Rakkaustarina vakavan sairauden varjossa – Eeva Tervala ja Juan Antonio Muro: ”Emme puhu luopumisesta ennen kuin on pakko”

Suru menetetyistä puolisoista yhdisti taiteilijat Eeva Tervalan ja Juan Antonio Muron. Nyt he elävät arkeaan parantumatonta syöpää sairastavan Eevan voinnin mukaan päivä – ja joskus yökin – kerrallaan.

Miten hyvän mielen espanjalainen perunamunakas voikaan saada aikaan! Eikä pelkästään siksi, että se on taiteilija Eeva Tervalan, 78, bravuuri ja hänen espanjalaissyntyisen miehensä, taiteilija Juan Antonio Muron, 74, herkkua.

Juuri tämä, aurinkoisena kesäaamuna valmistettu munakas ilahduttaa Juania erityisen paljon siksi, että Eeva on voinut mennä pitkästä aikaa keittiöön parin kuukauden tauon jälkeen. Syöpähoidot ovat herkistäneet Eevan hajuaistin, ja ruoanlaiton hajut aiheuttivat hänelle epämiellyttävän olon. Nyt vointi on parempi ja arki on helpottunut.

Eeva ja Juan elävät juuri nyt yhteisen matkansa vaikeinta aikaa. Samalla heidän elossaan on kuitenkin paloa, jota kukaan ei voi viedä pois. Sitä samaa, joka kietoi kaksi leskeksi jäänyttä taiteilijaa yhteen jo vuosia sitten.

Rakkaustarina alkoi postipaketista

Alkutalvesta 1990 Juan avasi postin tuoman ison paketin. Hän oli harrastanut vaimonsa kanssa maalaamista työväenopistossa, ja puoliso oli osallistunut teoksellaan Jyväskylässä järjestettyyn näyttelyyn, johon oli kerätty teoksia ympäri Suomea. Vaimo oli menehtynyt syöpään paria kuukautta aikaisemmin ja teos toimitettiin näyttelyn päätyttyä Juanille.

Kun Juan avasi paketin, hän huomasi seassa muutamia piirroksia, jotka eivät olleet hänen vaimonsa tekemiä. Juan yritti tavata tekijän nimeä, mutta ei saanut allekirjoituksesta heti selvää.

– Piirrokset olivat niin hienoja, että halusin pitää ne itse. Sitten minulle tuli huono omatunto ja ajattelin, että ei saakeli, pakkohan ne on palauttaa.

Teosten signeerausta pitkään tutkittuaan Juan arveli, että tekijä voisi olla Eeva Tervala -niminen henkilö. Hän löysi puhelinluettelosta kolme samannimistä naista.

Oikea Eeva vastasi ensimmäiseen puhelinsoittoon. Eeva pyysi sujuvasti suomea puhuvaa Juania postittamaan piirustukset ja Juan lupasi tehdä niin.

Puhelun päätyttyä Juan tuli katumapäälle. Eevan ääni oli kuulostanut niin lämpimältä ja ystävälliseltä, että Juan halusi palauttaa teokset kasvotusten. Hän tarttui uudelleen puhelimeen ja ehdotti tapaamista. Se sovittiin Espoon Tapiolaan.

Yhteistä puhuttavaa riitti. Eeva ja Juan sopivat pitävänsä yhteyttä jatkossakin.

Eeva piti Juania ensikohtaamisen perusteella lämpimänä ja kannustavana.

– Juan oli ja on yhä kovin komea. Hän on rauhallinen, mutta hänessä on suurta sisäistä eloa ja liikkuvaisuutta. Hänellä on kaikkinaisen luotettava luonne, joka vetosi minuun heti.

Juan vaikuttui Eevan älykkyydestä ja emotionaalisesta vahvuudesta.

– Eeva on filosofi. Se vangitsi minut ja vei mukanaan kuin verkko, johon jäin kiinni.

Suhteen alkutaival ei kuitenkaan ollut helppo.

Kahta taiteilijaa yhdisti leskeys nuoruuden rakastetuista

Juan oli muuttanut suomalaisen vaimonsa kanssa Espanjasta Suomeen vuonna 1972. Leskeksi hän oli jäänyt loppuvuodesta 1989 puolison menehdyttyä syöpään nelikymppisenä.

Eeva oli jäänyt leskeksi kaksi vuotta aiemmin, marraskuussa 1987. Hänen miehensä oli kuollessaan 51-vuotias.

– Ensimmäisen kevään ja kesän kiukuttelin ja kapinoin tapahtunutta vastaan, olin vihainen ja onneton. Vasta seuraavana kesänä hyvästelin onnelliset muistot enkä ollut enää pettynyt, Eeva kertoo.

Eevan ja Juanin yhteydenpito jatkui, mutta suhteen roihahtaminen rakkaudeksi otti kuitenkin oman aikansa. Pariskunnan tavatessa Eeva oli käsitellyt omaa suruaan jo kahden vuoden ajan, mutta Juanin menetyksestä oli vasta pari kuukautta.

– Olin eksynyt ja sekaisin. Surusta toipuminen kesti pitkään, mutta pikkuhiljaa oloni alkoi helpottua. En ollut aluksi valmis mihinkään seikkailuun, mutta tässä sitä vaan ollaan. Tuntuu uskomattomalta, että edellisen vaimoni työ johdatti meidät yhteen, Juan miettii.

Eeva oli suhteen etenemisen suhteen rauhallinen.

– Ajattelin, että kyllä tästä vielä hyvä tulee. Siitä oli varmasti apua, että olin itse käynyt suruni raskaimmat vaiheet läpi ja pystyin ymmärtämään Juania. Samalla tiesin, että en voi täysin auttaa häntä, koska kaikki ne tunteet pitää kahlata itse läpi.

Eeva ja Juan puhuivat kipeistäkin asioista avoimesti, mutta kumpikaan ei ryhtynyt terapeutiksi toiselleen.

Eeva suuntautui ajatuksissaan tulevaisuutta kohti.

– Halusin päästä eteenpäin ja jättää vanhan taakseni. Siksi minua ei pelottanut lähteä uuteen suhteeseen, Eeva sanoo.

Vuosien aikana ystävyys tiivistyi kumppanuudeksi

Virallista päätöstä seurustelun aloittamisesta ei koskaan tehty, mutta vuosien aikana ystävyys tiivistyi kumppanuudeksi. Seitsemän vuotta ensitapaamisen jälkeen Kirkkonummella asunut Eeva muutti virallisesti Juanin luokse Espooseen.

Kesällä 2005 Juanin kummitytön häissä pariskunnan ystävä ihmetteli, miksi he eivät ole menneet naimisiin vuosien yhteiselon jälkeen.

Vielä samana vuonna, aurinkoisena joulukuun pakkaspäivänä Eeva ja Juan sanoivat toisilleen tahdon Espoon maistraatissa. He eivät olleet kertoneet aikeistaan kenellekään, eivät edes Eevan aikuiselle tyttärelle.

– Menimme niin salaa naimisiin, että unohdimme pyytää paikalle kaksi esteetöntä todistajaa. Niinpä paikalle haettiin kaksi konttorityttöä, Juan muistelee.

”Menimme niin salaa naimisiin, että unohdimme pyytää paikalle kaksi esteetöntä todistajaa”

Vihkimisen jälkeen tuore aviopari meni kukkakaupan kautta kahville kotiin.

– Halusin hääruusun, vaikka jälkikäteen. Se pieni ruusunmokoma on minulla yhä tallella kuivattuna, Eeva kertoo.

Taide ja musiikki yhdistävät Eevaa ja Juania. Taideteollisessa oppilaitoksessa kuvataideopettajan ja kamerataiteen tutkinnot suorittanut Eeva teki ensin 30-vuotisen uran lasten tanssinopettajana ja tanssipedagogisten teosten tekijänä. 1990-luvulla hän ryhtyi taiteilijaksi ja alkoi opettaa kuvataidetta.

Juan puolestaan on muusikko, klassinen kitaristi ja säveltäjä, joka on julkaissut ulkomailla monia kitaransoiton teoksia ja opettanut musiikkia pitkään. Hän aloitti aktiivisen taidemaalarin uransa 1990-luvulla, kun harrastus syveni intohimoksi ja ammatiksi.

Kolme vuotta sitten Eeva ja Juan toteuttivat yhdessä suuren yhteisen projektin, pienoisoopperan Merenkuningatar ja hänen poikansa. Anni Swanin satuun pohjautuvan libreton teki Eeva, sävellyksen Juan. Nyt tekeillä on toinen teos. Eevan tekemä libretto on jo valmis, mutta Juanin sävellystyö on vielä kesken.

Taiteilijapari ei pura suuria tunteitaan tai menetyksiään taiteeseensa

– Pidän kliseenä sitä, että taiteilija ilmaisee taiteessaan itseään tai omia kokemuksiaan. Omat tunteeni eivät tietoisesti näy musiikissani tai taiteessani. En pidä itseäni niin mielenkiintoisena, että minulla olisi itsestäni niihin edes kommentoitavaa, Juan pohtii.

Eeva ajattelee samoin.

– Minun mielestäni taiteen ei pitäisi olla laastari. Työni ei tietoisesti vastaa tunnetilojani. Jos haluan ilmaista itseäni, teen sen puhumalla, Eeva sanoo.

Intohimoisesti työhönsä suhtautuvalla pariskunnalla on omat erilliset ateljeensa Laaksolahdessa sijaitsevan kotinsa yhteydessä.

Vaikka molemmat tarvitsevat työrauhaa, myös kumppanin tuki on tärkeää. Kriisin paikoissa pari tukeutuu toisiinsa.

– Olemme toistemme parhaita kriitikkoja. Toisen mielipiteellä on suuri merkitys, kun tulee sellainen olo, että homma ei etene tai olo on epävarma, Eeva kertoo.

– Toinen saattaa kysyä, että oletko itse tuohon tyytyväinen. Tai, että mikä tämä on, onko se sinusta hieno tai tykkäätkö siitä itse. Silloin tietää, että parannettavaa on, Juan jatkaa.

Molemmat voivat kertoa mielipiteensä sataprosenttisen rehellisesti ja kaunistelematta.

– Meillä saa sanoa ääneen myös, jos toisen työ on omasta mielestä huono. Ajoissa torppaaminen on paljon parempi kuin se, että näyttelyyn pääsisi työ, joka ei toimi, Juan tuumii.

Mielipide-eroista voi toki tulla hetkellisiä kriisejä, mutta ne menevät aina nopeasti ohi.

– Joskus suorasta palautteesta saattaa seurata vähän pidempi keskustelu. Mutta juuri sen takia siihen pyytääkin toista katsomaan, kuullakseen raapiiko jokin silmää, Eeva sanoo.

Joskus kritiikin hyväksyminen on vaikeaa, vaikka sen hyödyt tietääkin.

– Välillä tekee kipeää, kun on sydämestään tehnyt työtään ja toinen kritisoi. Me arvostamme kuitenkin kaikkein eniten juuri toistemme mielipiteitä.

– On suuri onni, että ei tarvitse olla yksin ja yksinäinen. Kun toinen on pulassa, toinen auttaa, Juan pohtii.

”On suuri onni, että ei tarvitse olla yksin ja yksinäinen. Kun toinen on pulassa, toinen auttaa.”

Tätä periaatetta pariskunta on noudattanut entistä tiiviimmin myös arjessa sen jälkeen, kun Eeva sai kevättalvella 2017 tietää sairastuneensa parantumattomasti.

Eevalla todettiin levinnyt keuhkosyöpä

Lääkärin kaksi vuotta sitten lausumat sanat olivat valtava sokki. Eevalla todettiin levinnyt keuhkosyöpä.

– Tuntui, että minä koko ihmisenä kaaduin vähäksi aikaa. Melko pian päätin kuitenkin jatkaa normaalia elämää, ikään kuin vain kääntäisin kylkeä – ainakin yritän suhtautua asiaan niin, Eeva sanoo.

Sairaus pyritään pitämään aisoissa täsmälääkkeillä.

– Ainoa mitä nyt voidaan tehdä, on yrittää hidastaa syövän etenemistä niin, että eläminen pysyy inhimillisenä. Elän päivän kerrallaan, joskus yönkin. Olen päättänyt ottaa vastaan sen, mitä minulle annetaan.

Juania hämmästytti erityisen suuresti se, että kyse oli juuri keuhkosyövästä – Eeva kun ei ole koskaan tupakoinut.

– Kaikki nämä vuodet olemme syöneet terveellisesti, liikkuneet, nauttineet työstämme ja välttäneet stressiä. Eevan sairastuminen on mielestäni vieläkin aivan käsittämätöntä, Juan sanoo.

Samaan aikaan häntä riipaisee ajatus siitä, että hän joutuu taas katsomaan vierestä puolisonsa syöpätaistelua.

– Miten voi käydä niin, että toinenkin vaimoni sairastuu syöpään? Tuntuu, että se ei voi olla sattumaa, mutta pakkohan se on uskoa, että niin se vain on.

– On selvä, että osa Juanin vanhoista kokemuksista ja tuskasta soljuu yhteen nyt tämän kokemamme kanssa, Eeva pohtii.

Hän kiittelee mieheltään saamaansa tukea. Kun Eeva ei sietänyt ruoanlaiton hajuja, Juan kokkasi ja kantoi valmiit annokset hänen eteensä.

– Elän Eevan sairauden ehdoilla. Painelen esimerkiksi säännöllisesti hänen akupunktiopisteitään, mikä helpottaa hänen oloaan, Juan sanoo.

– Se on täydellistä. Mikään ei korvaa toisen ihmisen kosketusta. Tällaisina hetkinä on tärkeää, että on olemassa kumppani, joka ymmärtää ja tukee, Eeva sanoo.

Kiitollisuus kuuluu sekä Eevan että Juanin elämänfilosofiaan

– Päivää, elämä! Näin Eeva joskus aamuisin tervehtii tulevaa päivää kotiterassin ovella.

– Olen kiitollinen elämästä, koko suuresta potista ja kaikesta, mikä siihen on kuulunut, Eeva sanoo.

Kiitollisuus kuuluu myös Juanin elämänfilosofiaan.

– Ihan kaikesta pitää olla kiitollinen. No, en tietenkään ole kiitollinen siitä, että vaimollani on syöpä, mutta katkeruus ei auta ketään. Mutta olemme kiitollisia hyvistä hoidoista ja kehittyneestä lääketieteestä.

Vaikka Eeva pyrkii elämään hetkessä, hänellä on yksi toive tulevaisuudelle.

– Toivon pysyväni sen verran vahvana, että pystyisin työntekoon mahdollisimman pitkään. Ja halukkaana – niin, että energiaa riittäisi, vaikka koivet olisivatkin huterat.

Eeva ja Juan eivät ole keskustelleet yhteisen taipaleensa päättymisestä.

– Emme puhu luopumisesta ennen kuin on pakko. Se ei ole ajankohtaista, Juan sanoo.

– Emme halua luoda draamaa sen ympärille, Eeva jatkaa.

– Kumpi tahansa voi kuolla koska tahansa, koska elämä on hauras. Joku viisas joskus sanoi, että ei kannata kuolla etukäteen. Yritän ajatella, että kaikki me luovumme jostakin koko ajan. Tänäkin iltana me luovumme tästä päivästä.

”Yritän ajatella, että kaikki me luovumme jostakin koko ajan. Tänäkin iltana me luovumme tästä päivästä.”

Eeva uskoo, että oma vointi heikkenisi, jos kuolemaa miettisi jatkuvasti.

Ennen isoja tutkimuksia hänen mieleensä nousevat kaikkein hirvittävimmät vaihtoehdot. Olo helpottuu, kun hän muistuttaa itseään siitä, ettei pysty vaikuttamaan sairauden etenemiseen mitenkään.

– Minkäs minä sille voin. Ajattelen huomista ja yritän hymyillä joka päivä paljon.

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 29/19.