latisti, lapset oireilivat
Jatkuva latistaminen vaikutti tyttöihin. Sekä Riitalla että pikkusiskolla oli huono itsetunto ja jatkuvasti syyllinen olo. Alakoululaisena Riitta oirehti pissaamalla housuihinsa.
– Piilottelin märkiä alushousuja kaikkialle ja yritin salata ongelman, sillä äiti naureskeli vahingoille yhdessä isosiskon kanssa.
Lapsena hän oli kuitenkin päällisin puolin iloinen ja reipas – hän huomasi, että niin pärjää. Riitta selvisi kohtuullisesti läpi murrosiän ja opiskeli itselleen kiinnostavan ammatin.
Pikkusisko puolestaan oirehti eri tavoin. Hän oli jo kouluvuosina alakuloinen.
Perhe jakautui kahteen leiriin. Nuoremmat sisarukset tukeutuivat toisiinsa, isosisko ja äiti pitivät yhtä, isä yritti olla mukava molempiin suuntiin. Näin jatkui aikuisuuteen asti. Juhlapyhinä ja kesämökillä oltiin kaikki yhdessä, ja myös Riitan ja pikkusiskon lapset viihtyivät mummolassa. Kunnes, noin kymmenen vuotta sitten, lapsuus ryöpsähti silmille.
Lue myös: Tällainen äiti narsisti on
Äidin narsismi paljastui terapiassa
Pikkusisko sairastui masennukseen toisen lapsensa syntymän jälkeen vuonna 2006. Siitä lähtien hänen elämänsä oli vuoristorataa useamman vuoden ajan. Ongelmaksi muodostui, että äiti ei hyväksynyt pikkusiskon miestä. Hänen mielestään mies oli masennuksen syy, ja pikkusiskon olisi parempi erota. Äiti ilmoitti, että tytär ja lapset ovat tervetulleita kylään, mutta ”tunnevammainen” mies ei saa tulla heille.
Pikkusiskon mielestä tämä ei ollut oikeudenmukaista. Myös Riitta oli huolissaan, mutta äidin mielestä tilanteessa ei ollut mitään erikoista.
Viisi vuotta sitten pikkusisko löysi psykiatrin, joka tuntui ymmärtävän häntä. Hän sai myös pätevän terapeutin, ja elämä alkoi tasoittua. Pikkusisko kävi läpi lapsuuden aikaisia asioita, ja ilmeni, että äidissä oli selvästi narsistisia piirteitä.
Terapeutin mielestä oli hyvä jutella myös vanhempien kanssa ja selvittää erityisesti pikkusiskon mieheen kohdistuva syyttely.
– Me teimme parhaamme, mutta kaikki kääntyi meitä vastaan. Kun pikkusisko ei halunnut erota miehestään, äiti laittoi välit poikki. Hän vastaili puheluihin kylmällä äänellä, ja lopuksi huusi ja löi luurin korvaan, Riitta sanoo.
Äiti kutsui sovittelua häirinnäksi, ja väitti, että pikkusisko ja Riitta ahdistelevat häntä. Vihdoin isä ja äiti suostuivat vastahakoisesti yhteiseen terapiatapaamiseen, joka järjestettiin keväällä 2011.
Riitta oli tyytyväinen askeleesta hyvään suuntaan ja lähti rauhallisin mielin matkalle Amerikkaan miehensä ja lapsensa kanssa. Hän nautti pitkästä lomasta eikä juuri miettinyt sukulaissuhteitaan. Kun hän tuli alkukesästä kotiin, mikään ei todellakaan ollut hyvin.
Terapiatapaamisen jälkeen äiti oli ensin haukkunut pikkusiskon. Sen jälkeen hän ei ottanut mitään yhteyttä nuorempiin tyttäriinsä koko kesänä. Hän ei soittanut Riitalle edes perinteistä syntymäpäiväpuhelua.
Lue myös: Hallitseeko kotonasi narsisti? Näin naisen narsismi ilmenee
Narsismi aiheutti unettomuutta ja pahaa oloa
Riitta muistelee viime vuosia mustana möhkäleenä sisällään. Välillä hänen on jopa vaikea palauttaa tarkasti mieleen, missä järjestyksessä mikäkin tapahtui.
Hän on pystynyt kuitenkin tsemppaamaan ja käymään töissä, mutta muutaman kerran hän on ollut sairauslomalla, ja usein hänen on ollut fyysisesti paha olla. Hän kärsi kolme vuotta unettomuudesta, itki lähes päivittäin ja oksenteli aamuisin.
– Ajoittain olin kuin vieras henkilö oman elämäni näytelmässä. Minä vain esitin hymyilevää ja optimistista itseäni.
Samaan aikaan äidin suosikki, isosisko, oli koko ajan läheinen vanhempien kanssa.
Kotiin soitettiin poliisit
Isä joutui keväällä 2013 sairaalaan. Hän oli käyttänyt runsaasti alkoholia ja lakannut syömästä ja lähes kuivunut sänkyynsä.
– Diagnoosi oli psykoosi. Oli tapahtunut se, mitä pelkäsin. Kun kuulimme asiasta, isä oli ollut sairaalassa pari kuukautta, mutta hän oli jo päässyt kotiin. Niinpä me päätimme taas yrittää lähestymistä.
Riitta ja pikkusisko tekivät kahden perheen voimin yllätysvierailun vanhempiensa luo. Perillä he huomasivat, että kotitalon lukko oli vaihdettu.
– Isä päästi meidät sisään, mutta olimme järkyttyneitä siitä, kuinka huonossa kunnossa hän oli, Riitta kertoo.
Äiti riensi myös vastaanottamaan tulijoita, samoin yllättäen isosisko, ja pian tulivat myös isosiskon tilaamat poliisit.
– Se oli outo tilanne. Lapset olivat mukana, ja me kaikki itkimme ja sanoimme, että meillä on ollut ikävä isää. Vakuutin vielä isälle, että kaikki tulee menemään hyvin. Kyllä elämässä on vielä valoa.
Sen jälkeen poliisit ihmettelivät, että kai nyt lapset ja perhe saavat tulla isää ja pappaa katsomaan. Todettiin, että ei tässä kukaan uhkaa ketään.
– Me lupasimme lähteä kotiin, enkä voinut kuvitellakaan, mitä sen jälkeen tapahtui, sanoo Riitta ja pyyhkii kyyneliään.
Äiti syytti lapsia väkivaltaisuudesta
Haastemies soitti Riitalle ja hänen sisarelleen kesällä vain muutama viikko tapaamisen jälkeen. Heille haettiin lähestymiskieltoa omia vanhempia kohtaan.
– Asian käsittely käräjäoikeudessa oli hämmentävä. Olin pöyristynyt kaikista syytöksistä, mitä äiti oli kehitellyt: häirintää, väkivaltaisuutta, panettelua ja valheita, Riitta muistelee.
Ristiriitaista oli, että Riittaa ja hänen siskoaan syytettiin myös isän heikosta kunnosta. Isä muka sairastui, koska ei saa tavata lapsenlapsiaan, ja toisaalta heille haettiin lähestymiskieltoa.
– Kaikki oli aivan absurdia. En ollut ikinä kuullut, että oma äiti ja isä olisivat haastaneet lapsiaan oikeuteen tällaisessa jutussa.
Riitan mielestä oli kohtuutonta, että oikeudessa kaikki kääntyi päälaelleen. Sovintoyritykset muuttuivat häiriköinniksi ja tapaamishalu lähestymiskielloksi.
– Oli uskomatonta, että saimme tuomion. Valitimme hovioikeuteen periaatteesta, ja myös siksi, että olimme aidosti huolissamme isästä.
Riitta voi oikeudenkäynnin jälkeen todella huonosti, ja samalla huoli isästä vain kasvoi. Elämä mullistui vielä lisää, kun sisarukset saivat vuosi sitten kuulla yllättävän uutisen.
