Pitääkö vanhemmilleen antaa kaikki anteeksi?
Omat vanhemmat saattavat olla rasittavia, mutta heitä pitää vain sietää. Aikuisen lapsen kuuluu antaa kaikki anteeksi. Vai kuuluuko? Psykoterapeutti Katriina Järvisen mukaan se voi olla jopa vaarallista.
Omat vanhemmat saattavat olla rasittavia, mutta heitä pitää vain sietää. Aikuisen lapsen kuuluu antaa kaikki anteeksi. Vai kuuluuko? Psykoterapeutti Katriina Järvisen mukaan se voi olla jopa vaarallista.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Raamatun neljäs käsky on iskostunut syvälle tajuntaamme. Vaikka vanhemmat olisivat kohdelleet lastaan kuinka taitamattomasti ja epäoikeudenmukaisesti, he ovat kuitenkin tehneet parhaansa. Joten aikuistuneen lapsen velvollisuus on rakastaa, kärsiä ja unhoittaa.
Vai onko?
Kasvattajina vanhemmat asetetaan paljon vartijoiksi. Ensimmäiset ikävuodet lapsi on heistä täysin riippuvainen. Valta edellyttää vastuuta, josta kaikki isät ja äidit eivät selviä kunnialla.
Uudessa kirjassaan Kaikella kunnioituksella psykoterapeutti Katriina Järvinen ehdottaa, että vanhempien pitäisi viimein astua jalustalta ja suostua kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sillä jos elämän ensimmäiset auktoriteetit, isä ja äiti, ovat kaiken arvostelun yläpuolella, lapsen on myöhemminkään vaikea nousta puolustamaan oikeuksiaan ja asettua heikomman puolelle.
Entä jos vanhempien pitäisikin ansaita lastensa kunnioitus?
Katriina Järvinen on tavannut työssään monia keski-ikään ehtineitä asiakkaita, joita vaivaa epämääräinen paha olo:
- Toistuva flunssa
- Vatsakipu
- Selkävaivat
- Paniikkikohtaukset
He yrittävät lääkitä itseään erilaisilla riippuvuutta aiheuttavilla konsteilla, kuten alkoholilla, ahmimisella, syömättömyydellä tai työnarkomanialla.
Ruumis elää jatkuvassa hälytystilassa, mutta syytä ei osata paikantaa. Kun terapeutti kysyy, voisivatko ongelmat johtua suhteesta vanhempiin, asiakas kieltää jyrkästi.
– Meillä vallitsee kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan rasittaviakin vanhempia on vain siedettävä ja heidän virheensä on annettava anteeksi, Järvinen toteaa.
Myrkylliset eväät
– Perhesuhteisiin liittyvien kielteisten tunteiden setviminen koetaan kulttuurissamme uhkaavana. Kypsän ihmisen nyt vaan kuuluu olla tekemisissä vanhempiensa kanssa, Järvinen sanoo.
Etäisyyden pitämiselle voi kuitenkin olla hyvät perusteet. Fanaattisen uskonnollisuuden lisäksi perhesiteitä koettelevat alkoholismi, erilaiset poliittiset mielipiteet tai vaikkapa kielteinen asenne lapsen seksuaaliseen suuntautumiseen. Ne ovat syitä, jotka ulkopuolinenkin usein näkee.
Mutta on myös ristiriitoja, jotka pystyy havaitsemaan vain perheen sisällä. On marttyyriäitejä, jotka vaativat uhrauksiensa vastineeksi loputonta kiitollisuutta. On klikkejä, joissa joku perheenjäsen suljetaan ulkopuolelle. On ylistämällä alistettuja lapsia, joista tuntuu, etteivät he ikinä yllä vanhempien vaatimusten tasolle.
Järvisen mukaan yritämme suoriutua perheestä kuin mistä tahansa velvollisuudesta.
– Vanhempien antamia eväitä pitäisi aina vain kiittää, vaikka ne koostuisivat myrkyllisistä asenteista ja satuttavista sivalluksista. Aikuinen lapsi ei rohkene nousta vanhempiensa henkistä ylivaltaa ja vaatimuksia vastaan. Hän antaa heidän olla oikeassa ja pysyy vaiti.
