Ihmiset ja suhteet

Pekka Vänttisen kolumni: Ikaroksen omaisuus

Teksti:
Anna.fi

Niskaa särkee, jalat ovat naarmuilla ja käsivarret hyttysten syömiä. Syy on yksinkertainen. Olen harrastanut sitä mitä liki jokainen suomalainen lomallaan harrastaa – kävellyt metsässä. Tänä vuonna asian tekee kohdallani uudeksi se, että tuttu metsä on tuntunut jotenkin erilaiselta.

Miksi ihmeessä? Elämän kiertokulku on vain vääjäämättömällä tavallaan siirtänyt sukupolvea eteenpäin. Aika on muuttanut statukseni, siirtänyt minut omistajan paikalle, isäntämieheksi.

Ainakin meistä 70-lukulaisista sillä sanalla on jotenkin nolo kaiku: omistaminen, omaisuus. Eikä siinä kaikki. Se, että on saanut jotain ilman omaa ansiota, tuntuu vieläkin oudolta ja vaikealta, jopa hävettävältä – maallinen hyvä olisi ansaittava omin voimin. Tietenkin mukana on myös surua. Tärkeä ihminen on kadonnut elämästä.

Outo juttu: mistä moinen kainous ja kipuilu? Asiat ovat menneet siten kuin suuremmassa käsikirjoituksessa on tarkoitettu. Ja olenhan toki koko aikuisikäni tiennyt – tosin useimmiten tiedostamatta – että jonain päivänä astun, anteeksi klisee, isoihin saappaisiin. Suomeksi sanottuna: tulen perimään omaisuutta.

Mutta silti. Kun asia realisoituu, niin yllättävän iso pyörä pyörähtää. Eikä siihen voi valmistautua. Kyse on siis jostain syvemmästä kuin materiasta. Kyse on mielentilasta ja sen muuttumisesta. Siltä myllerrykseltä säästyy tuskin yksikään poikalapsi.

Isän ja pojan suhde on ikuisuusaihe, josta on kirjoitettu hyllymetreittäin. Koskettavimpia lienevät Philip Rothin Patrimony ja Hannu Mäkelän Isä. Huolimatta siitä millainen elämä on jo takana poika kasvaa aikuiseksi mieheksi vasta, kun isä on poistunut.

Konkreettisissa käytännön hommissa hätkähdyttävää on ollut tajuta, että reilun neljänkympin ikään saakka olin oikeastaan ollut vain se juniori, joka seuraa asioita vierestä hieman hajamielisenä. Faija tietää ja osaa kuitenkin paremmin. Nyt kun sitten avuton kaupunkilaispoika on joutunut tekemisiin pumppujen ja kytkentöjen ja ties minkä kanssa, niin ei ole voinut kuin manata vanhaa välinpitämättömyyttään. Kylän miesten kanssa haastellessa ja neuvoa kysyessä on havahtunut siihen kuinka isäukon maneerit ovat hiipineet puheeseen.

Käytännön asiat lopulta järjestyvät, mutta paljon rankempi on henkinen puoli. Dramaturgiystäväni on keksinyt käsitteen Ikaros-kompleksi. Tiedättehän sen Antiikin myytin taivaalla lentävästä Ikaroksesta, pojasta, joka halutessaan nousta isäänsä korkeammalle joutuukin liian lähelle aurinkoa, polttaa siipensä ja syöksyy mereen.

Tällaisen kompleksin kouriin olen minäkin tänä kesänä joutunut, tosin hyvin pienessä mittakaavassa ja maankamaralla. Jo vuosikausia olin lievästi harmitellut joidenkin asioiden tilaa. Jos minä voisin joistain asioista päättää, niin tekisinpä toisin! Ja siitä syystä niskaani särkee ja jalat ovat naarmuilla ja itikoiden syömiä.

Olen nimittäin pitkin kesää kulkenut pöheikössä kaula kenossa ristiin rastiin ja eri vuorokauden aikoina. Keväällä olin päättänyt, että tietty määrä suuria, varjostavia puita on saatava nurin. Tontti tarvitsee valoa ja sillä hyvä. Turhat tunteilut pois.

Mutta aina kun toteutuksen aika on koittanut, edessä on ollut näkymätön muuri. Mitäköhän se tykkäisi, jos tuonkin rangan tuosta huitaisisin? Tätäkin on vaalittu vuosikymmeniä, mitäs jos kaadan sen ja sitten kadun katkerasti tekemisiäni? Poltanko ehkä siipeni?

Ehkä ajan on vain annettava kulua? Ehkä Ikaroksen on rakennettava ensin omat siipensä ja sen jälkeen löydettävä omat reittinsä ja tuulensa.

Olisitpa vielä täällä.

Pekka Vänttinen

X