Ihmissuhteet

Nuorena leskeksi jäänyt Elina Lääperi: ”Oma minä oli rakennettava uudestaan”

Elina Lääperin, 34, mies kuoli polkupyöräonnettomuudessa neljä vuotta sitten. Elina jäi yksin kahden pienen lapsen kanssa ja joutui rakentamaan elämänsä perustan uudestaan. – Henkan kuolema on muuttanut minua ja elämänarvojani.
2.3.2019 Teksti: Tiina Suomalainen Kuvat: Mikko Nikkinen

Toukokuisena iltana vuonna 2015 Elina Lääperin mies Henri teki lähtöä muutamalle oluelle ystävänsä kanssa. Pariskunta jutteli keittiössä astianpesukoneen edessä. Henriä väsytti, eikä hän olisi jaksanut mennä, mutta Elina kannusti. Henri oli paiskinut paljon töitä, pieni rentoutuminen tekisi hyvää.

Yöllä Elina näki erikoisen unen, jossa hän etsi miestään eri puolilta kotia. Lopulta mies löytyi perheen nuorimmaisen, 1-vuotiaan Saimin huoneesta. Huone oli kirkas, täynnä ihanaa valoa. Henri nukkui tyttärensä vieressä, ja hänen takaraivonsa kohdalla oli lahjapaketti, jossa oli kortti. Elina yritti nähdä, mitä kortissa luki. Hän tihrusti tihrustamistaan, mutta ei onnistunut.

Kun Elina heräsi unesta, hänelle tuli tunne, että jotain pahaa on sattunut. Kevätyö oli kääntynyt jo aamun puolelle, mutta Henri ei ollut vieläkään palannut. Ei ollut lainkaan hänen tapaistaan jäädä mihinkään ilmoittamatta.

Elina ei pystynyt enää nukkumaan vaan vahti kelloa, milloin voisi soittaa Henrin ystävälle. Puhelimessa Elina sitten kuuli, että yöllä kaikki oli ollut kunnossa ja että Henri oli lähtenyt polkemaan kotia kohti.

Ystävä ja hänen avovaimonsa – Elinan sisko – lähtivät heti etsimään Henriä. He näkivät ambulanssin ja poliisiauton tutun lenkkeilyreitin varrella. Henri makasi kuolleena jyrkän mäen alla polkupyörä vieressään.

”Hautajaisissa soitimme Henkan lempimusaa”

Kun poliisiauto ajoi Lääpereiden pihaan, Elina tiesi, että pahin oli tapahtunut. Poliisit puhuivat, Elina huusi.

Lapset Saimi ja 3-vuotias Vilho olivat aamupalalla. Vilho tuli ulos katsomaan poliisiautoa. Elina otti hänet syliin ja sanoi, että iskä on kuollut eikä palaa enää kotiin.

Toinen poliiseista, nainen, halasi Elinaa ja auttoi hänet sisään.

– Minä en selviä tästä, Elina hoki.

– Kyllä sinä selviät, poliisi sanoi.

Elinan tehtäväksi jäi soittaa Henrin vanhemmille ja kertoa heille näiden ainoan lapsen kuolemasta.

Talo alkoi täyttyä läheisistä. Kriisityöntekijätkin tulivat.

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet menivät asioita hoitaessa – hautajaisia järjestäessä, raha- asioita setviessä ja Henrin yrityksen asioita selvitellessä. Henri oli juuri ennen kuolemaansa perustanut kuljetusalan yrityksen.

Elinan taloudellinen tilanne oli tukala, ennen kuin vakuutusasiat järjestyivät. Läheiset toivat ruokaa ja maksoivat laskuja. Saimi ei nukkunut kunnolla kuukauteen vaan itki ”iniä”. Elinankin unet menivät, ja hänen oli lopulta taivuttava syömään unta syventävää lääkettä.

