Rakas taakka – kun läheisen psyykkinen sairaus vie voimat

Omaisten tukea tulisi lisätä, ehdottaa tuoreen väitöskirjan tekijä Eija Stengård.

Omaisten vastuu psyykkisesti sairaasta läheisestä on kasvanut huomattavasti. Tämä selviää Eija Stengårdin vastavalmiista väitöskirjasta, Journey of hope and despair. Tarkkoja lukuja omaisten lukumäärästä ei ole, mutta Stengårdin mukaan ilmiö on nyky-Suomessa yleinen. ”Puhutaan sadoista tuhansista omaisista, jotka elävät tällaisessa tilanteessa jossakin elämänsä vaiheessa.”

Suurin osa vakavasti sairastuvista on miehiä – ja niinpä suurin osa heidän hoitajistaan on naisia. Yli 60% läheisistä kokee, että omaisen vakava mielenterveyden häiriö kuormittaa heitä erittäin paljon, ja viidenneksen hyvinvointi vaarantuu merkittävästi.

”Kriisin alkuvaihe on omaisille hyvin hankala”, Stengård sanoo. ”Ei ymmärretä mistä on kysymys ja mielen täyttää huoli ja epätietoisuus. Yleensä huomataan, että jotain on vialla, muttei pystytä jäsentämään syytä.”

Pitkää jatkunut krooninen masennus ja skitsofrenia muuttavat rakkaan ihmisen käytöstä. ”Se on suunnaton surun aihe omaisille. He kokevat, että he ovat menettäneet sen iloisen ja sosiaalisen ihmisen. He tietävät, että sairastuneelle se taas merkitsee tulevaisuuden haaveiden ja toiveiden menettämistä”.

Voimavarat vähissä

Sairastuneelle haluaisi antaa kaiken apunsa ja tukensa, mutta voimavaroja kuluttaa työpäivän päälle tehdyt kotityöt sekä vapaa-ajan ja levon puute. Huoli taloudellisesta tilanteesta kuormittaa tilannetta entisestään.

”On hyvin tärkeää, että omainen huolehtii myös omasta hyvinvoinnistaan, levosta, liikunnasta ja terveellisestä ruokavaliosta. On myös ensisijaisen tärkeää rajata huolenpitotehtävää. Omalle elämälle ja itselle on järjestettävä aikaa ja tilaa. Sosiaalinen tuki, esimerkiksi ystävien ja muiden omaisten tapaaminen ja tilanteesta keskustelu, on merkittävä osa hyvinvoinnin ylläpitoa”, Stengård listaa.

Tärkeä työkalu kriisin keskellä on myös tiedon saaminen sairaudesta sekä potilaan kuntoutumismahdollisuuksista. Stengårdin tutkimuksen mukaan koulutuksellisia tukimuotoja tulisi Suomessa lisätä ja omaiset pitäisi ottaa mukaan potilaan hoitoon ja kuntoutukseen alusta lähtien. Lisäksi on tärkeää, että myös sairastuneen omainen voi purkaa paineitaan puhumalla, esimerkiksi ammattiauttajalle.

Kotihoito vai laitos?

Stengårdin mukaan laitospaikkoja ei Suomeen tarvita lisää. Erityisesti nuorten kohdalla pitäisi asettaa tavoitteeksi mahdollisimman itsenäinen elämä esimerkiksi tuetulla asumismuodolla.

”Mielestäni avohoito on hyvä asia. Sairastuneille pitäisi antaa mahdollisuus elää laadukasta elämää sairaudesta huolimatta”, Stengård sanoo.

Avohoito ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että sairaan ihmisen hoito jää omaisten harteille. Omaisten kuormittuminen on tosiasia, ja siksi Stengård painottaa palvelujen kehittämistä avohoidon ja omaisten tueksi. ”Sairastuneet tarvitsevat aktiviteetteja, kuntoutusta ja turvatun toimeentulon, omaiset taas tukea huolehtimiseen.”

Vaikka läheisen sairastuminen on suuri murhe omaisille, siitä voi löytyä myös uusia voimavaroja ja elämänarvoja. ”Kriisi on aina myös mahdollisuus muutokseen ja kasvuun”, Stengård muistuttaa.

”Monet omaiset ovat kokeneet elämänarvojen muuttuneen kriisin myötä. Raha ja materialliset arvot tulevat toissijaisiksi ja yhdessäolo sekä toisesta huolehtiminen korostuvat, opitaan arvostamaan arjen pieniä asioita.”

Väitöstutkimus: Eija Stengård. Journey of Hope and Despair. The Short-term Outcome in Schizophrenia and the Experiences of Caregivers of People with severe mental disorder. Acta Universitatis Tamperensis 1066. Tampere 2005.

Teksti: Heidi Niva / A4 Media Oy (14.4.2005)