Ihmissuhteet

Nelikymppinen Iiris Lehto ei ole seurustellut: ”Olisi kiva olla ihan tavallisella itsevarmuudella varustettu ja pystyä luomaan ihmissuhteita”

Joensuulainen tutkija Iiris Lehto, 40, on aina ollut ihmisarka. Hän tekee silti vahvaa uraa yhteiskunnallisena vaikuttajana. Rakkaudessa hän on vielä kokematon.

Teksti:
Piia Sainio
Kuvat:
Riikka Hurri

– Seurustelukumppania minulla ei ole koskaan ollut.

Joensuulainen tutkija Iiris Lehto, 40, on aina ollut ihmisarka. Hän tekee silti vahvaa uraa yhteiskunnallisena vaikuttajana. Rakkaudessa hän on vielä kokematon.

Tohtoriksi väitellyt tutkija Iiris Lehto on aktiivinen monissa yhdistyksissä. Se että hän ei ole seurustellut, mietityttää häntä. – Ehkä vielä jonain päivänä tapaan minulle sopivan puolison.

Lue Iiriksen tarina Matka naiseksi -jutusta, joka on julkaistu Annassa 47/2020.

”Tuntui vieraalta ajatukselta, että kukaan voisi palkata näin ujoa ihmistä”

”Vieraille puhuminen oli ihan kauheaa. Olin ujo ja arka lapsi, minusta saattoi saada jopa pelokkaan vaikutelman. Äiti ja isä eivät kuitenkaan olleet minusta huolissaan, koska minulla oli kavereita eikä minua kiusattu. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla ystäviä ei ollut koulussa, mutta iltapäivisin leikin naapurin pojan kanssa ihmemies MacGyveria.

Kolmannella luokalla aloitin uudessa koulussa Lieksassa ja sain muutaman ystävän, joihin pidän edelleen yhteyttä. Yläasteella meitä oli jo niin iso kaveriporukka, että pystyimme perustamaan oman sählyjoukkueen. Se oli onni minulle, koska en olisi ilman kavereita voinut mennä mukaan seuratoimintaan ja pelata tuntemattomien kanssa. Joukkuelajeja kuitenkin rakastin.

Koulunkäynti oli välillä hankalaa. Läksyistä tuli joskus ihan tappeluakin kotona, koska en olisi halunnut tehdä niitä. Esitelmän pitämistä saatoin jännittää viikkokausia etukäteen. Muistan miettineeni, että en varmaan pääse ikinä mihinkään töihin, koska en uskalla hakea töitä. Tuntui vieraalta ajatukselta, että kukaan voisi palkata näin ujoa ihmistä.

Nykyään olen tutkijana Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Väittelin tänä syksynä tohtoriksi, tutkimukseni aihe liittyi vähävaraisten vanhusten kotiaputöihin ja pitkäaikaistyöttömiin. Jostain syystä väitöstilaisuus ei jännittänyt minua. Ihmettelen sitä itsekin.

Aloitin yliopisto-opinnot 26-vuotiaana. Nuorempana en uskonut, että minusta olisi siihen. Luulin, että olen yksinkertaisesti liian tyhmä yliopistoon. Lukion päättö­todistuksen keskiarvo oli seitsemän paikkeilla. Yhteiskunnallisista asioista olin kyllä kiinnostunut. En vain uskonut, että voisin vaikuttaa mihinkään.

Yliopistossa ympärilläni oli ihmisiä monenlaisista taustoista, ja minusta tuntui, että kelpasin sellaisena kuin olin. Sain valita, mitä opiskella, eikä aiemmalla koulumenestyksellä ollut väliä. Pääsin tekemään asioita yhdessä muiden kanssa, organisoin muun muassa Pride-viikkoa. Ujoudestani huolimatta käytännön tekeminen on aina ollut asia, joka on pitänyt minut voimissani.

Väitöskirjan väkertämisessä auttoi se, että olen luonteeltani rauhallinen ja jaksan keskittyä. Ihmisten kanssa toimimista taas helpotti teknologia. Puhelimella soittaminen on minulle vieläkin painajaismaista, mutta onneksi todella monet asiat voi hoitaa netissä.

Urani yhdistysaktiivina alkoi yliopisto-opintojen alkuvaiheessa Tutkijanaisten ja Sosiaalipoliittisen yhdistyksen toiminnasta. Sen jälkeen uskaltauduin yliopiston ulkopuolisiin järjestöihin, kuten Joensuun feministeihin ja paikalliseen Setaan. Nykyään vaikutan myös seurakuntaneuvostossa, aikuispartiossa ja Joensuun Polkijoissa.”

”Edelleen kokemattomuuteni hävettää”

”Minulla ei ole lapsia, joita hoivata, eikä puolisoa, jonka kanssa viettää aikaa, mutta haluan silti antaa huolenpitoa. Se on yksi syy siihen, miksi olen mukana vaikuttamassa. Olen nähnyt, että pienetkin teot voivat merkitä paljon. Kun olin mukana järjestämässä Sateenkaarimessuja, muutama kävijä tuli kertomaan, miten tärkeä tapahtuma heille oli. Sellainen palaute on antanut rohkeutta uskoa siihen, että minäkin voin vaikuttaa asioihin.

Sellaista minusta ei ole tullut, että ottaisin tilan saman tien haltuuni, kun astun huoneeseen. Kokouksissa en ole ensimmäisenä käsi pystyssä. Minun on helpompi toimia yhdistyksissä puheenjohtajana kuin rivijäsenenä. Silloin voin turvautua puheenjohtajan rooliin.

”Olen miettinyt, onko ilman parisuhdetta jääminen jotenkin geneettistä. Muutama naispuolinen sukulaiseni on elänyt koko elämänsä yksin.”

Teininä, kun kaverit alkoivat seurustella, koin paineita olla toisenlainen. Toivoin, että minusta tulisi ei-ujo ja kaunis. Häpesin sitä, että en uskaltanut ottaa kontaktia ihmisiin. Edelleen kokemattomuuteni hävettää. Olisi kiva olla ihan tavallisella itsevarmuudella varustettu ja pystyä luomaan ihmissuhteita. Vaikka yksinolossa on hyvätkin puolensa, kaipaan rakkautta elämääni. Minun on silti vaikea päästää ketään lähelleni, en kerro omia asioitani aina ystävillenikään. Seurustelukumppania minulla ei ole koskaan ollut.

Olen miettinyt, onko ilman parisuhdetta jääminen jotenkin geneettistä. Muutama naispuolinen sukulaiseni on elänyt koko elämänsä yksin. Vaikuttaa siltä, että olen seuraava siinä sukupolvien ketjussa, vaikken haluaisikaan.

Tarvitsen sitä, että minua kannatellaan. Kun ympärilläni on tuttuja ihmisiä, joihin luotan, minun on helpompi olla. Kannatteleminen on kuitenkin eri asia kuin se, että vaatisin jotakuta korjaamaan minut. En ehkä tällaisena kelpaisi kenellekään. Toivoisin kumppaniltani itsevarmuutta – miksei hän sitten minulta?

Ujous on minussa monella tasolla. Kun olen yhdellä tasolla päässyt eteenpäin, on vielä muita työstettävänä. Se on elämänmittainen prosessi. Ny­kyään uskallan ajaa minulle tärkeitä asioita. En olisi ikinä uskonut, että niin voi käydä. Ehkä vielä jonain päivänä tapaan minulle sopivan puolison. Toivoaan ei kannata menettää.”

X