Ihmissuhteet 28.10.2017

Rajussa rallionnettomuudessa loukkaantunut Jari Kihlman: ”Tiinan takia jaksan yrittää ja tsempata”

Teksti: Minna Nevalainen Kuvat: Sara Pihlaja/Otavamedia
Jari Kihlmanin loukkaantuminen rajussa rallionnettomuudessa oli sokki hänen ja Tiina Karjalaisen suhteelle. Kun Jari viimein kotiutui sairaalasta, normaali arki ei alkanutkaan heti. Loppujen lopuksi onnettomuus lähensi pariskuntaa entisestään.

Vuonna 2009 Tiina Karjalainen sai puhelun poikaystävänsä Jari Kihlmanin äidiltä. Rallikilpailussa oli tapahtunut onnettomuus: Jarin ajama auto oli törmännyt kallioon.

Tilanteen vakavuus selvisi Tiinalle heti puhelun aikana. Hän tipahti suorilta jaloiltaan treenisalin lattialle eikä voinut aluksi uskoa kuulemaansa.

– Kysyin saman tien: Liikkuvatko Jarin jalat? Onko hän tajuissaan? Kun kuulin, että jalat liikkuivat ja että Jari pystyi puhumaan, huokaisin helpotuksesta ja uskoin, että Jari selviäisi.

Tiina oli tuolloin 26-vuotias lääketieteen opiskelija. Hän käsitti nopeasti, ettei Jarin tilanne ollut niin paha kuin se olisi voinut olla. Mies tulisi todennäköisesti jäämään henkiin.

Silti uutinen oli hirveä sokki. Tiina ja Jari olivat seurustelleet 16-vuotiaasta lähtien. Vauhdikkaan pariskunnan elämä oli ollut aina kiireistä ja jännittävää. Jari oli ajanut nuoresta asti kilpaa motocrossia, Tiina puolestaan oli harrastanut kilpa-aerobicia vuosien ajan. Molempien elämässä urheilu ja oma ura olivat keskiössä.

Tiina tottui vuosien kuluessa siihen, että Jari loukkaantui usein lajinsa parissa. Hän teloi milloin olkapäänsä, polvensa, ranteensa tai nilkkansa. Tiina tiesi Jarin olevan vahva sekä fyysisesti että henkisesti. Loukkaantumisista hän selvisi yleensä pienin vaurioin.

Kun Jari vuonna 2008 päätti vaihtaa lajin ralliin, Tiina uskoi Jarin kykyihin ja kannusti tätä ajamaan kilpaa. Silloin hän ei osannut pelätä Jarin puolesta.

– Aiemmin olin pelännyt radan varrella, jos Jaria ei alkanut kuulua, mutta ralliautoilun aloittamisen jälkeen en juurikaan. Luotin niin Jariin kuin turvavarusteisiin.

”Sitten tuli kipu ja menin sokkiin”

Onnettomuuspäivänä oli edessä F-rallisarjan viimeinen osio Heinolassa. Ennen starttia Jari huomasi, että auton ohjauksessa oli jotain häikkää. Siitä huolimatta hän päätti isänsä Jukka Kihlmanin ja kartturina toimineen veljensä Harrin kanssa, että he jatkaisivat kisaa.

Kesken ajon auton rattiakseli meni poikki eikä ohjaus enää toiminut. Auto syöksyi tien ulkokurvista ulos ja päin kalliota. Jari ei ehtinyt jarruttaa eikä tajuta mitään. Auton vasen etukulma meni kuljettajan puolelta kasaan.

Harri-veli nousi autosta omin jaloin, mutta Jari ymmärsi saman tien, ettei hänelle käynyt yhtä hyvin. Hän ei nähnyt jalkojaan, sillä auton eturengas oli iskeytynyt hänen syliinsä. Kypärä oli haljennut etunurkasta.

– Sanoin heti veljelleni, että kaikki meni murskaksi. Se oli ainoa asia, jonka tajusin sillä hetkellä. Sitten tuli kipu ja menin sokkiin.

Kisa keskeytettiin. Pahoin loukkaantunut Jari joutui istumaan romuttuneessa autossa paikallaan kahden ja puolen tunnin ajan. Ensiapuhenkilökunta tuli paikalle nopeasti, mutta vasta tunnin odottelun jälkeen he saivat oikeanlaiset raivausvälineet. Jari oli tajuissaan koko irrottamisen ajan.

