Pekka Vänttisen kolumni: Irti uskonnon ikeestä?

Kollegani Janne Holvas kirjoitti keväisessä kolumnissaan: ”Maailmassa ei ole ollut riitoja erilaisten mielipiteiden vuoksi, vaan sotia käydään vakaumusten, uskomusten ja uskontojen takia. Ne ovat arvoja… Arvoilla on sama tehtävä kuin uskonnolla ja viihteellä: kyse on huumeista, jotka lievittävät pahaa oloa. Arvot ovat oopiumia kansalle.” Mikäli oikein ymmärsin, Janne kuulutti kolumnissaan vakaumusten ja uskomusten kyseenalaistamista ja arviointia. Miettimään matkan päästä, kriittisesti ja kiihkottomasti asioita, joiden varaan me elämämme perustamme.

Otan haasteen vastaan. Aloitan siitä isoimmasta möhkäleestä, joka useimpien meidän länsimaisten ihmisten takaraivossa tikittää: kristinuskosta. Miksi juuri usko on viime aikoina askarruttanut mieltäni? Viimeisin yllyke laskettiin pöydälleni viime viikolla. Kahdeksanvuotias poikani esitteli koulupiirustuksiaan. Yhdessä niistä esiintyi paksu hahmo. Vyössä roikkui pyssy, puukkoja ja käsikranaatteja. Päässään hahmolla oli kruunu ja naamalla irstas ilme. Kuva täydentyi tekstillä: ”Jumala on vallanhimoinen, raaka ja läski.”

Nyt on kerrottava, että meillä ei katsota väkivaltaleffoja eikä pelata sotaisia tietokonepelejä. Mutta meillä luetaan iltarukouksia. Mistä sitten pieni mies oli saanut inspiraationsa? Katsomalla uutisia isän selän takaa? Vai kuuleeko lasten suusta vain yksinkertaisesti totuuden?

Eksistentiaaliseen angstiini lienee muitakin, syvempiä syitä. Tukevassa keski-iässä ihminen yleensä katsoo taaksepäin ihmetyksen ja kauhun sekaisin tuntein. Toisessa suunnassa aukeavat eteen iäisyyskysymykset. Keski-iän kriisi? Ehkä. Tässä iässä kuolema ja elämä ovat voimakkaina läsnä. Kyse lienee myös voimattomuuden tunteesta. Jäätiköt sulavat, eriarvoisuus kasvaa, luonnonkatastrofit pyyhkäisevät ihmisiä kuin hyönteisiä. Voimattomuus taas synnyttää tunnetusti raivoa.

Ehkä minusta on tullut vanha vihainen mies. Ja mihinkäs muuhun sen sappensa ja katkeruutensa kohdentaisi kuin kirkkoon, instituutioon, jonka pitäisi tarjota meille vastauksia kaiken tämän tarkoituksesta ja tuonpuoleisesta.

Kuulen jo monen ajattelevan: kyse on luottamuksesta. On siis vain sokeasti uskottava siihen, että on olemassa korkeampi olio, jolla on valta ja voima ja kunnia. Joku joka katselee kaikkea tätä rimpuilua ja arvioi ja vapahtaa – tai sitten ei – meidät jonain päivänä.

Se on aika paljon pyydetty. Kuinka pitää hengissä edes uskon ituja, kuinka löytää maailmasta edes jotain sellaista mikä saisi minut vakuuttumaan? Tiede on todistanut, että maailma syntyi jotenkin muuten kuin seitsemän päivän luonnosteluna. Huudan mielessäni: jos on olemassa jokin jolla olisi mahti, miksi hän ei tee mitään? Haluanko edes olla tekemisissä sellaisen tyypin kanssa, jolla on tällainen suunnitelma?

Miten tässä nyt näin on käynyt? Lapsena nautin pyhäkoulusta, armeijan sotilaspastorista ja vihkipapistani ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa. Mikä sitten lopulta aiheuttaa minussa tämän agnostisen purkauksen? Viimeisin naula arkkuun lyötiin viime keväänä. Paavi, vanha mies, kuoli ja maailma sekosi. Katolinen hysteria ja Vatikaanin PR-koneisto saivat minussa aikaan vastareaktion. Miksi surra ihmistä, joka on suoraan vastuussa miljoonien kuolemasta kieltämällä kondomit? Miksi ylistää miestä, joka on vienyt suurelta joukolta, homoilta, ihmisoikeudet? Koko kristillinen ikonografia alkoi näyttää vastenmieliseltä.

Jos kerran kristillinen perintöni on karilla, niin mitä on tilalla? Stoalainen asenne, yritys ottaa elämä tyynesti sellaisena vastaan kuin se eteen tulee. Hyväksyä elämän hetkellisyys ja nähdä sen kauneus juuri siinä. Tajuta sattumanvaraisuus. Ohjenuorana kymmenen käskyä, moraalisena koodina ilman Jumalia. Pyrkimys olla ihmisiksi.

Sellaiset ovat arvoni tänään.

Pekka Vänttinen