Neulominen ei ole vain harrastus – Niko, Kaija ja Kitti kertovat, että se voi olla myös terapiaa tai tapa kommunikoida

Neulominen on tämän ajan kuuma trendi. Se helpottaa stressiä ja rauhoittaa mieltä samalla, kun käsillä tekeminen tuo tyydytystä. – Elämä ei tule valmiiksi, mutta neule tulee!

”Rohkeus olla oma itsensä yhdistää miehiä, jotka neulovat”

Niko Hyrynsalmi, 33

”Syksyllä 2017 neulomista harrastava kihlattuni sanoi, että kokeile sinäkin. Aloitin neulomalla kämmekkäät. Alku oli enemmän kiroilua kuin neulomista, mutta halusin heti lisää haastetta. Tein seuraavaksi kirjo- ja sitten palmikkoneulesukat. Harrastus lähti nousukiitoon. Neulominen vie ajatukset pois töistä. Jos haluan tehdä jonkin haastavan mallin tai muokata neuleohjetta, en ajattele silloin mitään muuta.

Olen rakentelijaluonne. It-alalla olen kiinnostunut rakentamaan uusia juttuja. Sama pätee neulomiseen. Lisäarvoa tuo, että saan valmiiksi jotakin näkyvää ja käsillä tehtyä. Bittimaailmassa tulokset näkyvät useimmiten vain itselleni eikä mikään ole koskaan valmista.

Neulominen mielletään herkästi naisten hommaksi. Neulova mies herättää pientä ihmettelyä. Kun olen ostanut itselleni lankoja, myyjä on kysynyt, että mitä näistä tehdään sinulle. Huvittavin kommentti tähän mennessä taitaa olla, kun kollegani sanoi, että hänelle hämmentävin näky työpaikalla on ollut, kun prätkäjätkän näköinen tyyppi istuu ja neuloo.

Lue myös: Onko tässä Suomen pisimpään neulottu villapaita? Pirjo sai vihdoin valmiiksi vuonna 1998 aloittamansa kettupaidan

Neulominen mielletään yhä herkästi naisten hommaksi, sanoo Niko

Rohkeus olla oma itsensä yhdistää miehiä, jotka neulovat. Aluksi tuntui, että olen yksin naisten maailmassa. Tähän mennessä olen tutustunut neulepiireissä jo moneen mieheen. Instagramissa kiinnostaa esimerkiksi Rymättylässä asuva @kourien_kutomaa. Hän ei käytä muiden tekemiä ohjeita vaan neuloo kaiken omasta päästään.

Voin tehdä useaa neuletta yhtä aikaa. Viime vuodenvaihteessa kesken oli kuusi tai seitsemän työtä. Osa niistä on tullut valmiiksi. Kun kyllästyn yhteen, on kiva vaihtaa toiseen. Työpalavereissa, joissa riittää kuunteleminen, voin neuloa jotakin yksinkertaista. Illalla tv:tä katsellessa teen vaativampaa, mutta ohjelman on oltava suomen- tai englanninkielinen. Neuloessa en seuraa tekstitystä.

Neulominen on myös yhteisöllistä. Olen mukana Whats­App-ryhmässä, jossa kaikki kutovat isoa peittoa saman mallin mukaan. Seuraamme jokaisen etenemistä ja annamme toisillemme vinkkejä, miten edetä työssä. Viime kesänä olin kihlatun kanssa varjoneulefestivaaleilla Vaasassa, kun Jyväskylän Neulefestivaali peruttiin koronan takia. Vietimme mökkiviikonloppua omalla neulojaporukalla.”

Niko Hyrynsalmi Instagramissa: @mustaavalkosta

”Ainut tapamme kommunikoida oli tehdä käsitöitä”

Kaija Razavi, 58

”Aloitin neulomisen asuessani Iranissa 1980-luvun alussa. Olin mennyt juuri naimisiin ja muuttanut Lontoosta mieheni vanhempien taloon. Maassa oli tehty vallankumous, eikä ulkona ollut turvallista liikkua. Vietin paljon aikaa anoppini kanssa. Meillä ei ollut vielä yhteistä kieltä. Ainut tapamme kommunikoida oli tehdä yhdessä käsitöitä. Samalla opettelin persiaa.

Käsitöiden tekeminen oli minulle tuttua, sillä äitini oli ompelija ja isäni verhoilija. Isoäitini opetti minut ensin virkkaamaan ja sitten kutomaan. Lempivärini lapsena oli aniliininpunainen. Piirsin vihkoon malleja, joita kuvittelin tekeväni itselleni aniliininpunaisesta langasta.

Iranissa hullaannuin persialaisten mattojen kuvioista ja väreistä. Olisin halunnut opetella sitomaan mattoja, mutta en voinut, koska maassa oli tarkat perinteet, kuka mattoja voi valmistaa. Perheeni kuului kutojia ylempään yhteiskuntaluokkaan. Siirsin mattojen hehkun neuleisiin ja kiinnostuin villan alkuperästä. Kun mieheni matkusti työnsä takia ympäri maata, hän toi minulle löytämiään hienoja villalankoja. Neuloin käsin värjätystä unikon- ja lohenpunaisesta langasta villapuseron, jonka lähetin äidilleni Suomeen. Paketti ei tullut koskaan perille. Ehkä joku tarvitsi jumpperia enemmän kuin äiti.

Kun odotin esikoistani Ma­ryamia, palasin Suomeen. Tapoin aikaa neuloen. Muistan pienen kerän vanhaa villalankaa, jonka isoäitini isoäiti oli värjännyt Käkisalmessa Karjalassa.

Kun Maryam ja hänen sisarensa Shadi olivat pieniä, neulominen oli jatkuva harrastukseni. Neuloin kun tein ruokaa ja hoidin tyttöjä. Se, että pystyin hallitsemaan työtä, oli rauhoittavaa. Elämä ei koskaan tule valmiiksi, mutta neule tuli. Sen jälkeen saatoin ryhtyä ajattelemaan uutta neuletta, jonka tiesin taas saavani valmiiksi.

Kaija neuloo myös tilauksesta

Nykyisin neulon paljon tilauksesta. Moni taiteilija on pyytänyt minua neulomaan itselleen. Manuela Bosco kysyi, innostaisiko hänen maalauksensa minua tekemään hänelle jättisuuren villapaidan. Katselin maalausta ja oivalsin, miten voisin tehdä sen, ja ryhdyin neulomaan. Samoin syntyi taiteilija Karolina Stonen villatakki.

Suosin lankoja, joiden tuotanto on eettistä ja hiilijalanjälki pieni. Rakastan suomenlampaan villaa ja haluaisin oppia kehräämään sitä itse. Voisin karstata siihen mukaan kaikki neuleista jäävät päättelylangat niin, ettei materiaalia menisi lainkaan hukkaan.

Haluan tarttua vain itseäni inspiroiviin töihin. Minusta tuntuu, että kudon osan itseäni jokaiseen neuleeseen. Neulon vain hyvässä flow’ssa ja olen superonnellinen, jos tekemästäni neuleesta pidetään.”

Kaija Razavi Instagramissa:

@kmmsdesign

”Tehdessäni käsitöitä tunnen olevani osa esiäitieni jatkumoa”

Kitti Suoranta, 45

”Neulomisvimmalleni on monta selitystä. Muutama vuosi sitten olin pitkällä sairauslomalla. Kun en kyennyt tekemään muuta, virkkasin isoäidinneliöitä. Se oli ihanaa. Vaikka en ollut aiemmin juuri neulonut, kaivoin esiin puikot ja aloin neuloa.

Neulominen on luonteva jatkumo visuaalisen ilmaisun tarpeelleni. Lapsena piirsin paljon. Teininä suunnittelin ja ompelin vaatteita. Parikymppisenä painoin kangasta ja tein itselleni iltapukuja. Harkitsin hetken vaatesuunnittelijan tai sisustusarkkitehdin uraa. Olen suunnitellut tähän mennessä seitsemän keittiötä, kahdeksas on työn alla.

Päästäni tursuaa jatkuvasti uusia visuaalisia ideoita. Nykyisessä elämäntilanteessani riittää, että kanavoin ne lankojen värjäämiseen ja neulomiseen. Ihanin lanka, jota olen tähän mennessä värjännyt, on suoraan lammastilalta ostettua, harvinaisen suomenlammasrodun eli kainuunharmaksen villaa. Nautin siitä, miltä langat tuntuvat käsissäni.

Tehdessäni käsitöitä tunnen olevani osa esiäitieni jatkumoa. Äidinäitini ja hänen anoppinsa olivat taitavia ompelijoita. Mummi oli lääkärin rouva, joka ompeli itse kaikki iltapukunsa, nypläsi ja teki ryijyjä. Hän peri anopiltaan paljon kaikenlaista vanhaa käsityömateriaalia, kuten pitsejä ja muita hienouksia. Nykyisin ne kaikki ovat minulla.

Neulominen hiljaisuudessa on ihanaa

Minusta on kiva käyttää itse tehtyjä vaatteita, ja neulominen on muuttanut pukeutumistyyliäni. Yleensä tyylini on ollut pelkistetty: paljon mustaa ja unisex-vaatteita. Nyt tulee tehtyä riemunkirjavaa. Taistelen, etten ala näyttää hullulta huovuttajalta. Kudon juuri tuubihuivia, jonka värit valitsin uuteen takkiini sopiviksi. Ehkä neulominen vapauttaa minua ihmisenä ja tyyliäni.

Yleensä neulon hiljaisuudessa. En katsele silloin televisiota. Joskus kuuntelen äänikirjaa. Aivojen ylikuormituttua neulominen rauhoittaa. Se on meditatiivista. Kun kolme lastani on luonani ja meno yltyy, vetäydyn makuuhuoneeseeni, panen kuulokkeet korville, kuuntelen barokkimusiikkia tai linnunlaulua ja neulon.

Neulon aina pyöröpuikoilla, sillä en jaksa neuloa nurjaa. Prosessin on oltava mahdollisimman virtaava. Villatakkiin neulon eteen kolme silmukkaa nurin. Myöhemmin siksakkaan nappilistan, leikkaan sen auki ja poimin silmukat neuloakseni resorin.”

Kitti Suoranta Instagramissa:

@kitti.katriina