– Kipu, jota koin, oli sietämätöntä. Oikea jalkani oli murtunut ja vääntynyt penkin alle. Vasen jalka oli jumissa auton eturenkaan sisäpuolella vanteen ja jarrulevyn välissä, mikä venytti jalkaa tuskallisesti. Ensin kukaan ei saanut jalkaa irrotettua renkaasta ja näytti siltä, että se jouduttaisiin amputoimaan. Lopulta yksi palomiehistä keksi ottaa avuksi hydraulitunkin ja rengas saatiin irti.

Jarin vanhemmat olivat mukana kisapaikalla. He odottivat viimeisellä osuudella. Kun he saapuivat onnettomuuspaikalle ja Jari näki äitinsä, hän sisuuntui ja päätti taistella.

– Tilanne oli niin vaikea, että hetken kuvittelin, että jäisin siihen autoon ja että elämäni päättyisi. Mutta kun näin äidin ja isän tulevan, päätin tsempata.

Jarin äiti vietiin kauemmas onnettomuuspaikalta, mutta isä jäi seisomaan auton lähelle. Isän läsnäolosta Jari sai voimaa. Aina kun kipu yltyi kovemmaksi, Jari keskittyi katsomaan isäänsä silmiin.

Leikkaus kesti 13 tuntia

Tiina näki Jarin vasta reilun vuorokauden kuluttua onnettomuudesta. Jari oli viety ensin ambulanssilla Päijät-Hämeen keskussairaalaan. Jalkavammojen lisäksi oikea käsivarsi oli murtunut pitkältä matkalta. Molemmat jalat ja käsi kipsattiin sairaalassa väliaikaisesti. Sen jälkeen Jari siirrettiin omasta toiveestaan leikattavaksi kotinsa lähelle Tampereen yliopistolliseen sairaalaan.

Leikkaus kesti 13 tuntia. Kun Tiina pääsi katsomaan Jaria sairaalaan, hän järkyttyi. Jari vaikutti olevan romuna niin fyysisesti kuin henkisestikin. Vahvan kipulääkityksen ja verenhukan vuoksi hän ei jaksanut pysyä valveilla.

– Oli järkytys nähdä Jari siinä tilassa. Olin tottunut siihen, että hän oli ollut aina tukeni ja turvani. Hän oli ollut perheemme pää.

Jari Kihlmanin loukkaantuminen rajussa rallionnettomuudessa oli sokki hänen ja Tiina Karjalaisen suhteelle.

Jari Kihlmanin loukkaantuminen rajussa rallionnettomuudessa oli sokki hänen ja Tiina Karjalaisen suhteelle.

Tiina ymmärsi, ettei Jari pystyisi pitkään aikaan tekemään niitä asioita, joita hän oli tehnyt ennen onnettomuutta. Hän ei pystyisi jatkamaan ekonomiopintojaan Tampereen yliopistossa, ei tukemaan Tiinaa tämän urheilu-uralla eikä urheilemaan itse.

– Tajusin myös, että minun täytyi ruveta perheemme pääksi ja ottaa vastuuta elämästämme.

”Yritin olla vahva ja iloita siitä, että hän oli hengissä”

Jari vietti sairaalassa kolme kuukautta ja kaksi viikkoa. Tuona aikana hänelle tehtiin lukuisia korjausleikkauksia. Oikean jalan murtunut kantaluu kipsattiin. Lisäksi Jarille tehtiin ihonsiirteet molempiin jalkapöytiin.

Vahvat kipulääkkeet saivat Jarin näkemään välillä kaiken violettina. Aika ajoin hän ei erottanut yötä päivästä tai sitä, kuka hänen luonaan kävi.

Tiina istui sairaalasängyn vierellä kaksi kertaa päivässä, aamulla ja illalla. Hän toivoi saavansa lääketokkuraiseen Jariin edes jonkinlaisen yhteyden.

– Yritin olla Jarin luona aina vahva ja iloita siitä, että hän oli hengissä.

– Minäkin tsemppasin sen hetken, kun Tiina oli paikalla. Hänen odottamisensa ja käyntinsä olivat päivän kohokohtia. Mutta yöllä saatoin vaipua synkkyyteen ja ajatella, että jos en pääse enää jaloilleni, Tiina joutuu omaishoitajakseni ja minusta tulee hänelle painolasti.

Sairaalassa Jari ei päässyt ajatuksiaan pakoon. Aiemmassa elämässään hän ei ollut ehtinyt pysähtyä lainkaan. Hän oli harrastanut, tehnyt töitä ja opiskellut. Pelkkä ajatus pysähtymisestä oli tuntunut ahdistavalta. Nyt Jari joutui olemaan päivästä toiseen yksin omien ajatustensa kanssa.

– Kun en voinut tehdä muuta kuin maata, en päässyt ajatuksiani pakoon. Minun oli pakko käydä niitä läpi. Ajattelin ja itkin.

Pikkuhiljaa Jari alkoi nähdä tilanteensa valoisammin. Hän oppi hyväksymään tapahtuneen ja oivalsi, ettei periksi saanut antaa.

– Osa muista potilaista luovutti jo sairaalassa, he eivät jaksaneet kuntouttaa itseään. Kun lääkärit sanoivat minulle, että se on itsestäsi kiinni, tartuin siihen ajatukseen ja päätin, että teen kaikkeni, jotta pääsisin palaamaan takaisin omaan arkeeni ja elämääni.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse

Sekä Tiina että Jari olivat odottaneet malttamattomasti hetkeä, jolloin Jari kotiutui sairaalasta. Kun se sitten tapahtui, kaikki ei mennytkään niin kuin he olivat kuvitelleet.

– Odotin, että arkemme alkaisi. Mutta järkytyksekseni se ei alkanutkaan, vaikka Jari tuli kotiin. Siitä alkoikin vielä kovempi työmaa.

Jari liikkui aluksi kotona pyörätuolilla. Yöt hän valvoi. Hän kärsi myös jatkuvista hermokivuista mutta ei halunnut valittaa. Tiina puolestaan kärsi, kun hän näki Jarin kärsivän.

– Taisimme molemmat uskotella toisillemme ja läheisillemme, että pärjäämme. Tosiasiassa en muista juuri mitään tuosta ajanjaksosta. Blokkasin kaikki tunteeni, enkä pystynyt puhumaan juuri kenellekään kaikesta tapahtuneesta, Tiina kertoo.

Jari joutui nopeasti uudelleen sairaalaan.

– Ehdin olla kotona kaksi viikkoa, kun ihonsiirteeni meni kuolioon.

Jokaisen leikkauksen ja toimenpiteen jälkeen Jari joutui aloittamaan kaiken alusta. Kun toipuminen oli edennyt kaksi askelta, leikkauksen jälkeen mentiin taas askel taaksepäin. Jari oli fyysisesti heikossa kunnossa. Päästyään pyörätuolista kainalosauvojen varaan hän pystyi aluksi olemaan pystyssä vain parin sekunnin ajan.

Taisimme molemmat uskotella toisillemme ja läheisillemme, että pärjäämme. Tosiasiassa en muista juuri mitään tuosta ajanjaksosta.

Oman kehon rapistumisen hyväksyminen oli vaikeaa. Ensin Jari yritti tehdä samoja asioita, joita hän oli tehnyt ennen onnettomuutta.

– Onnettomuuden jälkeen yritin pari vuotta rasittaa itseäni ja jopa juosta, mutta kroppani pani täysin hanttiin. Hermoni menivät jumiin. En päässyt enää ylös sängystä, ja pystyin vain konttaaman.

Lopulta Jarin oli pakko kuunnella kehoaan ja hyväksyä ettei pystynyt enää toimimaan samalla tavalla kuin ennen.

– Määrittelin aiemmin itseni huippu-urheilijaksi. Olin sitä myös ulkoisesti, ja se määritti, millainen ihminen koin olevani. Ulkonäköni perään en itke juurikaan, mutta paljon surullisempaa on se, että en pysty enää esimerkiksi juoksemaan tai kiipeämään.

Tiinankin on ollut vaikeaa hyväksyä sitä, että entinen huippu-urheilija ei pysty enää tekemään kaikkea.

– Jari säilyi hengissä, mutta sydämeni särkyy yhä, kun näen, että entinen lahjakas urheilija ei pysty tekemään hänelle rakkaita asioita.