Ihmistä, joka vielä keski-ikäisenä vatvoo lapsuuttaan, kehotetaan peilaamaan vanhempiensa tekemisiä näiden taustaa vasten. Muistutetaan, että vanhemmat ovat ”aikansa lapsia” tai ”vaikeiden olosuhteiden uhreja” ja kehotetaan painamaan ikävät kokemukset villaisella.
Mutta entä jos kaltoin kohteleva henkilö onkin vanhemman sijaan oma puoliso? Olisivatko neuvot samat? Eivät tietenkään.
– Velvollisuus pitää hyvät välit huonosti kohteleviin vanhempiin on sama kuin että olisi pakko jatkaa yhteiselämää väkivaltaisen puolison kanssa. Tilanne on ehkä jopa pahempi, koska puolisonsa saa valita, mutta vanhempiaan ei, Järvinen muistuttaa.
Katkeruus sallittu
Anteeksi antaminen on kaikille osapuolille usein se toivotuin ratkaisu. Parhaassa tapauksessa kissa uskalletaan nostaa pöydälle ja kipeät kokemukset käydään läpi yhdessä vanhempien kanssa. Tilit saadaan selviksi, jos vanhempi pyytää vilpittömästi anteeksi ja ottaa tekemisistään täyden vastuun.
– Vanhempien tekemät virheet eivät välttämättä ole lopullisen paha asia. Mutta se, että niitä vähätellään tai ne kielletään kokonaan, vetää sieluun syvän naarmun, Järvinen toteaa.
Joskus anteeksianto ei onnistu. Järvisen mukaan se ei ole aina tarpeen, eikä välttämättä edes viisasta.
– Kun lapsi antaa vanhemmilleen anteeksi – ilman että nämä edes tajuavat tai myöntävät loukanneensa – hän vahvistaa yhteisöllisen kulttuurin hierarkiaa, jonka mukaan vanhempi on aina oikeassa. Anteeksi antamista voi pitää jopa moraalittomana. Vanhempi saa ikään kuin luvan jatkaa tuhoisaa käyttäytymistään.
Kaikkia suhteita ei voi korjata. Joistakin ihmisistä on Järvisen mukaan paras pysyä loitolla, vaikka nämä sitten olisivat omia vanhempia. Jopa katkeruus on joskus sallittua.
– Ihminen, joka tunnistaa ja tunnustaa kielteiset tunteensa, on ympäristölleen vähemmän vaarallinen kuin sellainen, joka kieltää niiden olemassaolon. Katkeruudesta kysyttäessä kerron siirtäneeni vastuun niille, joille se kuuluu, eli vanhemmilleni. Minun vastuullani on kohdella kunnioittavasti omaa jälkikasvuani ja muita ihmisiä.
Uusi käsky
Lapsella ei ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua vanhempien ylivaltaan. Aikuisena on mahdollisuus valita. Aikuinen voi koota ympärilleen muita tärkeitä ihmisiä ja rakentaa heistä uuden lähipiirin.
Omantuntonsa kanssa kamppailevia Katriina Järvinen muistuttaa siitä, että Raamatun kymmenen käskyä annettiin aikoinaan beduiiniheimolle, jossa vanhusten sosiaaliturva oli jälkikasvun armeliaisuuden varassa. Neljäs käsky kohdistettiin aikuisille miehille – ei lapsille – ja se tarkoitti: ”Pitäkää vanhuksista huolta.”
Kirjansa lopussa Järvinen kirjoittaa neljännen käskyn kokonaan uudestaan. Se kuuluu näin: ”Kunnioita lastasi, hänen erillisyyttään ja ainutlaatuisuuttaan, niin voit parhaassa tapauksessa iloita yhteydestä häneen koko loppuelämäsi ajan.”
– Uskon, että meissä on biologinen, sisäänrakennettu tarve ajatella vanhemmistamme hyvää. Kun he toimivat oikein, kunnioitus tulee luonnostaan. Ei siihen tarvita käskyjä.
Keskustele aiheesta:
Pitääkö vanhemmilleen antaa kaikki anteeksi?
Lue myös:
Liian läheinen suhde eksän kanssa – Missä menee raja?
Näin vältät lomalla parisuhderiidat – Lue pariterapeutin vinkit
Kommentit
Osuva määritelmä tuo ”ylistämällä alistettu”; se on raskasta kun pitäisi koko ajan loistaa ja tuottaa kunniaa vanhemmilleen.