Lue: Narsismi – Lapsuudesta itävä, viheliäinen rikkaruoho
Lähestymiskielto eteni hovioikeuteen
Äiti kuoli sydänkohtaukseen vähän yli kuusikymppisenä.
Riitta kuuli tapahtuneesta sukulaisiltaan, eikä tiennyt mitä tehdä. Lähestymiskielto oli edelleen voimassa.
– Se oli aivan hirveää. Tuskin olisimme halunneet mennä hautajaisiin, vaikka olisimme voineetkin. Mutta tavallaan me noudatimme äidin viimeistä tahtoa, hän ei halunnut nähdä meitä.
Kaksi päivää hautajaisten jälkeen hovioikeus kumosi lähestymiskiellon aiheettomana. Se oli tietenkin helpotus – papereihin ei jäisi ikäviä merkintöjä. Riitta toivoi, että kaikki kääntyisi nyt paremmaksi, ehkä he voisivat vihdoin tavata isän.
Isän puhelinnumero oli kuitenkin salainen, ja kun he yrittivät mennä tämän luo, ovi pysyi kiinni. Kävi ilmi, että isosisko ”piti huolta” isästä. Hän oli yhtä taitava manipuloija kuin äitikin, ja hän oli varmistanut, että isä on hänen puolellaan.
Välit isosiskoon katkesivat
Äidin haudalla Riitta ja hänen pikkusisarensa eivät ole käyneet, eivätkä he ole saaneet vieläkään tavata isäänsä, joka asuu edelleen isosiskon valvonnassa.
– En ole tavannut isosiskoa pitkään aikaan enkä kaipaa häntä. Isän näin viimeksi perunkirjoitustilaisuudessa vuosi sitten. Hän oli voimakkaasti lääkitty ja poistui paikalta isosiskon kanssa, Riitta kertoo.
Hän on kuullut, että isä on edelleen masentunut. Riitta on myös hyväksynyt, ettei hän enää tapaa isäänsä.
Äidin kuolemasta on kulunut reilu vuosi, ja aika on tehnyt tehtävänsä. Asiat ovat menossa hyvään suuntaan.
– Mennyt kevät tuntui pitkästä aikaa valoisalta. Me olemme pikkusiskon kanssa olleet koko ikämme läheisiä, ja nyt meistä on tullut entistä tärkeämpiä toisillemme. Me pidämme aina yhtä.
Suuri suru menetetystä perheestä ja erityisesti isästä seuraa aina mukana, mutta enimmäkseen Riitalla ja hänen pikkusiskollaan on silti hyvä olla. He ovat jopa nauraa kikatelleet yhdessä, ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa.
Riitta on myös onnellinen omasta lapsestaan, josta on kasvanut iloinen koululainen.
– Olen pitänyt häntä usein sylissä, keinuttanut häntä ja laulanut hänelle. Olen aina myös hymyillyt paljon, erityisesti silloin kun hän oli pieni. Minusta oli tärkeää, että esimerkiksi päiväunilta herätessään lapsi näki ensimmäiseksi tutut ystävälliset kasvot.
Riitta on hyväksynyt, että elämässä tapahtuu asioita, joille ei voi mitään.
– Sanotaan, että riitaan tarvitaan aina kaksi, mutta se ei ole totta. Sen sijaan sopuun tarvitaan ehdottomasti kaksi osapuolta.
Riitan nimi on muutettu.
Lue lisää:
Epäiletkö lastasi narsistiksi? Tämän takia se on epätodennäköistä
Lapsen narsismi: Näin vähennät lapsen narsistisia piirteitä
Haastattelu on julkaistu Annassa 25-26/2015
Kommentit
Minulla oli samanlainen perhe. Toinen siskoni tuhoutui ja kuoli oman käden kautta. Veli oli se lellikki, joka yhä on hyvää pataa äidin kanssa. Isä sairastui psyykkisesti. Minä olin syntipukki, isä piti huolta mutta isä ei nähnyt tilanteen läpi eikä nähnyt äidin todellista persoonaa. Minä jäin yksin.