”Onnettomuuden jälkeen olemme tasavertaisempia”

Vaikka onnettomuus oli raju kokemus, silti se on tuonut paljon hyvääkin Jarin elämään. Se lähensi Jaria ja Tiinaa entisestään. Enää he eivät ajattele vain itseään tai omaa hyvinvointiaan.

– Aiemmin olin suhteessamme itsekeskeisempi. Odotin, että Jari kuljettaa minua treeneihin ja huolehtii minusta. Nyt olemme paljon tasavertaisempia, ja se on hyvä asia.

Onnettomuus myös rauhoitti kiireisen parin elämän. Nykyään heillä on paremmin aikaa toisilleen.

– Olemme nykyisin enemmän kotona. Nautimme siitä, että saamme olla yhdessä ja antaa toisillemme hellyyttä ja huomiota. Tiina on se syy, miksi selviän vaikeistakin hetkistä. Hänen takiaan jaksan yrittää ja tsempata.

Jari Kihlmanin loukkaantuminen rajussa rallionnettomuudessa oli sokki hänen ja Tiina Karjalaisen suhteelle.

Koirat Ralli ja Rossi ovat Jarin ja Tiinan silmäterät, joista he saavat energiaa ja voimaa vaikeinakin hetkinä.

Joka aamu herätessään Jari tuntee yhä onnettomuuden jäljet kehossaan esimerkiksi hermosärkynä. Kun kivut ovat pahimmillaan, tuntuu kuin joku pistäisi häntä injektioruiskulla kymmenen sekunnin välein.

Katkeruudelle ei ole sijaa

Jari ei ole lakannut yrittämästä. Hän palasi opintojensa ja jopa rakkaan harrastuksensa rallin pariin SM-tasolle.

– Isäni vei minut jääradalle vuoden kuluttua onnettomuudesta. Istuin silloin vielä pyörätuolissa. Tiesin, että jos en pysty ajamaan enää ralliautoa, en pystyisi ajamaan tavallistakaan autoa. Kun sitten laitoin turvavyön kiinni, pulssini kohosi lähelle kahtasataa. Kaikkien yllätykseksi pystyin voittamaan pelkoni.

Siitä lähtien Jari on ajanut taas rallia. Myös Tiina kannustaa Jaria yhä ajamaan.

– Niin sen täytyy olla. Jarin tulee jatkaa ajamista, koska se on hänelle niin tärkeä juttu.

Kun Jari istuu ralliauton kyytiin, hän unohtaa samalla omat vaivansa ja mieli virkistyy. Sitten kivutkin unohtuvat päiviksi.

Enää Jari ei suostu sellaisen ralliauton kyytiin, jota hän ei tunne riittävän hyvin, ja turvallisuudesta hän ei suostu tinkimään.

Tiina puolestaan jännittää Jarin kisoja etukäteen nykyisin enemmän kuin ennen.

– Olen levoton ja hermostunut enkä saa nukuttua, mutta kestän sen, koska tiedän, miten tärkeää ajaminen on Jarille.

Tiina ei edelleenkään pysty katsomaan kuvia onnettomuudesta eikä käymään onnettomuutta juuri läpi muiden kanssa. Jari puolestaan on sinut tapahtuneen kanssa. Hän on hyväksynyt, että näin kuului käydä eikä ole antanut katkeruudelle sijaa. Ilman tätä kokemusta hän ei olisi kasvanut siksi ihmiseksi, joka hän nyt on.

– Ne fyysiset rajoitteet, jotka jäivät elämääni, ne ovat ja jäivät. Pystyn kuitenkin iloitsemaan siitä, että sain mahdollisuuden muutokseen. Ajattelen nyt asioista toisella tavalla ja osaan arvostaa elämää enemmän.

 

Jari Kihlman, 34

Ammatti: yrittäjä ja opiskelija.

Perhe: vaimo Tiina ja kaksi bulldogia, Ralli ja Rossi.

Harrastukset: Ralliautoilu SM-tasolla, kuntosali, maastopyöräily ja matkustaminen.

Tiina Karjalainen-Kihlman, 34

Ammatti: yleislääkäri, erikoistuu kirurgiaan.

Harrastukset: Kilpa-aerobic MM-tasolla, kuntosali, maastopyöräily ja matkustaminen.

Juttu julkaistu Anna 42/2017 -numerossa.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi