Pekka Vänttisen kolumni: Kanssasisaret ja heimoveljet

Kävelen brysseliläisen ostoskeskuksen käytävällä tungoksessa. Jokin vetää katseeni edessäni kulkevan naisen selkään. En näe hänen kasvojaan saati että kuulisin puhetta, mutta jokin kuudes aisti aktivoituu. Jokin naisen ruumiinkielessä, aurassa viestii, että siinä kulkee suomalainen. Asia on pakko tarkistaa. Kiihdytän askeliani, hivuttaudun viereen ja todellakin. Vierustoverille puhutun kielen aksentista ei voi erehtyä – englantia manselaisittain.

Brysselissä edelleen. Seison metrossa ja minuun hiipii tunne, että joku tarkkailee. Nostan päätäni ja hetken pälyiltyäni silmäni lukkiutuvat junan toisessa päässä olevaan naiseen. Katseemme kohtaavat nopeasti ja kääntyvät samassa pois. Sadasosasekunnin silta. Ymmärrämme molemmat: geeni kohtasi kaltaisensa.

Usein kuullun mantran mukaan ihmisistä on tulossa samanlaisia. Vuoroin ovat globaali viihdeteollisuus, Euroopan Unioni, markkinatalous, brändien mahti ja mikä lie tekemässä meistä toistemme klooneja. Kansalliset erityispiirteet muka häviävät. Kattia kanssa.

Kansalliset piirteet, geenit, ihmisessä ”se jokin” ovat jännä juttu. Ulkomailla asuessa niihin kiinnittää väkisin huomiota. Ainakin suomalaisissa oma maa ja sen tausta näyttävät olevan erityisen sitkeässä. Vaikka pukisi naapurin tytön Pradaan, niin kyllä sieltä saumasta tuulipuku pilkottaa – noin kuvaannollisesti.

Mutta kyse ei tietenkään ole vaatetuksesta – rumat ja köyhät ne räteillä retostelee – vaan aivan muusta. Kyse on siitä miten ihminen itsensä kantaa. Tiedän, liikun vaarallisilla vesillä, sovinistiksi tässä varmaan leimautuu. Mutta niin se vaan on, että olipa italialainen nainen sitten pullukka tai langanlaiha tai mitä vaan, hän kantaa kehonsa ja koko psykofyysisen itsensä eri tavalla.

Siihen liittyy, ja siitä huokuu, jonkinlaista ylpeyttä ja arroganssia: tällainen olen ja näin sen haluan ilmaista, ottakaa tai jättäkää. Ei anteeksipyyntöjä. Sama koskee tietenkin myös toista sukupuolta.

Mikä siinä suomalaisuudessa sitten on, että sen tunnistaa heti? Se on jotain hyvin vaikeasti määriteltävää – katseen pälyilyä, hartioiden asentoa, kasvojen yksi-ilmeisyyttä. Pidetään nyt italialaisia edelleen esimerkkeinä. Kun signoren tai signorinan psyykkinen orientaatio on ulospäin ja rintamasuunta kohti ympäristöä, niin meillä se tuntuu olevan toisinpäin. Suomalainen tuntuu tuijottavan oman sielunsa syövereihin, pohtivan itseään ja olemustaan.

Osittain se on ehkä huonoa itsetuntoa, mutta pohjimmiltaan se on asennetta elämään. Kärjistäen: italialaiselle maailma on ympärillä leijuvia höyheniä, suomalaiselle se on omassa itsessä roikkuvia lyijypainoja.

Älkää nyt hermostuko. En ole lenitamaisesti tekemässä suomalaisista sellaisia mitä he eivät ole. Miksi pitäisi antaa poskisuudelmia, jos ne tuntuvat kiusallisilta? Sillä meissä on jotain komeaa ja arvokasta, josta pitää kiinni ja olla ylpeä.

Suomalaisuus on hiomaton timantti, jonka karkeus on harvinainen luonnonvara maailmallisten kattokruunujen alla. Toki käytöstavat pitää olla ja öykkäröintiä viinan kanssa voisi vähentää. Mutta meikäläisessä umpimielisyydessä on sellaista teeskentelemättömyyttä ja rehellisyyttä, joka monilla muilla kansallisuuksilla jää pöytätapojen alle. Onko sillä lopulta merkitystä, mistä kohtaa viinilasia sitä pitää kiinni?

Brittien kanssa on aina sulavaa. Ranskalaisten kanssa höpötystä riittää. Mutta jos pyrkii syvemmälle puhumaan oikeista asioista henkilökohtaisella tasolla, niin seinä on vastassa. Sitä ei murra mikään.

Ja nyt seuraa kaikkien kliseiden äiti: jos suomalaisen sarkakankaan läpi pääsee, niin sitten mennään helposti pohjaan asti, tosiystävyyden perimmäisille syntysijoille. Stereotyypittelyä kaikki tyyni, mutta tältä se Brysselissä tuntuu. Ehkä siksi härmäläiset pitävät täälläkin niin paljon yhtä.

Pekka Vänttinen