Vaikea kysymys tuo ”pitääkö antaa anteeksi?” Ainakin itselleen tulisi myöntää, että vanhemmat tekivät virheitä. Itse olen käsitellyt näitä asioita terapiassa. Mutta toinen juttu on, pitäisikö mennä iäkkäitä sairaita vanhempiaan syyttelemään vuosikymmenien takaisista tapahtumista. – Oma isäni oli sodankäynyt mies, parhaan nuoruutensa rintamalla viettänyt sotainvalidi. Ei sellainen kokemus voinut olla vaikuttamatta. Isän ja äidin keskinäiset välit eivät myöskään olleet parhaat mahdolliset, mutta siihen aikaan avioero ei tullut kysymykseen, eikä kotia haluttu hajoittaa.
Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että vanhempia tulisi armahtaa ennen kuin he menevät pois, ja ojentaa sovinnon kättä jos välit ovat olleet poikki. Jos erotaan vihassa, se jää vaivaamaan koko elämän ajan.
Kommentit
Hei Katriina Järvinen!
Ikävää, että elät vieläkin ikävien lapsuusmuistojesi kanssa ja kautta. Anteeksianto ei ole sinun valintasi, niin ymmärsin. Elämäntyöstäsi se näkyykin selkeästi. Hyvä tietysti, että asioista puhutaan. Uskon kuitenkin, että tekstisi ja kirjasi saattaisivat muuttua meitä kanssamatkaajia ja itseäsikin voimaannuttavammiksi, jos vaikka lukisit samaisesta Annasta s.36 otsikon ja pohtisit sitä perusteellisesti. Kaikkea hyvää ja positiivista mieltä elämääsi!
Toivottavasti paranet pian.
Todella hyvä juttu ja varmaan kirjakin.
Tämä on niin totta kuin olla voi.
Ympäristössä näkee paljon karmeita
vanhempia, tulee väkisinkin mieleen kuinka
sellaisia ihmisiä voisi koskaan kunnioittaa.
Lapsihan on perheen tärkein ihminen, jota
pitäisi aina ensin kunnioittaa.
Kaltoinkohteleville vanhemmille ei pidä
antaa anteeksi, jos he eivät itse myönnä omaa
käytöstään ja pyydä anteeksi.
Varsinkin täällä Suomessa on pitkä historia
lasten kaltoinkohtelusta. Olisi jo aika nostaa
lapset jalustalle.
Kiitos Katriina Järvinen tärkeästä aiheesta.
Vaikutat erittäin tunneälykkäältä ihmiseltä.
Osuva määritelmä tuo ”ylistämällä alistettu”; se on raskasta kun pitäisi koko ajan loistaa ja tuottaa kunniaa vanhemmilleen.
Vaikea kysymys tuo ”pitääkö antaa anteeksi?” Ainakin itselleen tulisi myöntää, että vanhemmat tekivät virheitä. Itse olen käsitellyt näitä asioita terapiassa. Mutta toinen juttu on, pitäisikö mennä iäkkäitä sairaita vanhempiaan syyttelemään vuosikymmenien takaisista tapahtumista. – Oma isäni oli sodankäynyt mies, parhaan nuoruutensa rintamalla viettänyt sotainvalidi. Ei sellainen kokemus voinut olla vaikuttamatta. Isän ja äidin keskinäiset välit eivät myöskään olleet parhaat mahdolliset, mutta siihen aikaan avioero ei tullut kysymykseen, eikä kotia haluttu hajoittaa.
Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että vanhempia tulisi armahtaa ennen kuin he menevät pois, ja ojentaa sovinnon kättä jos välit ovat olleet poikki. Jos erotaan vihassa, se jää vaivaamaan koko elämän ajan.
Samaa ajattelin, että kyllä se tausta pitää ottaa huomioon niin omien vanhempien kuin puolisonkin suhteen. Eihän voi antaa enempää kuin on saanut ilman, että tiedostaa taustansa ja haluaa muutosta. Ei tarvitse hyväksyä vanhemman tekoja, käytöstä, mutta voi yrittää ymmärtää mistä se kumpuaa. Voi nähdä vanhempansa ihmisenä virheineen ja ongelmineen. Ei tarvitse pitää virheettöminä ja moitteetomina yli-ihmisinä.
Katriina Järvinen on pelkästään oikeassa. Yritin kestää omia vanhempieni 35 vuotta ja selvittää lapsuuteni väärinkäytöksiä heidän kanssaan. Mitä pitemmälle aika kului, sitä voimakkaammaksi muuttui kaiken kieltäminen. Lopulta mitään ei ollut vanhempieni mielestä tapahtunut ja minä keksin kaiken. Katkaisin välit täysin. Paras ratkaisuni ikinä, koska vasta siitä alkoi oma, itsenäinen, onnellinen elämä. En kadu sitä koskaan.
Ei todellakaan pidä antaa kaikkea anteeksi. Jos jotakin antaa anteeksi, niin sitten oman itsensä vuoksi.
En missään tapauksessa voi antaa kaikkea vanhemmalleni/vanhemmilleni anteeksi. Kuulun niihin ihmisiin, joiden vaikean ja henkisesti kuormittavan lapsuuden vuoksi, minun olisi pitänyt olla jo tuhoutunut jollain tapaa. Mutta ei, elämä antoi resilienssin. Käsittämättömän sitkeyden ja psyykkisen terveyden. Olen Selviytyjä. Nyt kun olen saanut jälkikasvunikin aikuiseksi, ja olen vanhemmuudestakin erinomaisesti selvinnyt, tunnen itseni ajoittain erittäin onnelliseksi. Tänä aamuna viimeksi työmatkallani ajattelin, miten suuresti onnellinen ihminen olenkaan tällä hetkellä elämässäni.
Oma aikuistuminen on saanut ymmärtämään että vanhemmat olivat vain ihmisiä, vikoineen ja puutteineen. En itsekään ole täydellinen vanhempi, ei kukaan ole.
Seksuaalinen hyväksikäyttö. Hän oli lestadiolainen. Kerran tapahtui, mutta arpeutti elämäni lopullisesti. Äiti vähätteli, eihän se nyt niin iso asia ollut. Ei ollut ei. Siinä rytäkässä menetin rakkaan sukulaiseni, johon luotin sekä äitini, joka ei ottanut asiaa vakavasti. Se maksoi elämäni. Nyt, kohta viisikymppisenä, kun osaan asiaa käsitellä vihdoin, en saa enää uutta elämää. Se meni jo. Anteeksi en anna. Miten kukaan voi vähätellä tuommoista? En voi ymmärtää.
Kiitos, että mainitsit uskonnon yhtenä välirikon syynä. Omat vanhempani kuuluivat lahkoon, minkä lisäksi isäni oli sekä henkisesti, että fyysisesti väkivaltainen minua kohtaan. En ikinä saanut tietää miksi. Isäni kuoli muutama vuosi sitten. En ole silti kokenut minkäänlaista anteeksiannon tarvetta. Isäni halusi jostain syystä olla minua kohtaan sellainen kuin oli.
Vanha juttu tämä. Herää kysymys, että ketä varten ja minkälaiseksi vanhemmat kasvattavat lapsensa. Nöyristelijöitä, puolisoitaan palvovia ja kaikkensa tekeviä alistuvia toisten tahtoon, vai kunniallisia toisia huomioon ottavia yhteisöissä pärjääviä. Vanhemmat antavat mahdollisuuden koulutukseen ja hyvään elämän alkuun. Sen jälkeen tulisi lasten pärjätä itsenäisesti elämässään. Perheen perustamisen jälkeen pitäisi jo loppua ne vaatimukset mitä asetetaan vanhempia kohtaan. Vanhempien tulisi jo tässä vaiheessa olla vapaita kustannus velvoitteista lapsiaan kohtaan. Olla vapaita elämään omaa elämää. Onhan perheitä jossa nämä normaalit elämään kuuluvat asiat jäävät hoitamatta vanhempien sairauksien, alkoholisoitumisen ja muiden syiden vuoksi. Kasvatuksessa lapsia opetetaan pyytämään anteeksi, kuin myös antamaan anteeksi kun jotain luvatonta tulee tehtyä. Mitä vanhempien pitäisi pyytää aikuisilta lapsiltaan anteeksi. Sitäkö että on heidät maailmaan saattanut, vai sitä ettei ole valmiina lapselle omakotitaloa ja uutta mersua sen pihassa. Ei niitä puutteita tarvitse anteeksi pyydellä eikä anteeksi antaakkaan. Itse on vanhempi sukupolvi rakentanut oman elämänsä, niin vieläkö nöyristellen sitä on PYYDETTÄVÄ AIKUISILTA LAPSILTAAN ANTEEKSI. En ymmärrä.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous