Piispa Mari Leppänen kohtaa sodan järkyttämiä vanhoja miehiä: ”Iltarukouksistani sanat ovat vähentyneet”

Piispa Mari Leppänen haluaa luoda lapsilleen tulevaisuudenuskoa samalla kun seuraa uutisia sodasta. Voimattomuuden tunteen hän väistää kiinnittämällä huomionsa pahasta hyvään.

Sota Ukrainassa on nostanut suomalaisissa esiin monenlaisia tunteita, kuten pelkoa ja ahdistusta. Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen, 43, on saanut yhteydenottoja muun muassa ikätovereiltaan, jotka tuntevat kyvyttömyyttä vanhempina.

– Samaan aikaan kun vanhempi järkyttyneenä seuraa Ukrainan tapahtumia, hänen pitäisi pystyä valamaan uskoa ja toivoa nuoriin. Tämä ottaa koville meissä, jotka kannattelevat lapsia ja nuoria, piispa sanoo.

Keski-ikäisiä kuormittaa sekin, että he voivat käydä omien vanhempiensa kanssa keskusteluja aiemmin vaietuista vaiheista. Sota on tullut lähelle ja vanhempien muistot sota-ajasta ovat heränneet.

– Omat vanhemmat saattavat nyt kertoa lapsuudestaan asioita, joista eivät välttämättä ole puhuneet mitään. Uutiskuvat palauttavat sodan kokeneiden mieleen muistikuvia tilanteista, kun läheisiä hyvästeltiin taikka siitä, miten lentokoneiden äänet pelottivat, Mari sanoo.

– On ymmärrettävää, että tämän kaiken keskellä voi tuntea suurta voimattomuutta.

Tunteita ei kannata vähätellä. Marilla on kaksi tärkeää ohjenuoraa: muista suojella omaa mieltäsi säännöstelemällä uutisvirtaa ja helpota ahdistusta auttamalla läheisiäsi.

Suojele omaa mieltäsi

Arjesta selviytymisen kannalta tärkeintä on oman mielen suojeleminen.

– Emme voi sulkea silmiämme siltä, mitä Ukrainassa tapahtuu. Samaan aikaan on todella tärkeää varjella tavallista arkea täällä, koska siten on mahdollista tukea sekä omaa että läheisten ja lasten jaksamista.

Kannattaa siis tunnistaa omat voimavaransa ja seurata uutisvirtaa vain sen verran kuin pystyy. Uutisten säännöstelyssä ei ole piispan mukaan mitään pahaa. Syyllisyyttä siitä ei pidä tuntea.

– Oman toimintakyvyn säilyttäminen tukee meitä ja se tukee ihmisiä Ukrainassa, Mari Leppänen sanoo painokkaasti.

– Kenellekään ei ole mitään hyötyä siitä, jos lamaannumme.

Piispakin on jättänyt uutisvirran herkeämättömän seuraamisen vähemmälle. Lisäksi hän on etsinyt luotettavia ukrainalaisia uutislähteitä. Niitä on löytynyt muun muassa Instagramista.

– Siellä seuraan esimerkiksi ukrainalaista valokuvaajaa Anna Senikiä, joka on aiemmin ottanut kauniita kuvia ukrainalaisista kansallispuvuissaan. Nyt hän julkaisee aina ensimmäiseksi kauniin kuvan ja sitten muutamia kuvia tämän hetken arjesta. Yhdessä kuvaparit ovat todella riipaisevia kuvia hyvyyden ja pahuuden taistelusta.

”Rauhantyötä voi tehdä ihan lähellä”

Perheen nuoria voi painaa ajankohtaisten tapahtumien lisäksi tulevaisuusahdistus. On pandemiaa ja ilmastokriisiä. Millainen maailma on jäljellä, kun nykyiset nuoret aikuistuvat ja pohtivat perheen perustamista?

Marin perheen kolmesta lapsesta nuorin on 15-vuotias. Omassa arjessaan Mari pyrkii toimimaan arvojensa mukaisesti.

– Osoitan lapsilleni, että näin minä toimin silloin, kun tapahtuu jotain tällaista. Pienet teot vahvistavat toivoa.

Nuo pienet teot voivat olla nykytilanteessa esimerkiksi omalle kotiseudulle tulleiden pakolaisten auttamista millä tahansa tavalla.

– Vanhempien iso tehtävä on luoda nuorille luottamusta tulevaisuuteen. Luottamus vahvistuu siten, että lapset ja nuoret näkevät ne teot, joilla pyrimme vaikuttamaan siihen, että tulevaisuus voi olla myös hyvä.

Piispa perheineen asuu Littoisissa, noin seitsemän kilometrin päässä Turun tuomiokirkolta.

– Meidän alueellemme on tullut ukrainalaisia, jotka tarvitsevat konkreettista tukea. Tähän saakka ukrainalaisia on autettu enimmäkseen avustusjärjestöjen kautta, mutta tuntuu siltä, että tulevina viikkoina auttaminen painottuu enemmän paikalliseen toimintaan. Avuntarvetta on monenlaista. Kirkko omalta osaltaan mahdollistaa auttamista, Mari Leppänen sanoo.

Kun auttaa muita, tulee samalla auttaneeksi itseään.

– Apua antamalla saa kokemuksen siitä, että jos joskus on itse hädässä, voi luottaa siihen, että myös minua autetaan.

Silloin vahvistuu usko parempaan maailmaan.

”On pysäyttävää nähdä, miten hyvän voimat ovat lähteneet liikkeelle.”

– Tässä sodassa katse kannattaa kiinnittää niihin ihmisiin, jotka väsymättä jaksavat toimia ja auttaa. On ollut todella pysäyttävää nähdä, miten hyvän voimat ovat lähteneet liikkeelle. Mielestäni siinä näkyy se, että vapaus ja demokratia ovat asioita, joita haluamme yhdessä puolustaa.

– Rauhantyötä voi tehdä ihan lähellä. Se alkaa omasta arjesta, omalta kotiovelta. Jo ruokapöydästä. Sitä on myös puhuminen ja jakaminen, tavallisen arjen kannattelu.

Vanhan miehen kyyneleet

Parhaillaan piispalla on meneillään seurakuntavierailujen sarja.

– Vierailut päättyvät aina iltakirkkoon. Niissä on ollut paljon kävijöitä, myös vanhoja ihmisiä, jotka ovat olleet pandemia-aikana hirveän yksin.

Marin mukaan ihmisillä on nyt voimakas tarve tulla yhteen, jakaa, ehkä hetken levähtää. Maria on koskettanut erityisesti seurakuntalaisten kohtaaminen iltakirkon päätyttyä.

– Vanhemmat miehet saattavat ovella lähtiessään sanoa kyyneleet valuen, että ehkä tämän avulla taas jaksan muutaman päivän.

Kirkkojen ovet ovat auki.

– Sinne saa tulla ja siellä on joku, jonka kanssa voi jakaa hätäänsä. Siellä keskustellaan ja kuunnellaan.

Ennen pääsiäistä kirkossa on eletty paaston aikaa.

– Paaston aikana elämästä riisutaan ylimääräinen, jotta voisimme nähdä olennaisen. Katse kiinnitetään itsestä ulospäin maailmaan, hätää kärsivään ihmiseen. Nyt se hätä on silmiemme edessä.

Piispa siteeraa Raamattua.

– Jesajan kirjassa on hirveän hieno kohta, jossa sanotaan, ettei paasto ole sellaista, jossa vedetään säkki päähän, vaan toisenlaista. Sellaista, että se murtaa kahleita. Avataan koti kodittomille ja annetaan ruokaa nälkäisille, vaatetetaan alastomat.

– Se jatkuu niin, että kun näin tekee, myös omat haavat kasvavat umpeen. Eli kun siirtää katseensa itsestä toisiin ja toimii, samalla myös itse paranee vähän koko ajan. Sitä olen paljon miettinyt, Mari sanoo.

Samalla pitäisi tunnistaa ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa. Mari lukee videoyhteyden päässä vanhan tyyneysrukouksen:

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, ja rohkeutta muuttaa ne, jotka voin. Ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

– Ajattelen, että helposti tällaisten suurien kriisien keskellä tulee ottaneeksi koko maailman murheet harteilleen. Kuitenkaan ei ole minun käsissäni, pystytäänkö Ukrainassa rakentamaan rauhaa. Mutta moniin asioihin voin vaikuttaa ja voin toimia niiden puolesta, väsymättä.

”Iltarukouksistani sanat ovat vähentyneet”

Suomessa on rauha, mutta vankka usko rauhan ajan jatkumiseen on horjunut Ukrainan sodan alettua.

– Ehkä moni tuntee syyllisyyttä siitä, että sai itse kasvaa maailmaan, jossa muurit murtuivat ja rajat menettivät merkitystään. Uskoimme siihen, että tämä jatkuu, vaikka maailmassa tapahtuu koko ajan pahoja asioita.

Mari huomaa ymmärtävänsä uudella tavalla, kuinka väkevää ja voimakasta, sukupolvelta toiselle siirtävää se on, että sodan muisto ei unohdu.

– Samalla ajattelen ukrainalaisia lapsia, nuoria ja aikuisia. Heidän kokemuksensa koteloituvat mieleen ja ruumiiseen sukupolvien ajaksi.

Omassa arjessaan Mari tuntee syvää kiitollisuutta siitä, että saa kokoontua perheensä kanssa saman ruokapöydän ääreen ja että he ovat kaikki terveinä.

– Kiitollisuus on iso lahja, kun sen huomaa.

Mari vaalii rutiineja erityisesti nyt, kun maailma on myllerryksessä. Iltaisin hänellä on tapana saunoa puolisonsa kanssa ja käydä avannossa Littoistenjärvessä.

– Iltauinti kiinnittää tähän hetkeen. Näen ylläni mielettömän kauniin tähtitaivaan ja tajuan, että samaan aikaan kuin tämä maailma on hirveän paha, tämä on myös tosi kaunis.

Miten sota maailmalla on vaikuttanut piispan iltarukouksiin?

– Iltarukouksistani sanat ovat vähentyneet. Ei ole oikein sanoja kaikelle. Rukous on ennemminkin syvä huokaus. Jumalan puoleen huutamista.

Maria auttaa hänen luottamuksensa siihen, että asiat ovat isommissa käsissä.

Perheenäidin vastaus lapsen kysymykseen

Mitä Mari vastaisi perheenäitinä, jos pieni lapsi kysyisi häneltä, olemmeko me täällä Suomessa turvassa?

Mari sanoisi, että tänään me olemme turvassa. Ehdottomasti pienelle lapselle korostaisi, ettei meillä ole mitään hätää.

– Eihän vanhempi voi muuta sanoa. Muistan, miten hyräilin Ultra Bran kappaletta omille lapsilleni, kun he olivat pieniä.

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.

– Samalla tiesin, etten voi mitenkään lapseni puolesta päättää, ettei hän kohtaisi pahaa. Silti ajattelen, että hyvyyden voimat ovat pahuuden voimia suurempia.