Onni, 27, Pepi, 69, ja Vera, 30, kokivat kaikki rankan lapsuuden – näin erilaisilla tavoilla elämä saatteli heidät aikuisuuteen

Kolme lapsena ja nuorena rankkoja kokemuksia kohdannutta kertoo, miten he onnistuivat kääntämään elämänsä suunnan ja aikuisena löytämään omat vahvuutensa.

– Emme ole hetkessä syntyneitä. Koko historiamme on osa meitä. Sellaista aikuisuutta ei olekaan, ettei oma koko elämänkirjo olisi siinä läsnä, sanoo psykologi, psykoterapeutti Marja Kaikkonen.

Jos huomaa pyörittelevänsä mielessään jotain lapsuudenaikaista tapahtumaa, asiaan kannattaa tarttua vielä kypsälläkin iällä.

– On hyvä lähteä miettimään, mikä nykyisessä elämäntilanteessa aktivoi muiston. Miksi asia pyörii mielessä?

Joskus esimerkiksi oman lapsen murrosikä saa miettimään omaa lapsuutta ja nuoruutta. Miten minua kasvatettiin? Myös parisuhde saa usein reflektoimaan omien vanhempien parisuhdetta. Minkälaisen parisuhdemallin sain lapsuudessani?

– Paras apu tässä tilanteessa on oma luonnollinen verkosto eli jutteleminen niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa muutenkin pohtii asioita ja elämää, Kaikkonen sanoo.

Jos tuntuu, ettei lähipiiristä saa riittävästi vastauksia mieltä askarruttavaan kysymykseen, uusia näkökulmia voi hakea myös terapiasta.

Onni Westlund, 27, vaihtoi lapsena sijaisperheestä toiseen

”Huonot kokemukseni voivat olla muille avuksi”

”Menetin isäni auto-onnettomuudessa kaksivuotiaana. Äidilläni oli ollut jo aikaisemmin mielenterveysongelmia, mutta nyt hän alkoi myös lääkitä itseään alkoholilla.

Olin viisi, kun isoveljeni ja minut otettiin huostaan ensimmäisen kerran. Ennen kymmenvuotispäivääni olin ehtinyt muuttaa seitsemän kertaa – välillä muutimme takaisin äidille – ja minulla oli ollut neljä eri sijaisperhettä.

Kun vihdoin saimme veljeni kanssa pysyvän sijaisperheen ja kodin, vuosia kokemani turvattomuus purkautui ensin raivareina ja rajojen testauksena. Sitten elämäni tasaantui. Lukiossa pärjäsin hyvin ja olin kiinnostunut kaikesta.

Kirjoitusten jälkeisenä kesänä jouduin hukkaan. Minulla oli erinomainen todistus, mutta en tiennyt, mihin suuntaan jatkaisin ja mitä haluaisin elämältäni. Tein sivarin, olin töissä, kävin reppureissulla, mutta ahdistus ei helpottanut.

Sattumalta minua pyydettiin mukaan järjestämään valtakunnallista tapaamista sijaishuollossa olleille nuorille. Kuunnellessani toisten nuorten esityksiä koin valaistumisen: halusin sosiaalialalle. Kaikki ne huonot kokemukset, joita minulla lapsena oli, voisivatkin olla arvokkaita, jos voisin käyttää niitä muiden hyväksi.

Onni löysi kokemustensa kautta oman urapolun.

Nyt olen valmistunut sosionomiksi. Teen töitä lastensuojelujärjestö Pesäpuussa. Olen mukana myös neuvottelemassa hallituksen lapsistrategiasta. Varmistan, ettei siinä eksytä liian kauas ihmisestä. Kerroin esimerkiksi, miltä minusta tuntui, kun sain 22. sosiaalityöntekijäni.

Eniten olen oivaltanut itsestäni ja historiastani keskusteluissa vertaisten kanssa, jotka eivät ole lähipiiriä.

En olisi sama Onni ilman kokemuksiani. Arvomaailmani on rakentunut pehmeäksi. Uskon jokaisen elämän arvokkuuteen. Minua auttoi yhteiskunta, ja selvisin. Kaikille kuuluisi samanlainen tuki.”

Pepi Reinikainen, 69, koki sisäoppilaitoksessa simputusta ja vääryyttä

”Uskalsin vasta nyt myöntää trauman”

”Lapsuuttani varjosti tietty isättömyys. Elämä Valtimolla äitini kanssa kaksin oli niukkaa. Ennen lukiota isäni, joka oli ollut paljon poissa elämästäni, päätti, että sisäoppilaitos tekisi minulle hyvää.

Vastoin omaa tahtoani aloitin Porvoon Naisopisto ja Tyttölukio Nunnalassa 1965. Internaatissa kasvatus perustui pärstäkertoimeen ja simputukseen. Koko koulussa ei ollut ketään aikuista, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Minut pelasti suoranaiselta hulluudelta vain salaseura, jossa jaoimme asioita muutaman tytön kanssa.

Nunnala-vuosien jälkeen olin totaalisen hukassa. Lukioaika ei ollut vahvistanut identiteettiäni vaan pikemminkin rikkonut minua lisää. Jaksoin unelmani voimalla: halusin näyttelijäksi. Teinkin teatterihommia, kunnes se tie nousi pystyyn. Lähdin Israeliin ja edelleen Hollantiin naimisiin.

Äitiyslomalla kaivoin esiin vanhat Nunnalan päiväkirjani. Kirjoittaessani niitä puhtaaksi jouduin raivoihini kaikesta kokemastani vääryydestä. Sain kustantajalta hylkäyksen koosteelleni. Jotain kuitenkin lähti liikkeelle: kirjoitin esikoisromaanini Hullu, ihana lintu – Metsäkyyhky, jonka tutkintavankila on oikeasti Nunnala.

Pepi rohkaistui palaamaan omaan menneisyyteensä.

Nykyään opetan elämänkaarikirjoitusta, itse kehittämääni terapeuttista metodia. Neljä vuotta sitten tajusin, että vaikka rohkaisin opiskelijoitani katsomaan rehellisesti elämäänsä, en ollut itse aina tehnyt niin. Vasta nyt pystyin myöntämään itselleni, että minulla oli trauma Porvoon-vuosistani.

Otin uudestaan esiin materiaalin ja aloin kirjoittaa. Nuoruuteni Nunnalan julkaisu syksyllä ei ollut helppo juttu, kirja on niin henkilökohtainen. Oivalsin, että minua kannattelevat samat asiat kuin nuorena: kirjoittaminen, totuudellisesti puhuminen ja unelmat.”

Vera Khryashcheva, 30, ei venäläisenä tuntenut kuuluvansa joukkoon

”Enää en yritä vastata vain muiden odotuksiin”

”Olen koko ikäni kamppaillut ulkopuolisuuden tunteen kanssa. Perheeni muutti Pietarista Helsinkiin, kun olin neljä. Yritin olla niin suomalainen kuin mahdollista. Silti tunsin, etten kuulunut tänne. Mutta kun myöhemmin sukuloimme Venäjällä, en kuulunut sinnekään.

Herkkänä opin jo varhain skannaamaan muiden odotuksia ja tasapainottelemaan ristiriitaistenkin toiveiden kanssa. Olin eri Vera eri porukoissa – perheen kanssa, suomalaisten kavereiden kanssa, venäjänsuomalaisten kanssa…

Koulussa koin, että lunastaakseni paikkani minun piti olla aina vähän parempi kuin muut. Jos on suomalainen, riittää, että vain on, mutta maahanmuuttajana pitää olla ”kunnon kansalainen”. Jatkoin yliopistoon, koska tiesin, että minulta odotetaan sitä.

Opiskellessani filosofiaa oivalsin ensimmäisen kerran, että se, että näen asiat eri tavalla, voi olla myös rikkaus. Matkustin Lontooseen ja New Yorkiin ja sain siellä kokemuksen joukkoon kuulumisesta. Ymmärsin, että se muotti, johon olin yrittänyt sovittaa itseäni Suomessa, oli tavattoman ahdas.

Vera oppi seuraamaan omia toiveitaan.

Tarvittiin kuitenkin pakkopysäytys ennen kuin löysin oman paikkani. Helmikuussa 2016 jouduin jäämään sairauslomalle. Olin puoli vuotta aiemmin kohdannut avopuolisoni Aapon. Koska koin hänen kanssaan olevani viimeinkin turvassa, sallin itseni uupua.

Muutimme vuodeksi Uuteen-Seelantiin. Kotimme oli asuntoauto. Siellä maailman toisella laidalla tajusin vihdoin, että olin koko elämäni jättänyt itseni yksin enkä ollut kysynyt, mitä itse haluan. Olin valmis hyväksymään sen, että minun pitäisi seurata sydäntäni ja keskittyä maalaamiseen.

Palasimme marraskuussa Suomeen. Nyt olen perustamassa omaa taidealan yritystä. Olen tosi innoissani.

Nykyään koen, että voin olla mitä vain. Elämä saa kantaa siihen suuntaan kuin se kantaa.”