Kommentit
Niin. Ymmärsikö kukaan äitiä? Kuka tietää mitä hänen lapsuudessaan on tapahtunut, hyväksikäyttöä? jos pelkäsi läheisyyttä. jos , jos ja jos. Joskus myös lapsissa voi olla vika. Itse en halua nähdä siskoani, tekee elmästäni helvetin. Olen mielummin ilman siskoa. Ja nykyisin sanonkin vieraille ettei minulla siskoa ole. :DDDD
Juuri yllä olevan kommentin vuoksi narskuäideistä vaietaan..koska aina epäillään että syy on lapsessa ja kaikki äidithän haluaa vain hyvää…hyvä että tällaisia artikkeleita julkaistaan, saattaa muutama hoksata mistä oudot kuviot perheessä johtuu.
Äitiähän yritettiin ymmärtää ainakin terapiatapaamisen muodossa. Ongelma kai oli, että äiti ei halunnut tulla ymmärretyksi. Kova tarina.
Surullisen tuttua tarinaa. Joissakin suvuissa näitä löytyy yksi per sukupolvi…
Ei se aina lapsesta ole kiinni. Lapsella on tarve rakastaa ja miellyttää omaa vanhempaa. Jos vanhempi painaa yhtä ja nostaa toista niin kyseessä on sairaus kun tietyt rajat ylittyy. Valitettavasti lapsi ei voi koskaan pelastaa nuorempaa sisarustaan vaikka tietäisi manipuloinnin, valheet ja muut juonet ulkoa. Valheen verkoista on jokaisen lapsen suoriuduttava ulos omin voimin. Selviät tai tuhoudut…
Onneksi siskoilla oli toisensa.Minulla ei ollut ketään. Kiusaajina isä,äiti ja isoveli.
Surullinen tarina kieltämättä! ? ? ? ? Onneksi Riitta selvisi vaikeistakin vuosista ja oli edes pikkusisko tukemassa ?. Minä en olisi kestänyt noin kovan paineen alla, mutta Riitta jaksoi silti vielä hymyillä. Itse en ole tuollaista koskaan kokenut, onneksi ?.
Minulla oli samanlainen perhe. Toinen siskoni tuhoutui ja kuoli oman käden kautta. Veli oli se lellikki, joka yhä on hyvää pataa äidin kanssa. Isä sairastui psyykkisesti. Minä olin syntipukki, isä piti huolta mutta isä ei nähnyt tilanteen läpi eikä nähnyt äidin todellista persoonaa. Minä jäin yksin.
Anoppi vaati miestäni eroamaan..olin seko syypää ongelmiin..
Hän loukkasi minua pahasti kun tuli tilaisuus.Mies puolusti äitiä aina ja luovutin.
Sitten anoppi haukkui kamalasti minua..ja miehen piti valita..perhe vai äiti.
No ihme valitsi perheen.Miehen äiti oisti välit poikki..yritti tuhota elämämme..perättömillä lastensuoj.ilmoituksilla..syytteli eri virastoihin meitä.
Minulle jäi sisälle möykky koska halusin jutella anopille… juoksi karkuun
minua!totuus ehkä pelotti.
Ja jos olisin ollut tahdoton,ongelmainen,vailla omia ahatuksia..järjeä.
Olisin kelvannut,mutta ei saanut olla yhtään aivoja..hän halusi määrätä.
Ja miehen veli nai narkonaani rikollisen..anoppi rakastaa häntä ja tukee heitä kaikin tavoin.
Minun vika oli omat mielipiteet..pärjäsin ilman neuvoja se oli ehkä pahin anopille,hän koki,että jää toiseksi..ihan outoa.
Tunsi olonsa uhatuksi,koska en ollut hänen avun/neuvojen varassa ja pahin ajatus kulki..olin uhka.
Hylkäsi ainoan lapsenlapsensa.
tyttöni kärsii syyllisyydestä,että hän oli tuhma,sanoi väärin tai teki jotain ja syyttää itseään.
Olen raivona ja vihaan jo anoppia,näen tuskan,käytös oireet tytölläni.
Kosti hänelle,minun heikko kohta.
Sanoi ei menetä tytössä mitään.
Viha se ei lähde..toivon etten näe häntä..luulen,vihani olevan jo hallitsematon tai pelkään sitä.
Satutit lastani iäksi,äitinä koen saisit kärsiä siitä,viaton 5v.lapsi kantoi syyllisyyden kun sinä lokasit meitä koko suvulle,valehtelit..puhuit asiat niin,että minä olen pahuus ja vein pojan pahuuteen mukanani,sanoi myös vihasin sua heti ,kun näin.
Olen kamala,narsisti..huh autan nuita minkä jaksan.
Ihan sama mitä tuollaisen äidin lapsuudessa on tapahtunut, hän on itse vastuussa omasta käytöksestään. Meillä on aina ollut minusta seuraava sisko äidin lellikki. Minä se syntipukki. vanhin pikkuveljistä lellikki, hänestä seuraava syntipykki.+ Muut (5lasta) yhdentekeviä.
Sisko on hienosti omaksunut äidin asenteen, hänessä ei ole koskaan miyään vikaa. Hän on niin täydellinen.
Kivointa tässä on se että isä kuvittelee myös asian olevan juuri niin sisko ei tee koskaan mitään väärää, vika täytyy olla minussa.
Niinpä saan kuulla pikkuveljiltä kuinka mun pitäisi ajatella että kyseessä on mun sisko.mun pitää ja pitää.
Ei auta selittää asiaa. Siskoni ei kutsu kylään. Ei minua, ei m i nun lapsia, sisko ei järjestä sitä että meidän lapset näkisi toisiaan
Sisko ei tullut lasteni synttäreille, ei kutsunut meitä oman lapsensa synttäreille. Ei vastaa jos laitan että lapset haluaa nähdä hänen lastaan. ei vastaa mitään kun kysyn miksi kohtelee näin meitä.
Ja kaikki syyttää mua! Mun pitää ajatella että kyseessä on mun sisko.
Tuo kaoottisuus tuntuu niin tutulta. Alistava ja henkisesti sairaan äidin esikoistyttärenä tunnistan heti tuon tunneilmapiirin. Jatkuvaa epäsopua, riitelyä, syyttelyä, henkistä väkivaltaa. Minulle kasvoi huono itsetunto. Olin se kiltiksi alistettu esikoistytär, joka oppi miellyttämään muita. Minun onnekseni pääsin miellyttämisestä melko nuorella iällä eroon. Ystävättäreni nuoruudessani olivat hyvin paljon äitini kaltaisia. Hehän tuntuivat tutuilta ja turvallisilta. Onneksi sain sanoa heille hyvästit. Nyt olen oppinut aidosti kohtaamaan ihmisiä ja saanut aitoja ihmissuhteita elämääni. Mutta sen verran kritiikkiä itseäni kohtaan sentään esitän. Pidin aivan liian kauan yhteyttä äitiini. Välit olisi pitänyt katkaista vuosikymmeniä aiemmin. Tosin siihen suurin syy olivat tietysti lapseni, joilta en voinut kokonaan riistää yhteyttä isovanhempaansa. Siksi yhteyttä pidin yllä. Lapset ovat nyt aikuisia ja suhde äitiini lopullisesti katkennut. Voin hyvin ja näen kaiken tapahtuneen välttämättömänä ja edellytyksenä omalle henkiselle kasvulleni. Suurin kiitos on ollut elämää kohtaan, etten sairastunut psyykkisesti tai muuten tuhoutunut tuon lapsuudenkotini sairaan tunneilmapiirin tähden. Äitini on hyvin huonossa kunnossa. Hän tietää kyllä, etten aio osallistua hänen hautajaisiinsa. Sen sanoin hänelle välienkatkaisussamme, ja se päätös pitää. Kiitollinen olen elämälle ja korkeimmalle, että selvisin kaikesta hengissä. Se on ihme.
