Ihmissuhteet

Otan osaa, voimia suruun – miten kohdata sureva ystävä?

Surevan kohtaamiseen on vaikea löytää sanoja. Olisiko parempi olla ihan hiljaa?

Teksti:
Virve Järvinen
Kuvat:
Tinka Lindroth

Surevan kohtaaminen on aina omanlaisensa tilanne – valmista käyttäymiskaavaa ei ole.

Surevan kohtaamiseen on vaikea löytää sanoja. Olisiko parempi olla ihan hiljaa?

Olen pahoillani, otan osaa. Voimia suruun. Surevan kohtaaminen kasvokkain on hankalaa. Sanoja on vaikea löytää, ja ne vähät tuntuvat latteilta ja riittämättömiltä. Sitä paitsi sanat eivät muuta tapahtunutta mitenkään: potkuja ei peruta, kuollut ei herää henkiin eikä palanut koti nouse tuhkasta, ei ainakaan entisenlaisena. Taitaa siis olla parasta olla hiljaa. Eipähän tule omasta suusta sammakoita, ja sureva saa aikaa selvitä surustaan. Antaa ajan hoitaa haavat, kuten sanotaan.

Oikeasti vaikeneminen on kaikkea muuta kuin hyvä tapa kohdata menetyksen kohdannut ihminen. Se on huonoa osanottoa, joka vain lisää kärsimystä.

– Mikään ei ole tökerömpää kuin vaihtaa kaupassa kassajonoa tai karttaa töissä kahvihuonetta, jottei joutuisi kohtaamaan surevaa. Pahinta hänelle voi olla tieto, että toinen tietää hänen surustaan muttei tuo sitä mitenkään julki, suomalaisesta surusta väitellyt filosofian tohtori Mari Pulkkinen sanoo.

Kahvihuonetta saisi vältellä pitkään, sillä surulle ei ole alkua eikä loppua. Se kumpuaa menetyskokemuksesta, ja kokemukset jättävät ihmiseen pysyvän jäljen. Ajatus siitä, ettei sureva toivu koskaan entiselleen, voi pelottaa. Ja pelkoja on aina helpompi karttaa kuin kohdata.

– Kohtaamisen pelossa auttaa, kun muistaa, että surevassa ihmisessä on muutakin kuin koettu menetys. Olemme kaikki kokemustemme summa.

Surevan kohtaaminen on aina omanlaisensa tilanne

Surevan kohtaaminen helpottuisi, jos tilanteeseen olisi olemassa valmis kaava.

– Teoriassa kaavan luominen voisi onnistua, jos ihmisten käytös olisi ennakoitavissa. Jokaisen ihmisen suru on kuitenkin omanlaisensa. Emme voi tietää, miten sureva reagoi myötätunnon osoituksiin.

Otan osaa -fraasi on edelleen käyttökelpoinen ensikohtaamiseen, ja Mari Pulkkinen käyttää sitä itsekin. Osa surevista ei pidä lausahduksesta, sillä sen taustalla nähdään ajatus, että ulkopuolinen ihminen voisi jotenkin tulla osaksi toisen ihmisen kokemusta.

– Pelkkä läsnäolo ei aina surevalle riitä, ja ´otan osaa´ on turvallinen tapa rikkoa hiljaisuus. Hiljaisuus on ymmärrettävää, sillä suru voi tehdä sanattomaksi. Mutta jos näin on, se on hyvä sanoa ääneen.

Sanonta siitä, että sureva kaipaa kuuntelijaa, pitää paikkansa. Surevilla on tarve puhua kokemastaan uudelleen ja uudelleen. Jos kuuntelijoita on vähän, samat ihmiset saavat kuulla samat asiat moneen kertaan – ja se voi ärsyttää.

– Kärsivällisyys surevaa kohtaan kannattaa, sillä kelaamalla tapahtunutta sureva tekee sitä itselleen ymmärrettäväksi. Moni kuvaa menetystä käsittämättömäksi, ja puhuminen voi auttaa käsittämään.

Harva jaksaa puhua pitkään yksin, ja siksi sureva toivoo kuuntelijasta myös keskustelukumppania. Keskustelu voi tuntua vaikealta, ellei itsellä ole isoja menetyksiä.

– Aina voi aloittaa kysymällä, haluaako ihminen ylipäätään puhua surustaan. Vastavuoroinen keskustelu palvelee kumpaakin osapuolta: sureva saa kertoa ja toinen saa otteen itselleen vielä kaukaisesta asiasta.

”Paras on kohdata sureva omana itsenä”

Kukaan ei halua loukata menetyksen kokenutta. Se saa varomaan tiettyjä ilmaisuja, kiertelemään ja kaartelemaan. Jos ystävä tai työtoveri on menettänyt koko omaisuutensa tulipalossa, ei liene sopivaa puhua kynttiläillallisista tai salskeista palomiehistä. Entä jos läheisen äiti on menehtynyt rintasyöpään; poistanko silloin Roosa-nauhan takistani?

– Ylivarovaisuus on tarpeetonta, samoin omaan suuhun sopimattomien fraasien opettelu. Paras on kohdata sureva omana itsenä.

Sureva vaistoaa herkästi, jos hänen kohtaamansa ihminen teeskentelee ja yrittää olla jotain muuta kuin se, millaisena toinen on hänet oppinut tuntemaan. Teeskennelty osanotto ei lohduta, vaan tuntuu päälle liimatulta ja epäaidolta.

Toisen ihmisen surun näkeminen tekee surulliseksi. Lohduttaja voi itsekin romahtaa.

– Tunteiden näyttäminen on merkki siitä, että tapahtunut koskettaa. Se ei haittaa niin kauan kuin asetelma säilyy ennallaan. Surevan ei tarvitse lohduttaa ketään, häntä kannatellaan.

Kannattelussa kannattaa muistaa tilannetaju: oman lapsen kouluvaikeuksista kertominen lapsensa juuri menettäneelle ei ole myötätuntoa. Se on yritys kääntää huomio itseen tai keksiä jotain, mikä omallakin kohdalla on huonosti.

– Myöhemmin arkisetkin ongelmat saattavat palata keskustelunaiheiksi, ja joskus ne ovat toivottujakin. Osa surevista harmittelee sitä, että moni joko vaikenee tai puhuu heidän kanssaan pelkästä surusta.

Soita surevalle itse – surevan kohtaaminen on usein avun tarjoamista

Välittämistä ja osanottoa voi viestiä myös teoilla – tarjoamalla konkreettista apua. On kuitenkin turha pyytää surevaa soittamaan, jos hän tarvitsee jotain. Sureva ei jaksa soittaa. Avun tarjoamisessa kannattaa mennä seuraavalle tasolle, eli soittaa itse ja kysyä, voiko tuoda toiselle kaupasta jotain tai vaikka viedä lapsia harrastuksiin.

– Ei pidä loukkaantua, jos sureva kieltäytyy avusta. Ennakoimattomuus ja äärimmäiset tunteet, kuten katkeruus ja raivo, kuuluvat suruun. Ensi viikolla tilanne voi olla toinen, joten kannattaa jatkaa avun tarjoamista.

Tuen tarve ei lopu hautajaisiin, vaikka avun tarjoajat tyypillisesti häviävät niiden jälkeen surevan ympäriltä.

– Kokemus menetyksestä ei katoa mihinkään. Se kietoutuu osaksi meitä. Tässä mielessä surusta ei voi parantua, eikä sitä voi työstää pois. Suru ei ole häiriötila, joka katoaa ihmisestä aikanaan.

Suuren menetyksen kohdannut ihminen ei ole enää sama kuin ennen menetystä. Näiden asioiden ymmärtäminen on toisen surun kunnioittamista.

– Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on valmis palaamaan toisen suruun vielä vuosienkin päästä kysymällä vaikka, miltä toisen suru tänään tuntuu.

X