Kun suhde loppuu, mutta rakkaus ei – miten päästä vanhan suhteen yli?
Kun suhde loppuu, rakkaus saattaa jäädä elämään. Miten vanhan suhteen yli pääsee?
Kun suhde loppuu, rakkaus saattaa jäädä elämään. Miten vanhan suhteen yli pääsee?
Jarno kohtasi elämänsä rakkauden, mutta olosuhteet ajoivat parin erilleen. Kaisa jää haikailemaan saavuttamattomia ihastuksia, eikä uskalla heittäytyä suhteeseen.
Onko mitään tehtävissä, kun jää kiinni edelliseen suhteeseen eikä pääse eteenpäin elämässään?
Kasvatuspsykologian professori Kaarina Määttä sanoo, että rakkauden yli pääsemiseksi pitäisi suunnata kohti tulevaa ja tehdä itselleen selväksi ainakin järjen tasolla, että paluuta entiseen ei enää ole.
– Kun luopuu elättelemästä toiveita, kaipauksen kanssa voi olla helpompi elää.
Ja jäljelle jäi rakkaus
Jarno oli päättänyt, ettei koskaan ryhdy kaukosuhteisiin. Silti rakkaus vaihto-opiskelijaan syttyi.
– Tavattiin. Treffailtiin ja homma luisti. Tiesin, että kyse on vaihto-opiskelijasta ja suhde loppuisi siihen, kun tyttö lähtisi.
Vaikka rakkaus oli molemminpuolista, Jarno päätti, että suhteella ei ole tulevaisuutta.
– Tyttö lähti Suomesta, jatkoimme yhteydenpitoa ja lopuksi päätimme, että olemme toistaiseksi yhdessä. Jouluksi tyttö tuli käymään Suomeen. Se oli upeaa, mutta olin edelleen skeptinen jatkon suhteen, koska elämämme olivat eri puolilla maailmaa.
Tyttö haki uudestaan vaihtoon Suomeen. Kuitenkin päättämättömyys alkoi lopulta rasittaa suhdetta, ja tyttö väsyi odottamaan Jarnon lopullista sitoutumista suhteeseen.
Selviytymiskeinoja rakastuneelle
Kasvatuspsykologian professori Kaarina Määttä Lapin yliopistosta on erityisesti tunnettu rakkauden tieteellisestä tutkimuksesta. Määtän mukaan monenlaiset eri selviytymiskeinot voivat auttaa lopulta vaikeimman yli.
– Tärkeintä on suunnata katse kohti tulevaa, vaikka välillä palaisikin menneeseen ajatuksissaan. Mielikuvia voidaan alkaa idealisoida ja aika kultaa muistoja. Kaipaus ja rakkaus voivat helposti kääntyä myös toiseen ääripäähän kuten vihaan ja katkeruuteen. Tunteiden tiedostaminen ja oppiminen elämään niiden kanssa auttavat elämää eteenpäin.
Jarnolle todellisuus iski liian myöhään vasten kasvoja.
– En silloin vielä tajunnut kuinka paljon hän minulle merkitsi ja kuinka paljon tulin häntä kaipaamaan. Kävin kesälomalla tapaamassa häntä. Haikeaa oli. Tyttö tuli syksyksi vaihtoon Suomeen ja tapasimme toisiamme usein, pussailimme jopa pari kertaa. Kumpikaan ei päässyt elämässään eteenpäin ja se oli aika raskasta.
Määttä sanoo, että tarkkojen ohjeiden anto rakkaudesta selviämiseen on mahdotonta.
– Tunteet ovat vaikea asia, ja niitä on ihmisen vaikea ja mahdotonkin hallita. Ainoa, mitä voit hallita, ovat omat teot. Ihmisen, joka on jäänyt kiinni menneeseen, tulisi perustaa tekonsa siihen, mikä on arkisessa elämänmenossa järkevää ja tärkeää.
Määttä kertoo haastatelleensa erästä eronnutta naista, joka oli lopulta päässyt eron yli oivallettuaan, että voi itse rakastaa itseään, vaikka kukaan muu ei voisi. Eron tuska oli tämän oivalluksen jälkeen helpottanut.
Rakkaus on utopiaa
Nyt Jarno on yksin, mutta palaa ajatuksissaan silti usein menneeseen.
– Vuodenvaihteessa tyttö lähti kotimaahansa. Ajattelen häntä usein ja ihmettelen, miksen älynnyt uskoa tunteisiini silloin kun minulla oli siihen mahdollisuus. Vertaan myös kaikkia nyt tapailemiani naisia häneen, mikä tietysti ei edistä näiden suhteiden kehitystä. Jos jälkeenpäin voisin valita uudestaan, olisin todennäköisesti kertonut hänelle, että haluan olla hänen kanssaan, olimme sitten samalla puolen maailmaa tai emme. Jos homma toimii, keinot yhdessäoloon todennäköisesti löytyvät.
Tunteet ovat Jarnolla jääneet elämään.
– Suhde olisi vaatinut rohkeutta ja hullua uskoa rakkauteen, enkä ole edelleenkään varma, olisinko pystynyt jälkeenpäin täyttämään lupaukseni. Joka tapauksessa olisi pitänyt yrittää. Hän oli mahtava, valloittava persoona, myös aika erilainen kuin itse olen.
Määttä haastaa yleistä parisuhdenäkemystä:
– Ei pidä luoda suhteesta käsitystä, että kumppani pelastaa ja tuo onnellisuuden. Ihminen on pitkälti itse vastuussa omasta onnellisuudestaan. Silti rakkauteen kuuluu utopiat ja unelmat, kuten elämään yleensä.
Määttä hahmottelee joitakin mahdollisia selviytymiskeinoja onnettomasti rakastuneelle.
– Tekemällä asioita, jotka tuovat iloa ja joita osaa, oman itsensä arvostus vahvistuu.
Pitää myös muistaa, että rakastunut helposti idealisoi rakkauden kohteensa, ja sokeutuu rakkauden lupauksiin ja mielikuviin.
– Kukaan ei ole täydellinen. Toisen idealisoimisesta voi päästä irti vain tekemällä itselleen selväksi, mikä elämässä tässä ja nyt on tärkeää, ja ettei paluuta entiseen enää ole. Kaipaus pysyy yllä, jos toive yhteyden uudelleen löytymisestä vielä elää.
Rakkauden myytti ainoasta oikeasta
Filosofi Platon esitti aikoinaan myytin, joka selittää rakkauden alkuperän.
Myytin mukaan alun perin oli olemassa vain yksi kokonainen ihminen. Ihmiset olivat hyvin vahvoja ja tekivät usein hyökkäyksiä jumalia vastaan. Tästä vihastuneena Zeus leikkasi ihmiset kahtia. Ihmiset kaipasivat toista puoliskoaan niin syvästi, etteivät ne sen jälkeen tehneet muuta kuin kietoutuivat toistensa ympärille.
Platonin käsitys rakkaudesta rakastavaisten yhteensulautumisena on yhä voimissaan myyttinä siitä ainoasta oikeasta. Tällainen rakkauskäsitys pitää sisällään ajatuksen, että vain löytämällä sen oikean ihmisestä voi tulla ehyt.
Monet haluavat uskoa myyttiin siitä ainoasta oikeasta, mutta kun rakkaussuhde on loppunut, on pakko järkeistää asioita, jotta pääsee elämässään eteenpäin.
Saavuttamattomat rakkaudet
On myös mahdollista, että suhteiden kehittämiselle ei anna edes mahdollisuutta, koska pelkää tulevansa satutetuksi. Kaisalla on takanaan useita lyhyitä suhteita, jotka yleensä loppuvat, koska perhosia ei tunnu vatsanpohjassa tai suhde loppuun alkuunsa ilman selityksiä.
Kaipaus jää kuitenkin aina elämään.
– Ainahan mä jään haikailemaan tällaisia saavuttamattomia ihastuksia, ja keskimäärin tarvitsen parin kuukauden suhteesta toipumiseen pari vuotta! Jollain tasolla se rakkaus toista kohtaan jää olemaan, vaikka tunteet muuttuisivatkin jopa inhoon tai katkeruuteen asti. Niin ja sitten on vaikeaa irrottautua muistoista. Esimerkiksi joku paikka menee pilalle, jos siihen liittyy liian vahvasti joku tärkeä tyyppi.
– Mietin myös paljon asioita, jotka olisi kannattanut tehdä toisin, mutta kun itselleen ei mitään mahda. Yhdestä ihastuksesta en meinannut päästä irti ja olin tosi kauan huonona. Luulen, että syynä oli se, kun en saanut ikinä mitään selityksiä suhteen loppumiselle. Minulle vaan annettiin yhtäkkiä ymmärtää, että en kelpaa, mutta ei mitään varsinaista syytä.
Suhde loppuu, mutta elämä jatkuu
Rakkauden suhteen jokainen ihminen on siinä mielessä aseeton, että tunteitaan ei voi hallita. Sitä mitä voi hallita, ovat omat teot.
Suuntaamalla katseen tulevaan ja opettelemalla rakastamaan itseään, kaipaus toista kohtaan voi helpottaa tai sen kanssa voi olla helpompi elää. Vaikka mieli palaisikin menneeseen, voi silti elämässään jatkaa eteenpäin.
Lue myös:
Annatko helposti anteeksi vai katkeroidutko? Tämän se sinusta kertoo
Unohda erokliseet! Erokirjailija Heli Thorén: ”Ero voi olla elämän paras asia”
Kommentit
Ensimmäinen aito ihastus ja kiintyminen koska tunsin sen ihmisen läpikotaisin. Oltiin samalla rippileirillä ja siellä ensimmäinen kahdenkeskinen kokemus oli se, kun avauduin hänelle parhaasta ystävästäni. Meillä tuli parhaan kaverin kanssa vähän riitaa, ja istuin yksin tuolilla pöydän ääressä ja sekoitin pakkomielteisesti korttipakkaa ja hän tuli seuraksi ja kysyi että pärjäänkö.
Sitten eksyimme metsään yhden kodan taakse jossa nojasin seinään ja puhua pulputin asioista jotka ärsytti ja kuinka koin että minua kohdeltiin väärin. Ja hän kuunteli hyvin, hän oli läsnä.
Siitä hetkestä lähtien meistä tuli hyvät ystävät ja siinä minulla oli aina hyvä ystävä kelle saatoin soittaa keskellä yötä ja kertoa huolista.
En myöntänyt ihastusta ikinä kavereille enkä itselleni, vaikka se oli kuulemma niin läpinäkyvää. Noin 9kk riparin jälkeen molempien tunteet tuli esille ja meille tuli juttua. Pidin hänestä ihmisenä, koska tunsin hänet niin hyvin. Muistan varmaan ikuisesti sen viimesen illan kun näimme, istuimme ulkona kesäyönä ja juttelimme mitä sylki suuhun toi ja välillä katsoimme pitkään toisiamme silmiin ja hymyilimme. Rakastin sitä tapaa jolla hän katsoi minua. Mulle tuli kylmä, ja se anto mulle paitansa. Muistin, että sillähän olik kylmä-allergia ja melkein pakotin sen ottaan paitansa takasin, mutta se sano ”ihan sama vaikka antaisit sen mulle en laita sitä päälle kumminkaa, pidä sää nyt se vaan”. Ja mää pidin.
Sinä iltana se kerto mulle et sen porukat eroo ja se joutuu muuttaan ehkä vähän kauemmas. En kauheesti murehtinu sitä että nähäänkö, se oli jotenki itsestään selvää että tottakai nähään silti. Mutta näin sen silmistä et itku ei ollu kaukana. Kysyin, onko se ok sen kans et ne eroo. ”Joo, ehkä se on vaan hyvä ettei ne pura enää vihaa muhu ja siskoo.” Halusin halata ja pitää lähellä, en vieläkää käsitä että miksi niin en tehnyt.
No, mulle jäi vahingossa sen paita päälle kun lähin kotiin ja nukuin jopa se päällä. Olin rakastunu, heräsin keskellä yötä ja haistelin sitä paitaa ku se tuoksu niin hyvälle. En tienny et sekin paita tulis oleen kuukauden päästä viereisen koulun roskiksessa poltettuna.
Mentiin uusiin kouluihin ja asiat hankaloitu. Epäiltiin toisen välittämistä ja riideltiin. Välit viileni koko ajan ja sit yks ilta kun soitin tyypille pienessä humalassa ja sanoin että ”me voitaisiin nähä jos sää vaan haluaisit järjestää sitä aikaa”. Ja sitte tuli kauhein vastaus ikinä: ”tiiän, mutta kun en halua.” Järkytyin ja hämmennyin, se oli kamalaa. Huusin hänelle jotain mitä en ees muista ja hän katkaisi puhelun. Noin viikko tapahtuneen jälkeen hän otti yhteyttä ja sanoi haluavansa nähdä vielä kerran että voitaisiin selvittää asiat et miks näin tapahtu ja että voitaisiin olla vielä kavereita, koska se oli yks asia minkä siinä menetin, parhaan ystävän, tuen ja turvan.
No, suostuin siihen mutta sen viikon perjantaina ajattelin taas alkoholin alaisena että en jaksa oottaa. Soitin sille ja sanoin et voidaanko puhua puhelimessa ne asiat koska en jaksais odottaa. Muistan siitä puhelusta vaan yhen lauseen: ”Mä oon nykyään yhen Evan kanssa.” Siis en käsitä, miten se tapahtu. No, katkaisin välit ja poltin paidan jota en koskaan ehtinyt palauttaa. Itkin, ja yritin parantaa oloani alkoholilla. Olin uudessa kaveripiirissä ja ryyppäsin joka viikonloppu pahaan olooni. Menetin melkein parhaan ystäväni ja sähläsin viimesen päälle.
Siitä on nyt melkein vuosi aikaa ja hän seurustelee edelleen Evan kanssa, ja mää mietin että oisin voinut tehä kaiken toisin. Olin valittanu sille usein että se ei välitä ja se tekee asiat väärin. Miks? Olisin voinu hyväksyä sen sellasena ku se on ja tehä kerranki ite jotai sen suhteen eteen. En tehny, ja nyt kaduttaa. On juhannus ja se on varmaan Evan kanssa jossain onnellisena ja minä oon itse vanhempien kanssa mökillä ja kirjoitan jollekkin keskustelupalstalle meidän tarinaamme tiivistettynä. No, menetin parhaan ystävän ja ensirakkauteni, eikä siitä oikeen voi syyttää kun mua itseäni.
Kommentit
Ensirakkauteni ilmoitti ennen inttiin menoaan, että ”tää oli nyt tässä”. Hän ei halunnut sitoa minua, eikä itse sitoutua. Olin pitkään romuna ja tuntui vaikealta nähdä häntä jälkeen päin. Päätin jopa, että koskaan en enää anna itseni rakastua uudelleen. Eniten kuitenkin taisin olla pahoillani siitä, että ystävyytemmekin romuttui (olimme hyviä ystäviä ennen seurusteluamme). Muistelin toisinaan yhteisiä hetkiämme ja ajattelin usein mitä nyt tekisimme ja millaista elämämme olisi, jos olisimme jatkaneet seurusteluamme.
En tiedä missä hän on nyt tai mitä tekee, toivon vain, että hän on onnellinen. Itse löysin suuren rakkauteni vuosien kuluttua ja nykyään tämä SUURI ENSIRAKKAUTENI on mukava muisto.
Tässä asiassa on persoonakohtaisia eroja. Toiset jäävät märehtimään menneitä kun toiset suuntaavat rohkeasti kohti uutta. Itse kuulun valitettavasti tuohon märehtijätyyppiin. Olen jäänyt vuosiksi haikailemaan menetettyä rakkautta. Se on raskasta ja kuluttavaa, eikä uusien suhteiden luominen oikein onnistu. Sitä on tavallaan uskollinen sille ”ainoalle oikealle”, vaikka se on aivaan turhaa ja tarpeetonta. Uutta matoa koukkuun -taktiikka heti suhteen loppumisen jälkeen on onnistuessaan hyvää lääkettä kolhuja saaneeseen itsetuntoon, mutta siinä tilanteessa on usein niin sekaisin, että valinta suuntautuu helposti täysin vääränlaiseen kohteeseen.
Onhan se tavallaan niin, että eron aiheuttamasta tuskasta voi mitata suhteeseen sitoutuneen rakkauden määrän. Kumpi kärsi enemmän, se myös rakasti enemmän.