34-vuotiaan Henrin kuolinsyyksi paljastui aortan repeämä. Päässäkin oli vammoja, mutta ne eivät olleet aiheuttaneet kuolemaa. Ehkä pyörämatkalla oli sattunut jotakin, joka oli iskenyt Henrin kohtalokkaalla voimalla vasten ohjaustankoa.

Hautajaisia vietettiin noin kuukauden kuluttua Henrin kuolemasta. Muistojuhlasta tehtiin Henrin näköinen.

– Kevättalvella olimme Henkan kanssa Ylläksellä jutelleet siitä, millaiset hautajaiset haluaisimme. Henkka sanoi, että hänen hautajaisissaan juotaisiin punaviiniä ja syötäisiin pihviä. Niin siis teimme. Pidimme grillibileet pihallamme. Musiikkina soi Henkan lempimusa, kuten Coldplay ja Prodigy, Elina kertoo.

Hautajaisten jälkeen Elina tipahti tyhjyyteen. Tuntui, että muut ajattelivat pahimman olevan ohi, ja heidän elämänsä jatkui kuten ennenkin. Kiireen hellitettyä Elina alkoi vasta hiljalleen ymmärtää, mitä oli tapahtunut.

”Olin kateellinen niille, joilla oli ehjät perheet”

Sokki. Epäusko. Näin Elina kuvailee ensimmäisen vuoden tunnelmia.

– Vaikka järjellä tiesin, että Henkka on kuollut, päähän putkahti täysin absurdeja ajatuksia. Kun heitin Henkan hammasharjan pois, mietin, että mitä hän nyt sanoo. Kun tulin kotiin, ajattelin, että onkohan hänen autonsa pihassa.

Alussa Elina myös jossitteli paljon ja kävi läpi illan tapahtumia. Jos hän ei olisi patistellut Henkkaa lähtemään. Jos Henkka olisi ajanut jotain toista reittiä kotiin – ei sitä, jossa on jyrkkä alamäki.

Kyyneleitä riitti, mutta jossakin vaiheessa Elina ei enää jaksanut itkeä. Vaikka hän oli alussa luullut, ettei selviä, pikku hiljaa tuli varmuus: kyllä minä selviän.

Suruun ja ikävään sekoittui katkeruutta, kateutta ja vihaa. Näitä tunteita Elina käsitteli kriisityöntekijöiden kanssa.

– Olin katkera elämälle ja elämän epäoikeudenmukaisuudelle. Miksi meille kävi näin? Olin kateellinen niille, joilla oli ehjät perheet. Olin vihainen Henkalle, että hän menee tuolla tavalla kuolemaan. Hän oli aina ollut tapaturma-altis. Miksei hän osannut varoa!

Kun arki alkoi asettua, vallitsevaksi tunteeksi nousi riittämättömyys. Täydellisyyden tavoittelijana Elina pyrki hoitamaan kaikki asiat yksin ja niin hyvin kuin mahdollista – lapset, opintonsa, kodin, kesämökin.

– Elämästäni tuli robottimaista suorittamista, ja olin uupua siihen. Kriisityöntekijät ja läheiset saivat minut kuitenkin ymmärtämään, että voin laskea rimaa.

Kun Henrin kuolemasta oli kulunut vuosi, Elina istutti ystäviensä kanssa särkyneensydämen Henrin kuolinpaikalle. Romahdusta ei tullut, kuten Elina oli pelännyt, vaan hän pysyi tyynenä.

– Kuten Vilho sanoi: ”Kyllä se isi valitsi kauniin paikan.” Se on totta – Henrin kuolinmaisemassa on jotain rauhoittavaa.

Elina Lääperi

Nuorena leskeksi jäänyt Elina on yrittänyt kääntää tapahtuneen voimavarakseen. – Minusta on tullut empaattisempi ja vähemmän materialistinen.

Vertaistuki auttoi nuorena leskeksi jäänyttä Elinaa

Toinen vuosi Henkan kuoleman jälkeen oli pahempi kuin ensimmäinen.

– Vasta silloin tajuntaani iski, että tällaista tämä meidän elämämme nyt on. Näillä korteilla mennään. Puolikas minusta oli lähtenyt pois. Kaikki yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat oli unohdettava. Oli alettava rakentaa omaa minää uudestaan.

Vaikka Elinalla oli ympärillään ystävien auttava rinki, ”rämisporukka”, yksinäisyys oli joskus puristavaa. Elinasta tuntui kuin hän olisi ollut kuplassaan yksin. Tunne oli sama kuin Henrin hautajaisten jälkeen: muiden elämä menee menojaan, itse hän on jumissa.

Vertaistukea Elina löysi yllättävää kautta. Vielä Henrin eläessä he olivat yhdessä lukeneet lehdessä ollutta kuolinilmoitusta ja miettineet, mitä ihmettä oli tapahtunut: 1970-luvun lopulla syntynyt imatralainen mies oli kuollut, kaipaamaan jäivät puoliso ja kolme lasta.

Henrin kuoltua Elina kaivoi lehden paperinkeräyslaatikosta ja otti Facebookissa yhteyttä miehen leskeen.

– Kirjoitin, että olin nähnyt kuolinilmoituksen ja että nyt minulle oli käynyt samalla tavalla. Ja jos hän ei koe, että liikaa tunkeudun hänen elämäänsä, niin olisi kiva tavata.

Naiset tapasivat, heillä synkkasi, ja he ystävystyivät. Hiljalleen ympärille alkoi kerääntyä enemmänkin nuoria työikäisiä leskiä – naisia ja miehiä. Porukka alkoi tapailla, viettää yhdessä saunailtoja, käydä risteilyillä ja stand up -komiikkaa katsomassa.

– Yksi tärkeimmistä asioista selviytymisessä on vertaistuki ja tieto siitä, että muitakin on samassa tilanteessa. Samalla lapsetkin saavat vertaistukea. Emme ole mikään surkuttelijaporukka, vaan meillä on tosi hauskaa, paljon mustaa huumoria.

Leski-sanakin, joka oli alussa kuulostanut Elinasta hirveältä, alkoi vähitellen tuntua läheisemmältä.

– Sanon mieluummin olevani leskiäiti kuin yksinhuoltaja. Perheestä kerron, että lasten isä on kuollut. Usein se jähmettää ihmiset ja moni pyytää anteeksi, kun ei tiennyt. Sellainen tieto vaikuttaa herkästi ihmisten suhtautumiseen – he eivät esimerkiksi uskalla puhua kuulteni oman perheensä asioista.

”Tietoisesta läsnäolosta on tullut minulle elämäntapa”

Henrin kuolemaa edeltävänä talvena Elina oli jäänyt opintovapaalle puunhankinnan operaattorin työstään ja aloittanut opiskella fysioterapiaa. Henrin kuoltua olisi ollut helppoa – tai ainakin taloudellisesti järkevää – perua opinnot ja palata takaisin töihin. Mutta Elina päätti kuitenkin jatkaa.

– Tuli sisuuntuminen. Ajattelin, että tämä vedetään nyt loppuun asti. Meillä oli kiva luokka, ja kesän jälkeen oli mukava alkaa taas opiskella.

Opinnoissaan Elina kiinnostui, osittain oman surunsa vuoksi, kehon ja mielen yhteydestä. Siitä, miten keholliset tuntemukset vaikuttavat mieleen ja tunteet ja ajatukset puolestaan kehoon. Suru voi voimistaa kipua tai stressi heikentää vastustuskykyä. Elina itse sairastui keliakiaan, ja hän on pohtinut, onko stressillä ollut yhteys autoimmuunisairauden puhkeamiseen.

Opinnäytetyönsä Elina teki psykofyysisestä fysioterapiasta suruprosessissa. Hän tutki parinsa kanssa, miten hengitys- ja rentoutusharjoitukset ja hieronta auttavat surevaa. Tutkimusryhmänä oli läheisensä menettäneitä. Tutkimuksen mukaan apu oli merkittävä – kipu väheni ja myös elämänlaatu, uni ja mieliala paranivat.

– Teen itsekin hengitys- ja rentoutumisharjoituksia, kun käyn ylikierroksilla. Tietoisesta läsnäolosta on tullut minulle elämäntapa. Esimerkiksi lenkkeillessä käytän kaikkia aistejani. Keskityn siihen, miltä ilmavirta ja lämpötila tuntuvat iholla, mitä ääniä kuulen, mitä kaikkea kaunista voin nähdä ympärilläni.

Elina valmistui fysioterapeutiksi viime keväänä, perusti toiminimen ja alkoi tehdä hoitoja pienimuotoisesti. Päätyö on kuitenkin puunhankinnassa, jonne Elina palasi opintovapaan loputtua.

– Olen toiselta koulutukseltani metsätalouden insinööri. Opintovapaa oli minun irtiottoni työelämän pyörteistä.

nuorena leskeksi

Nuorena leskeksi jäänyt Elina on käsitellyt lasten kanssa surua aina uudestaan eri elämänvaiheissa. Vilho oli 3-vuotias isän kuollessa.

”Elämässäni on nyt eri tavalla värejä kuin muutama vuosi sitten”

Enää Elina ei itke surua ja ikävää, väsymystään ja riittämättömyyden tunnettaan kyllä.

Syksyllä avautui uusi sivu, sillä Elina alkoi vetää Imatralle perustettua nuorten leskien vertaistukiryhmää. Hän oli päässyt surutyössään siihen vaiheeseen, että tunsi voivansa auttaa muita. Samalla hän saa vertaistukea itse.

Lasten kanssa Henristä jutellaan päivittäin, usein hyvinkin arkisissa tilanteissa. Esimerkiksi keittiön pirttipöydän ääressä on edelleen ”isin paikka”, jossa lapset istuvat mielellään.

– En enää ajattele, miten epäreilua Henkan kuolema oli minulle, vaan miten epäreilua se oli lapsille. Heidän kanssaan surua on käsiteltävä aina uudestaan eri elämänvaiheissa. Olen selittänyt, että isin sielu on taivaassa. Mutta Saimi on sanonut minulle, että tiedätkö äiti – ei se iskä missään taivaassa ole, vaan mullan alla.

Elina ei osaa ajatella, että kaikella on tarkoituksensa. Hän on kuitenkin yrittänyt kääntää tapahtuneen voimavarakseen, löytää menetyksestä jonkin merkityksen.

– Henkan kuolema on muuttanut minua ja elämänarvojani. Minusta on tullut empaattisempi suhteessa ihmisiin, jotka ovat kohdanneet vaikeuksia. Aiemmin olin materialistisempi, nyt arvostan muistoja ja kokemuksia. Mieluummin matkustelen lasten kanssa kuin haalin ympärilleni tavaraa.

Toukokuussa Henrin kuolemasta tulee kuluneeksi neljä vuotta. Ensin hääkuvat olivat television päällä hyllyllä. Sitten Elina siirsi ne toiseen huoneeseen, ja lopulta kokonaan pois.

– En kokenut siitä syyllisyyttä. Eihän muisto katoa sydämestä mihinkään. Koin, että kuvien pois paneminen oli tarpeellinen siirtymä elämässä eteenpäin.

Suru ei ole enää korventavaa tuskaa eikä puristavaa ahdistusta, vaan se on muuttunut haikeudeksi.

– Yritän ajatella positiivisesti, että olen nuori ja että elämällä on vielä paljon annettavaa. Elämässäni on aivan eri tavalla värejä nyt kuin muutama vuosi sitten.

Lue myös: Leskeksi jäänyt Heli: ”Miksi en tuntenut, että miehelleni tapahtui jotain kauheaa?”

Lue myös

Suosittelemme