Narsistisesta persoonahäiriöstä tulisi keskustella avoinesti laajasti,sillä kukaan läheinen ei voi muuta kuin ”juosta pakoon”. Tälläinen henkilö ei tule myöntämään sairauttaan, koska ” hän ON niin hyvä kaikessa. Nimim. ”Kokemusta on”.
Minulle on epäilykset, että narsismi periytyy. Pappani äiti on ensimnäinen. Hän kiusasi mummoani ei hyväksynyt hänrä. Tätini oli suosikki pappan äidille ja papalle, joten narsimi jatkui. Ehkä sterilisaatio olisi tuossa tilanteessa hyvä.
Kokemukseni mukaan narsisti valitsee lapsistaan sen suosikin, joka muistuttaa häntä. Puolison luonteisia lapsis pitää joko syntipukkeina tai yhdentekevänå. Narsistien kaverit on samanlaisia ja kehittelevät valheita. Jos narsistilta kysyy lapsuudesta, hän kehittelee nyyhkytarinan, saadakseen sympatiaan. Ei yleensä totta, hänhän on suosikki todellisuudessa.
Narsisti ei kestä järkeviä ja omilla aivoilla ajattelevia. Ne joutuu haukuttavaksi ja uhreiksi.
Uhrilla ei ole muuta vaihtoehtoa, kun muuttaa kauas lapsuus perheestään ja katkaista välit. Kiusaaminen jatkuu jonkun toisen välityksellä klaaninsa kanssa, välien katkaisusta huolimatta.
Minullakin oli pikkusiskon kaltainen juttu. Suku ajoi hyvät miesystävät pois. Alistavat miesystävät kelpasi sukuun.
Itsestä voin sanoa, että olisi pitänyt olla rohkeutta tehdä omaksi parhaakseen. Kai se heidän syyllistäminen ja pelko vaikutti.
Olen itse narsistisen ja alkoholistin isän poika, kolmissa kymmenissä. Kasvaminen sellaisessa kodissa jättää jälkiä. Olen varuillani kaikkialla ja valmistunut siihen, että asiat menevät pahimmalla mahdollisella tavalla. Rauhassa voin olla vain yksin, tai korkeintaan ystävän tai sukulaisen seurassa. Muuten on tarkkailtava ympäristöä uhkilta.
Isäni oli yhteiskuntakeskeinen, ja luokitteli ihmisiä sen perusteella. Olimme lapsia, joiden persoonalla ei hänelle ollut väliä vaan sillä, että kuinka menestymme hänen suvunjatkeenaan ja teemmekö asioita, joista hän voisi tuntea ylpeyttä. Mikään ei koskaan kelvannut, aina olisi pystynyt tehdä paremmin. Koko elämä pyöri isän ympärillä, jatkuvassa väkivallan ja konfliktin pelossa, kaikki liikkeet piti harkita tarkkaan, ollakseen aiheuttamatta riitelyä kotona. Lapsena haaveilin jopa tekeväni lopulta henkirikoksen, jotta tappelut loppuisivat, tai toivoin muuten isäni kuolemaa. Kaikki tuo sai kaipaamaan vapautta, ja inhoamaan ”tavallista perhe-elämää” joksi sitä lapsena luulin. Olen ihminen jolla on vain oma itseni ja vapaus, mutta silti melko onnellinen, yksinäisyys voi joillekin olla paha paikka, mutta minusta se on parempi kuin huono seura. Oikeudenmukaisuus ja hyvä käytös on tärkeämpää, kuin yhteiskunnallinen asema. Alkoholin käyttö niin usein, kuin mitä Suomessa pidetään normaalina, ei ole myöskään tervettä vaan täysin rinnastettavissa narkomaanin toimintaan.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous