Ihmissuhteet

Näyttelijä Miia Nuutila ja muusikkopuoliso Antti Paavilainen nousevat pahasta taloudellisesta ahdingosta: ”Yritin tolkuttaa itselleni, ettei tässä maassa nälkään kuole”

Kun koronapandemia vei työt, pahinta eivät olleet sittenkään rahahuolet vaan arvottomuuden tunne. Sitä vastaan Miia Nuutila ja Antti Paavilainen kamppailivat yhdessä.

Teksti:
Anneli Juutilainen
Kuvat:
Sampo Korhonen, Haastateltavien Kotialbumi

Miia Nuutila ja Antti Paavilainen.

Kun koronapandemia vei työt, pahinta eivät olleet sittenkään rahahuolet vaan arvottomuuden tunne. Sitä vastaan Miia Nuutila ja Antti Paavilainen kamppailivat yhdessä.

Antti Paavilainen, 52:

”Päätin, että teen mitä tahansa hommaa, jotta selviämme”

”Kaikki on ohi parissa kuukaudessa, elämä palautuu normaaliksi ja kesäteatterit pyörivät kuten suunniteltu. Näin ajattelin vielä maaliskuun alussa 2020, kun järjestin Gumbölen golfklubilla 50-vuotisjuhlani. Vielä viikkoa aiemmin 80 vierasta oli ilmoittanut tulostaan, mutta itse juhlapäivänä meitä olikin vain 29.

Valtava paniikki iski kaikkiin – ja syystäkin. Eihän kukaan vielä silloin aavistanut, millaisen viruksen kanssa olimme tekemisissä.

Onneksi en vielä tuolloin tiennyt, miten kauan pandemia tulisi kestämään. Ja miten raa’alla tavalla se vaikuttaisi perheemme elämään ja työntekoon pyyhkien altaan kaiken sen, mitä olimme yhdessä suunnitelleet.

Kyllä meistä pidetään huolta. Luotin tähän ajatukseen, kun aloin pikkuhiljaa ymmärtää, ettei koronavirus katoaisi maailmasta hetkessä. Mutta kului puoli vuotta, eikä perheeseemme ollut tullut senttiäkään sisään mistään.

Säästöt oli käytetty. Ruokakauppaan menoa piti puntaroida hyvin tarkkaan ja pohtia, mihin rahat riittivät. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin myydä toinen automme pois. Sen jälkeen rahaa riitti muutamaksi kuukaudeksi jouluun asti.”

Yhdessä Lappeenrannan torilla kesällä 2019.
Yhdessä Lappeenrannan torilla kesällä 2019.

”Suurin turvattomuuden tunne tuli rahan sijaan siitä, ettei kukaan tullut apuun. Valtio jakoi avustuspaketteja joillekin aloille, mutta ei meille.

Kun pandemiaa oli jatkunut puoli vuotta, saimme puolisoni Miian kanssa naurettavan pientä yrittäjille suunnattua toimeentulotukea ja pari hyvin pientä apurahaa. Mutta ei niillä makseltu laskuja tai ostettu ruokaa kuusihenkiselle uusperheellemme.”

Opettajan sijaisuus oli pelastuksemme

”Olin aina elänyt ajatellen, että muusikon urassani ja unelmassani oli jotakin hienoa ja tähtäämisen arvoista. Nyt olimme yhteiskunnan silmissä kuin jätesäkkejä. Päättäjät sanoivat, että ”hätänne on kuultu”. Sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Käytännössä koko tapahtuma-ala menetti työnsä kahdeksi vuodeksi. Se tuntuu vieläkin käsittämättömältä.

Kahdesti eteen tuli tilanne, jolloin mieleni teki ryhtyä hakkaamaan päätäni seinään. Ahdistus oli niin valtava. Niinä hetkinä lähdin yksin pitkille kävelylenkeille. Yritin tolkuttaa itselleni, ettei tässä maassa nälkään kuole.

Työskentelemme Miian kanssa yhteisessä firmassa, joten tietysti kolaus oli meille molemmille kova. Toisaalta oli onni, että olimme samassa tilanteessa ja pystyimme olemaan toistemme tukena. Kun toisella oli huono päivä, toinen jaksoi valaa uskoa tulevaan ja vakuuttaa, että yhdessä selvitään – tavalla tai toisella.

Päätin, että rupean tekemään mitä tahansa hommaa, jotta selviämme. Olen koulutukseltani musiikinopettaja. Edellisen kerran työskentelin alalla juuri ennen valmistumistani 1990-luvun puolivälissä. Nyt onnistuin saamaan musiikinopettajan äitiysvapaan sijaisuuden helsinkiläisestä alakoulusta.

Sijaisuus alkoi lokakuun lopussa 2020 ja loppui lukukauden päättyes­sä keväällä 2021 – ja se oli pelastuksemme.

Työ oli mukavaa, vaikka koulunkäynti käytäntöineen oli muuttunut vuosien varrella paljon. Edelleen musiikki oli opetukseni sydän. Ihan helppoa se ei ollut, sillä hyvin pian aloittamiseni jälkeen laulaminen musiikintunneilla kiellettiin, jotta virus ei tarttuisi niin herkästi.

Hetken aikaa pohdin, miten selviän tilanteesta. Keksin erilaisia rytmiikkaan liittyviä harjoituksia ja musisoimme soittimien avulla.

Vaikka viihdyin opettajana, ajattelen että minulla on enemmän annettavaa ammattimuusikkona. Sain työstäni liikuttavia palautteita ja kortteja. Yhdessä sanottiin: ’Oot paras musa­maikka ikinä, rock´n roll never dies.’

Olemme molemmat olleet aiemmin tahoillamme naimisissa. Tämä liitto on meille ’tahtoavioliitto’, joka perustuu puhtaasti haluun olla toisen kanssa – ei lapsiin tai taloudellisiin velvoitteisiin. Emme koskaan kilpaile keskenämme vaan olemme aina samassa joukkueessa. Se ajatus kantoi myös koronakriisin läpi.”

Duuni ei liity parisuhteeseemme

”Olemme tehneet monia työprojekteja kimpassa jo suhteemme alusta lähtien. Kunnioitamme toisiamme ja tiedämme, että toinen on hyvä siinä mitä tekee. Samalle tontille ei tarvitse mennä nokittelemaan. Ehkä juuri siksi meidän on alusta asti ollut niin helppoa ja mukavaa tehdä töitä yhdessä.”

– Haasteemme liittyvät yleensä siihen, miten toisen penskat pitäisi kasvattaa. Silti lapset tuovat elämään moninkertaisesti iloa ja onnea, Antti sanoo.
– Haasteemme liittyvät yleensä siihen, miten toisen penskat pitäisi kasvattaa. Silti lapset tuovat elämään moninkertaisesti iloa ja onnea, Antti sanoo.

”Osaamme hyvin vetää rajan siihen, mikä on duunia ja mikä normaalia perhe-elämää. Se ei tarkoita sitä, että työasioista ei saisi puhua kotona. Meillä pohdiskellaan työjuttuja saunassa ja sen jälkeen kotisohvalla.

Oleellista on se, että kun puhutaan duunista, kumpikin osaa suhtautua siihen asiana, joka ei liity parisuhteeseemme. Pystymme sanomaan asiat toisillemme suoraan. Jos olemme asioista eri mieltä, ne käydään läpi. Mistään ei jää välillemme möykkyä, joka purkautuu viiveellä.

Tiivis yhdessäolo korona-aikana lähensi meitä entisestään. Jos ennen tiesin Miian ajatukset eleistä, nyt aavistan ne jo silmän liikkeistä.

Kahden vuoden ajan odotin, että pääsisin tekemään esiintyvän muusikon töitä. Nyt kalenterini täyttyy ja keikkaa on tulossa niin paljon, etten meinaa perässä pysyä. Uusin levyni Kantria ja Westendiä julkaistiin juuri. Toivon, että soolourani lähtisi sen ansiosta vielä vauhdikkaammin lentoon.

Kesällä pääsen myös tekemään Miian kanssa taas töitä yhdessä.

Katson valoisammin ulos ikkunasta kuin pitkään aikaan. Elämä tuntuu juuri nyt valtavan hyvältä ja onnekkaalta.”

Miia Nuutila, 49:

”Työttömyys kävi itsetuntoni päälle”

”Pyytääkö kukaan minua enää koskaan mukaan mihinkään näytelmään tai tv-produktioon? Olenko huono, kykenenkö vielä tekemään työtäni?

Mitä pidempään koronapandemian aiheuttamaa työttömyyttä kesti, sitä pahemmin se kävi itsetuntoni päälle. Aloin kyseenalaistaa omaa osaamistani ja pohtia, saisinko enää koskaan tehdä työtä, jota rakastan. Vaikka suurin osa alamme ihmisistä oli samassa tilanteessa, minulla oli liikaa aikaa ajatella omaa kohtaloani.

Tilanne meni itsetuntooni, kun taas Antti tajusi realistisesti sen, ettei työttömyytemme ollut seurausta omista toimistamme tai osaamisestamme. Minä piehtaroin herkemmin huonommuuden tunteissani.

Antti on meistä kylmänviileä järki, minä räiskyvät tunteet. Puran tunteitani ääneen pauhaten, Antti pohdiskelee asiat läpi mielessään.

”Tuli tunne, että tämä painajainen ei lopu lainkaan.”

Ensimmäisen koronakesän aikana osasin hetken nauttia kiireettömyydestä. Luovuuteni heräsi, kirjoittelin näytelmätekstejä ja suunnittelin kaikenlaista tulevaa.

Kun rajoitukset pitkittyivät, oloni kävi hyvin vaikeaksi. Tuli tunne, että tämä painajainen ei lopu lainkaan. Antti purki ahdistustaan tekemällä vimmatusti fyysistä työtä. Hän rakensi terasseja mökille ja kotiin, laatoitti pihan ja hoiti kaikki mahdolliset rästissä olleet askareet.”

 Miia ja Antti ovat uskaltaneet luottaa tunteisiin.
Miia ja Antti ovat uskaltaneet luottaa tunteisiin.

”Kävimme Antin kanssa tilanteestamme loputtomia keskusteluja. Valoimme toisiimme uskoa ja etsimme erilaisia vaihtoehtoja, vaikka tulevaisuudenkuva oli lohduton. Pääsin lukemaan satunnaisesti äänikirjoja, mutta taloudellinen tilanteemme oli vaikea.

Elimme hyvin pienellä. Pidimme omakotitalomme talvisin kylmänä, jotta lämmityskulut eivät nousisi. Hellekesän aikana ilmalämpöpumppumme hajosi, eikä meillä ollut varaa ostaa uutta moneen kuukauteen. Se taidettiin korjata vasta, kun saimme myymästämme autosta rahaa.”

Heikkoina hetkinä menetin uskoni

”Kun Antti sai opettajan työn koulusta, otin hartaudella kotiäidin roolin. Tein kuusihenkiselle uusperheellemme lämpimiä ruokia suurtalouskokin tapaan kuin liukuhihnalla. Se oli tärkeä kokemus, vaikka joinakin päivinä maailma tuntui kaatuvan niskaani.

Olen luonteeltani perusoptimisti ja taipuvainen ajattelemaan, että kaikki järjestyy jollakin tavalla. Mutta heikkoina hetkinä menetin uskoni. Vuodatin tuntojani avoimesti Antille aina, kun ahdistus valtasi mieleni. Olin varmasti todella rasittava.

Välillemme ei silti syntynyt missään vaiheessa kriisiä. Osasimme olla toistemme tukena, kuuntelemassa ja kannattelemassa. Se tuntuu kaiken jälkeen erityisen arvokkaalta.

Pahinta oli se, kun hartaasti odottamamme esiintymiset peruttiin. Nyt näyttää siltä, että pääsemme vihdoin toteuttamaan ne ja saamme viettää myös koko kesän yhdessä työskennellen.”

Antti on joutunut pitämään pitkää tukkaa jo kahden vuoden ajan. Hän näyttelee Kari Tapiota kahdesti lykätyssä Olen suomalainen -näytelmässä.
Antti on joutunut pitämään pitkää tukkaa jo kahden vuoden ajan. Hän näyttelee Kari Tapiota kahdesti lykätyssä Olen suomalainen -näytelmässä.

”Olen aina osannut arvostaa sitä, että voimme tehdä töitä yhdessä. Meillä on ollut lukuisia antoisia kimppaprojekteja: ravintola- ja kesäteatterinäytelmiä, joissa esiinnyimme molemmat. Keväällä meillä oli Hyvässä nousussa -niminen produktio, jonka minä ohjasin ja Antti vastasi musiikkipuolesta.”

Saimme toisiltamme syvää ymmärrystä

”Emme elä symbioosissa ja istu kaikkia iltoja tuijottelemassa toisiamme silmiin saman pöydän ääressä viinilasit kädessä. Osaamme ottaa myös omaa tilaa, ja kummallakin on omat juttunsa niin töissä kuin vapaa-ajalla.

Toisaalta kumpikin tietää, että kotona voi aina puhua projekteista ääneen eikä toinen koskaan pyydä vaikenemaan työasioista. Parasta on se, että voimme sanoa mielipiteemme toisillemme suoraan ilman, että siitä tulee riitaa.

Antti on aivan loistava antamaan palautetta, kriittistäkin. Hän saa aina muotoiltua asian­sa kauniisti ja toista kunnioittaen. Erityisesti ihailen tapaa, jolla hän puhuu lapsillemme.

Teemme yleensä päätökset yhdessä ja joskus olemme asioista eri mieltä. Lopulta jompikumpi joustaa tai keksimme ratkaisun, joka miellyttää molempia. Oleellista on se, että perustelee oman mielipiteensä hyvin ja antaa tilaa myös toisen ajatuksille. Kumpikaan ei pidä riitelemisestä tai ole millään tavalla draamanhakuinen.

Siitä on nyt seitsemän vuotta, kun rakastuimme keväällä 2015. Tutustuimme alun perin yhteisen näytelmäproduktion aikana. Olimme molemmat eronneet tahoillamme ja aluksi vain ystäviä. Saimme toisiltamme syvää ymmärrystä tilanteisiimme ja pystyimme luottamaan toisiimme.

”Riski oli hirveän suuri, mutta intuitio vei.”

Kuukausien kuluessa tunteet heräsivät. Sitten asiat etenivät vauhdilla. Muutimme yhteen puolen vuoden seurustelun jälkeen ja naimisiin menimme syksyllä 2016. Riski oli hirveän suuri, mutta intuitio vei. Nyt olen onnellinen ja kiitollinen, että kuuntelin sitä.

Edelleen pysähdymme välillä miettimään, miten voimmekin sopia toisillemme näin hyvin. Antti on elämäni peruskallio. Olen kieltänyt häntä katoamasta ja sanonut, ettei hän saa koskaan poistua elämästäni.”

Juttu on julkaistu Annan numerossa 20/2022.

X