Viisi vuotta. Viisi vuotta jälkeenpäin enkä pääse yli.
Mistä se johtuu ja mitä teen?
Märehtiä voi monella tavalla; olen ollut monissa suhteissa, eikä mikään tuntunut oikealta, mikään ei tuntunut ihan samalta, vaikka tiedostan ettei sen ehkä pitäisikään. Jotkut suhteet eivät olleet vain suhteita, ja olen ollut kihloissa kahdesti.
Päivä saattaa mennä ilman että ajattelisin häntä, mutten osaa uneksiakaan enää muusta kuin viiden vuoden takaisesta rakkaudestani.
En yritä vertailla, ja yritän sanoa itselleni etten voi häntä saada takaisin. Suhteemme ei ollut täydellinen, ja meistä molemmat olivat epätäydellisia, enkä ole koskaan yrittänytkään uskotella itselleni muuta.
Kuinka kauan tätä vielä kestää?
Olemme ystäviä, vaikka asumme kaukana toisistamme. Hänellä on vaimo ja lapsi, joka kuulemma muistuttaa minua.
En voi olla vertaamatta elämääni ennen ja jälkeen. Tuntui että menetin ja unohdin itseni, enkä näe enää maailmaa samanlaisena kuin ennen. En haista paljon, en maista kunnolla, tuntuu etten osaa nauttia pienistä asioista, ja tuntuu ettei mikään koskaan riitä.
Olisiko tyytyminen tervettä? Pitäisikö luopua kuvitelmasta, että todellinen rakkaus voi muuttaa koko elämän? Enkö kykene saavuttamaan todellista onnea muuten kuin myöntämällä että rakkaus jota koin, ja jota ehkä muistot ovat jälkikäteen kullanneet ei ollut todellista? Tai vaikka olikin ja minun pitää arvostaa sitä sellaisena, pitääkö minun oppia rakastamaan eri tavalla? Pitääkö ”tyytyä” johonkin mikä tällä hetkellä näyttää vähemmältä?
NaNaa. En millään muotoa pyri mestaroimaan toisten kokemuksia, mutta kerron hieman omastani, jospa siitä olisi jotain apua.
Suhde rakkaaseeni päättyi neljä vuotta sitten, ja ajattelen häntä yhä joka päivä ja mietin mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Järjen tasolla toki ymmärrän, että suhteemme pitkittyminen olisi johtanut vakaviin ristiriitoihin myöhemmin. Sen verran erilaisia olimme, mutta näissä asioissahan ei aina järjellä pelata.
Koska olimme jo ennen suhdetta pitkäaikaisia ystäviä, pyrimme hoitamaan eron ”sivistyneesti”. Hän siis jätti minut todella kauniisti, pyrkien olemaan loukkaamatta tunteitani ja mahdollistamaan jonkinasteisen ystävyyden säilymisen. Se saattoi olla virhe, sillä se jätti sisimpääni tunteen, että jotain jäi selvittämättä, kaikkiin kysymyksiin ei saatu vastausta ja että suhde jäi tavallaan ”auki”. Joskus mietin, että olisiko sittenkin pitänyt erota rytinällä, jossa kaikki haavat olisi aukaistu ja ”totuudet” huudettu päin toisen naamaa.
Ehkäpä (ja monethan tekevät niin), mutta ongelmana on, että tällöin vahva tunne (rakkaus) korvautuu silloin toisella vahvalla tunteella (vihalla), ja siitä voi olla huonoja seurauksia osapuolille – pahimmassa tapauksessa jopa fyysisestikin. Rakkauden vastatunne ei nimittäin ole viha, vaan välinpitämättömyys. Silloin on ”parantunut”, kun ex-rakkaan näkeminen, kohtaaminen tai kohtalo ovat meille suhteellinen yhdentekeviä. Entisen rakkaan ”perheystäväksi” ei siis kannata jäädä silloin kun kokee suhteen jääneen kesken.
Aika, etäisyys ja uudet kokemukset yleensä auttavat, mutta näin juuri ex-rakkaani matkan päästä kadulla, ja kyllä kaikki aistini heräsivät heti ja keskittyivät häneen – vielä vuosienkin päästä. Onhan sellainen tunteiden voima oikeastaan aika mahtavaakin. Siitä tietää, että kykenee tunteisiin ja ehkäpä jonkinlaiseen rakkauteenkin lähimmäistä kohtaan.
Ja vähän vielä. Kyllä se rakkaus silloin oli todellista ja pitäkööt muistot kultareunuksensa (on terveellisempää muistella menneitä hyvällä kuin huonolla).
Ainakin yritän ajatella niin, että menneet hyvät hetket olivat totta silloin. Toki pikkupiru olkapäälläni kuiskii, että tivaapa joskus rakkaaltasi, että oliko se kaikki ihana puoleltasi sittenkin vain leikkiä ja valhetta. Mutta jälkikäteen rakkauden totuudellisuuden perään on turha haikailla, sillä ajan kuluminen ja elämän eteneminen toisi väistämättä vastauksiin mukaan subjektiivista ja jälkikäteistä analysointia – sanalla sanoen lisää valhetta ja puppua. Rakkaus on totta sellaisenaan silloin kun sen koemme ja jos se ei silloin riitä tai kelpaa, niin ei sille enää jälkeenpäin mitään voi. Uudessa tilanteessa ovat sitten taivaan merkit toiset.
Yhdenkään miehen/naisen takia ei kannata ainutlaatuista elämäänsä pilata.
Itse ihmisen pitää osata itseään rakastaa, siis että aikuinen minä rakastaa sitä sisällään olevaa pikkutyttöä tai -poikaa, joka on rakkaudessa tullut hylätyksi. Pitää ajatuksissaan sylissä, paijaa ja sanoo: ” Minä rakastan sinua läpi elämäsi ja haluan sinulle hyvää. Minä autan sinua ja olen tukenasi. Tästäkin selvitään ja eteenpäin mennään.” Kun aika kuluu, helpottaa. Tuo aika voi olla tosiaankin vaikka viisi vuotta, mutta ennen pitkää helpottaa. Mitä on viisi vuotta ikuisuuden mitassa? Antakaa ajan kulua rauhassa, liikkukaa luonnossa ja kiinnostukaa muistakin ihmisistä kuin vain omasta navastanne. Muillakin on murheita, suruja ja iloja. Keskittykää olemaan hyvä lähimmäinen.
Menneen rakkauden muistelemisen kierteeseen ei kannata jäädä, tosin ei uutta suhdettakaan kannata heti ns. laastariksi solmia, sillä pahimmillaan siitä saa vain uusia vammoja (kokemusta on).
Aika auttaa, kun antaa sen auttaa.
Mielenkiintoinen kysymys lienee: kuinka paljon suhteissa, joista ei osata irroittautua, esiintyy mm. läheisriippuvuutta? Mitä sitten on rakkaus? Itse asiassa, rakkaus on hyvin itsekäs tunne: tahdon omistaa toisen ja saada toisen tuottamana itselleni mielihyvää. Kun menetän rakkauteni kohteen, menetän oman mielihyvän tunteeni. Tunteet tulevat ja menevät, mutta järjen käyttöä on syytä opetella – se pysyy.
Höpöhöpö. Rakkaus on antava tunne. Ok, se on itsekäs, mutta sillä tavalla että halutaan pitää kiinni rakkauden kohteesta, jolle halutaan tehdä hyvää ja jonka kanssa halutaan jakaa elämäämme. Ja tunteillehan me ei voida mitään. Rakkautta ei voi kääntää katkaisijasta pois päältä eikä suunnata väkisin haluttuun suuntaan. Ystävyys eroaa tässä rakkaudesta. Ystäviä me voimme valikoida itsekkäistäkin lähtökohdista.
Tärkeintä on saada rakastaa jotakin, sillä toisen meitä kohtaan tuntemasta rakkaudestahan ei ole muita takeita kuin hänen omat sanansa ja tekonsa. Me tiedämme kyllä milloin me rakastamme, mutta toisen rakkaus on aina arvailun varassa.
NaNaa, tiedän tarkalleen, mistä puhut. Itselläni oli ensimmäinen ”oikea” suhde mieheen, jota rakastin valtavasti. Olin aiemminkin ollut rakastunut palavasti, mutta vasta tässä suhteessa koin selvästi vastarakkautta, ja suhde oli aikuisten välinen rakkaussuhde, vaikka nuori olinkin (juuri täyttänyt 20 kun tavattiin). Elin ensin aivan käsittämättömässä huumassa, koin kaiken upean ja ihanan, mistä olin teinityttönä haaveillut. En meinannut pysyä jaloillani, kun kuulin ihanat sanat ”mä rakastan sua”. Matkaan tuli kuitenkin mutkia, joiden takia jouduimme eroon toisistamme. Olin epätoivoinen, ja varmastikin suojellakseni itseäni tavallaan järkeilin tunteitani viilentymään. Mies oli minuun yhä täysin sitoutunut ja olisi halunnut kihloihinkin jne. Elimme kuitenkin aivan erilaista elämää, hän kävi töissä ja minä olin yliopistolla opiskelijana, biletin, ja suurin ongelma tosiaan oli välimatka. Tapasin sitten biletyskuvioissa miehen, johon jossain määrin ihastuin.
Petin poikaystävääni. Seksi oli uutta ja jännittävää. Halusin kokea kaikenlaista uutta, olinhan vielä nuori ja seurustellut kunnolla vasta kerran. Mukaan tuli tunteita uutta miestä kohtaan, ja jotenkin jopa sekoitin seksin ja rakkauden toisiinsa. Kuvittelin siis, että olin rakastunut tuohon mieheen, koska seksi oli niin upeaa… Olin kokematon. Jälkeenpäin ajatellen en voi käsittää, mitä näin tuossa miehessä, mutta sillä hetkellä kaikki tuntui ”järkevältä”.
Erosin poikaystävästäni, ja hän oli täysin lohduton ja lyöty. Itsekin tunsin jo eron hetkellä valtavaa ikävää ja epäilinkin jo, olisiko tämä sittenkin vikatikki. Olimme vielä paljon yhteydessä, sillä en ollut osannut laittaa välejä täysin poikki, ja ex elätteli yhä toiveita yhteenpaluusta. Hän ei tiennyt toisesta miehestä mitään, mikä vaivasi itseäni tietenkin kovasti, sillä olin aina pitänyt itseäni ”kunnollisena” ja moraaliani korkeana. Olin häpeissäni käytöksestäni, mutta kun elämänkokemusta ei liiemmin ollut, en osannut muutenkaan toimia. Parin kuukauden kuluttua sitten myönsin itselleni, että metsään oli menty ja lujaa. Soitin exälle tarkoituksenani pyytää häntä ottamaan minut takaisin, mutta hänpä kertoi vihdoinkin iloisella äänellä juuri löytäneensä uuden.
Siitä alkoi kidutukseni. Alennuin melkeinpä anelemaan exääni ottamaan minut takaisin, ja roikuin ajatuksessa. Ex kuitenkin halusi yrittää uuden tyttöystävänsä kanssa. Kaikkein vaikeinta oli kuitenkin se, että myös ex itki puhelimessa ja sanoi kaipaavansa minua valtavasti, mutta silti pysyvänsä yhdessä tyttöystävänsä kanssa. Hän sanoi asioita, joita halusin kuulla, ja näin lisäsi epätoivoani. Hän ei siis suostunut sanomaan, että ”tämä oli nyt tässä, lopeta haikaileminen, en rakasta sinua enää”, vaan antoi minun jatkaa ahdistuneita yrityksiäni saattaa meidät takaisin yhteen. Hän ei tehnyt sitä siksi, että olisi ilkeä ihminen tai haluaisi minun kärsivän tms. Hän vain oli rehellinen, niin kuin aina ennenkin. Ja hän halusi tukea uutta tyttöystäväänsä jo siinä vaiheessa esiin tulleiden vaikeiden asioiden kanssa. Hän sanoi, ettei tunne tätä kohtaan läheskään samalla tavoin kuin minua kohtaan, mutta haluaa silti antaa suhteelle mahdollisuuden. Voitte arvata, mitä tämä teki itselleni… Tunsin, etten koskaan voisi rakastaa ketään muuta, kukaan ei voisi koskaan olla minulle yhtä hyvä ja sopiva, kukaan ei voisi ottaa exän paikkaa…
Myös ex kärsi minun kärsimyksestäni, eikä ymmärtänyt että hänen ”hellät” puheensa eivät auttaneet asiaa. Anelin häntä sanomaan minulle pahasti ja suoraan totuuksia, mutta sitä hän ei suostunut teemään. Yhteydenpito väheni, mikä pelasti varmaankin mielenterveyteni. Jossain vaiheessa luovutin. Rakkaus ei kuitenkaan hävinnyt minnekään.
Tästä kaikesta on nyt seitsemän vuotta. Menin juuri naimisiin ihanan miehen kanssa, jota rakastan paljon. Kuitenkin tavallaan juuri ”tyydyin” mieheeni, sillä en tunne häntä kohtaan samoin kuin exää kohtaan. Mutta olen päättänyt, että tämä suhde onnistuu ja kestää, ja olenkin nykyään todella onnellinen. Haikeana muistelen joskus exää ja mietin, missä olisimme nyt, minkälaista elämämme olisi jos olisi käynyt toisin. Uskon, että ex oli minulle ”se oikea”, mutta hän tuli elämääni väärällä hetkellä, eikä meidän suhteellamme ollut siksi mahdollisuuksia. Minun oli pakko saada tutkia elämää ja tehdä virheitä, enkä olisi ollut valmis sitoutumaan vielä silloin. Nyt yritän ajatella, että olen onnekas, kun sain kokea sellaisen rakkauden. Lisäksi tiedostan, että en ole itse se sama ihminen kuin aikaisemmin, ja todennäköisesti exäkin on muuttunut, ja häntäkin ovat elämänkokemuset muokanneet. Vielä pari vuotta sitten olisin lähtenyt nykyisestä suhteestani heti, jos ex olisi vihjaisuut haluavansa minut takaisin. Nyt en enää niin tekisi. Olihan se tietenkin väärin nykyistä miestäni kohtaan ryhtyö hänen kanssaan suhteeseen, johon en panostanut täysillä enkä ollut täysin sitoutunut, mutta onneksi asiat kehittyivät tähän pisteeseen, että olemme molemmat todella onnellisia toisistamme ja suhteestamme. Mies on minulle täydellinen, ja yritän myös olla hänelle sitä.
En usko koskaan pääseväni täysin yli exästäni. Mutta vatsassani ei muljahda enää, kun ajattelen häntä, ja tuska on muuttunut haikeudeksi ja onnellisiksi muistoiksi vihdoinkin. En onneksi joudu koskaan kohtaamaan häntä, sillä elämme kaukana toisistamme.
Kehoittaisin sinua NaNaa antamaan muille miehille mahdollisuuden. Sinun ei tarvitse heti uuteen ihmiseen tutustuessasi olla sitä mieltä, että tämä tapaus vihdoinkin peittoaa exän, vaan katsele rauhassa, mitä tutustumisesta seuraa. Itse pidin pitkään kiinni ajatuksesta, että kukaan ei voi koskaan ottaa exäni paikkaa, enkä pakottanut itseäni luopumaan ajatuksesta, vaikka uusia miehiä tapasinkin. Sillä myös suojelin itseäni ja sydäntäni. Mutta jossain vaiheessa nykyisen mieheni kanssa vain päädyin siihen pisteeseen, että olin valmis luopumaan exästä ja panostamaan täysillä nykyiseen suhteeseen. Oivalsin, että se ei vähennä exäni arvoa eikä kokemaani rakkautta, vaikka sitoutuisinkin uuteen mieheen. Ex on menneisyyttäni, katkeransuloista sellaista, ja nykyinen mieheni on tulevaisuuteni. Lisäksi olen ymmärtänyt, että onnellisuuteni ei saa olla kiinni kenestäkään toisesta, vaan minun on tehtävä itse itseni onnelliseksi. Uskoisin olevani perusonnellinen yksinäisenäkin, mutta totta kai tyydyttävä suhde tuo myös lisää onnea elämääni. Minulla ei kuitenkaan olisi mielestäni tarpeeksi annettavaa suhteelle, jos onneni riippuisi vain siitä ja toisen ihmisen tekemisistä.
Olen nyt onnellinen ja toivon sitä exällenikin. Nykyisen mieheni kanssa aion jakaa elämäni tästä eteenpäin. Exääni en tule ikinä unohtamaan, sillä sain häneltä valtavan lahjan, rakkauden. Mutta vasta nyt tiedän, miten tuota lahjaa pitää kohdella. Ilman kokemuksiani en ehkä olisi oppinut sitä, enkä varmasti ainakaan olisi se sama ihminen, joka nyt olen.
Kiitos vastaavanlaisista tarinoista.
Shardik, olin aina kuvitellut että jos ero tapahtuu ”sivistyneesti”, paraneminenkin tapahtuisi helpommin. En tiedä oliko hyvä, että muutit nyt kuvitelmiani.
Minut jätettiin kahden kolmen yhdessäolon jälkeen yhdellä puhelinsoitolla. Hän ei ollut välinpitämätön, ei rauhallinen, eikä pystynyt antamaan eroon mitään syytä. Olen aika hyvin blokannut mielestäni tuon puhelinsoiton, mutta muistan että hän oli raivoissaan ja huusi minulle. Hän oli vihainen ja kertoi minulle, että oli rakastunut toiseen. Hänen paras ystävänsä kertoi minulle vuotta myöhemmin ettei mitään toista ollut koskaan ollut.
Uskon etten tämän takia pääse hänestä yli. En koskaan saanut tietää mitä todella tapahtui, ja ehkä alitajuisesti pelkään että jos rakastun uudelleen, voi hänkin hylätä minut yhtä nopeasti.
Liioittelin sanoessani että olemme hyviä ystäviä; hän ei kyennyt edes keskustelemaan kanssani ennenkuin vuosi sitten, kun oli mennyt naimisiin. Aina kun yritin soittaa tai tavata häntä paiskasi hän luurin korvaani (tiesin aina hänen olleen hieman lapsellinen..) eikä suostunut puhumaan kanssani. Nykyään pystymme puhumaan kaikesta paitsi yhteisestä menneisyydestämme, josta hän heikkoina hetkinään puhuu kauniiseen sävyyn kyselemällä ”Muistatko kun nukuttiin se yksi yö pellolla” tai ”ajettiin pyörällä ja sinä istuit takanani?”. Enkä siltikään pysty kysymymään häneltä.
Aloin epäillä ettei hän koskaan rakastanut minua, sillä silloin ylipääseminenkin saattaisi olla helpompaa, mutta lopulta tuon monen vuoden vihan lohduttamana (olin omaksunut Shardikin näkökannan välinpitämättömyydestä, ja että se on rakkauden todellinen vastakohta) ajattelin että ehka hän rakasti paljonkin, mutta että olimme liian erilaisia. Kuin ”oma tarinani” kertoja, minäkin olin vain 23, ja hän oli minua 8 vuotta vanhempi. En yritä väittää että ikäero oli todellinen este, se oli kaikenlisäksi kohtalaisen pieni, mainitsin sen vain lisätekijänä.
”Oma tarinani” oli minusta hyvin liikuttava. Olen minäkin yrittänyt antaa mahdollisuuden; olin kihloissa kahdesti, mutta ennen naimisiin menoa peruin koko jutun. Oletko sinä todella käsitellyt asian sisälläsi? Ehkä voisit ajatella, että koska kykenit pettämään exääsi kun olitte seurustelleet vain jonkin aikaa (anteeksi, en yritä vähätellä suhdettasi, yritän vain verrata ensihuumassa pettävää sellaiseen, joka esimerkiksi pettää monien aviovuosien jälkeen. Ja kyllä, olemme vain mitä teemme eikä toisinpäin, ja tämä on vain ehkä hyvin lapsellinen tapa jolla sinun tilanteessasi minä yrittäisin helpottaa itseäni, ja annathan anteeksi jos tämä jotenkin loukkaa sinua.)
Etko saanut tämän miehen kanssa alkuhuumaa? Miten nopeasti rakastuit häneen?
Läheisriippuvainen en osaa olla, mutta ehkä joillakin ihmisillä kyse saattaa olla tästä. Ymmärtäisin sen erityisesti jos henkilo suhteen loputtua ryntäilee seuraavasta suhteesta seuraavaan etsien läheisyyden tunnetta, jota ei kuitenkaan voi verrata alkuperäiseen.
Minä kuvittelin joskus mielessäni rakkauden – kuvittelin kamalan, ahdistavimman paikan jossa olin koskaan ollut (en kerro sen kaupungin nimeä, silla se saattaisi loukata Venäjältä tulevia lukijoita:) ja mietin että jos koko loppuelämäkseni olisin vangittu kulkemaan tuon kaupungin harmaita katuja loskasateessa, valkoisen taivaan alla, kasvottomien talojen keskellä, ja saisin ottaa mukaani vain yhden ihmisen kuka se olisi.
Tiedän, olen idealisti. Tiedän, saatoin rakastaa rakkauden tunnetta jopa enemmän kuin sen kohdetta. Ja tiedän, olen hyvin paikkasidonnainen. En voisi olla onnellinen ympäristössa, jota vihaan. Ymmärrän, että tällä kuvitelmallani (joka muistuttaa kaikenkaikkiaan reductio ad absurdumia…) myonnän luulevani etten voi tehdä itseäni onnelliseksi, vaan tarvitsen jonkun toisen.
Yritän päästä tästä tunteesta yli. Kuin oman tarinani kertoja, olisi tervettä ymmärtää että minä olen suurimassa vastuussa itseni onnelliseksi tekemisessä. Miksi tiesin ja tunsin näin vain ennen sitä kun tapasin hänet?!
Tapasin kaksi vuotta sitten miehen, joka vei kerta kaikkiaan sydämeni. Jo alku vaiheessa hän sanoi, että kun komennus loppuu, hän lähtee kotiin eikä pidä yhteyttä. Hänellä on elämä muualla, eikä aio tehdä siihen muutoksia. Tein sen puoli vuotta, jonka komennus kesti, surutyötä ja rakastin hulluna, en voinut muutakaan, mutta lupasin itselleni, etten jää roikkumaan kun se eron hetki tulee. Enkä kertonut, että rakastan häntä.
Eron hetki tuli ja se oli tosi vaikea. Rinta rottingilla selvisin, mutta itku tuli seuraavan kadun kulmassa. Seuraava päivä töissä meni sumussa, onneksi oli työkaveri, joka tiesi ja jaksoi ymmärtää.
Sitten tapahtui ihme:
Puhelin soi, se oli hän! Lentoa oli siirretty ja hän tiedusteli haluaisinko nähdä vielä. Haluaisinko?! Minähän olin ajatusta nopeammin paikalla.
Vielä oltiin yksi katkeran suloinen ilta yhdessä ja taas erottiin. Tällä kertaa oli lupaus, ettei yhteys katkea. Ja minä maailman onnellisin nainen!
Tätä on nyt jatkunut kaksi vuotta: tavataan ja erotaan. Eikä tietoa, koska taas tavataan. Kun tavataan, se on ihanaa. Vain me kaksi koko maailmassa. Se vain kestää niin lyhyen aikaa, hyvä jos edes vuorokautta kerrallaan ja harvoin, ehkä puoli vuosittain. Mutta se aika on vain meille.
Tänään tapasin hänet kahdeksan kuukauden jälkeen taas. Meillä oli aikaa kuusi tuntia ja sen olimme todella yhdessä.
Eron jälkeen suru oli taas sydämessä ja mietin kuinka monta kertaa vielä jaksan kohdata, erota ja kaivata ennen kuin hajoan.
Jossain syvällä järjen ulottumattomissa tiedän, että minun tulisi lopettaa tämmöinen suhde itseni takia, mutta kun mietin mitä kaikkea hänessä rakastan, en voi sitä tehdä. Mietin vain, olisiko jotain, mitä voisin tehdä, että saisin hänet elämääni muutenkin kuin lainaan katoaviksi hetkiksi?
Jätä nuo hetken palavwrit jarupea elämään omaa elämääsi. Ei se ole ole mitään rakkautta ja sitoutumista toiseen,että tavataan vain hetkittäin noin pitkien aikojen välillä. Toisen teistä täytyy tehdä ratkaisu ja lopettaa tollainen ”hetkessä eläminen ja rakastaminen”. Tsemiä!
Mistä mä aloittaisin……alusta:
Kolme vuotta sitten erosin kihlatustani uuden ihastuksen takia. Ajattelin, että se olisi vaivan arvoista. Oltiin me uuden miehen kanssa melkee kolme vuotta onnellisia, kunnes nyt keväällä koin elämäni vaikeimman ja ilkeimmän eron. Ajattelin jo ennen eroa paljon exääni ja mietin miksi jätin hänet, mitä siinä toisessa oli niin paljon parempaa, että jätin hyvän suhteen. Ero oli hyvin vaikea, mutta onneksi minulla oli miespuolinen ystäväni auttamassa minua. Nyt seurustelen ko. miehen kaa. MUTTA…. välillä tunnen itseni tosi onnelliseksi tämän nykyiseni kanssa, hän on täydellinen mies luonteeltaan. Kaikkien naisten unelma, mutta kuitenkin ajattelen koko ajan tätä miestä kenestä erosin kolme vuotta sitten(ajattelen myös tätä kenen kaa erosin keväällä). Minulla on siis kolme miestä mielessäni koko ajan. Eniten ikävöin tätä kenestä erosin kolme vuotta sitten, hän vain on tätä nykyään kihloissa uuden naisen kanssa ja he menevät naimisiin ensi kesänä. Arvostan miestä, joten en halua puuttua heidän onneen, vaikka itse haluaisin tämän miehen. Mies kenestä erosin keväällä seurustelee ja asuu jo uuden naisen kanssa myös. Hänellä todettiin juuri kasvain mahassa ja rinnassa ja minä haluisin olla se kuka on häntä tukemassa. Taidan rakastaa kolmea miestä yhtä aikaa, MITÄ TEEN,onnellinen olisin ehkä jos saisin takaisin entisen kihltattuni,hänen avullaan ehkä voisin päästä yli keväisestä erosta. Toisaalta haluisin olla onnellinen nykyiseni kanssa, mutta tuntuu et joku puuttuu.
Oli tämä vissii aika sekava selitys, noh, sekava se juttu onkin, mutta osaako mua kukaa auttaa, pitäiskö mun mennä puhumaan jolleki kalliille asiantuntijalle vai mitä teen………
Niin. On se tuo rakkaus ja tunteet niin suuri ja vaikea asia. Että sen rinnalla on kyllä kaikki ihmiset voimattomia. Toiset vain käsittelevät niitä eritavalla kuin toiset.
Tavallaan se on valheellisuutta. Toiset pitävät sisällään, kun toiset taas voivat pahoin ja näyttävät sen ulospäin. Mutta yhtään vahvaa ihmistä ei tämän asian osalta ole olemassa.
Mitä tuohon itse keskusteluun tulee niin olen erityisen herkkä näille saavuttamattomille rakkauksille. Tai voisi sanoa ennemminkin. Rakkauksille jotka ovat mahdottomia. On rakastunut toinen toisensa perään henkilöihin jotka ovat jo varattuja ja saavuttamattomia. Rakkaus on tässä mielessä erittäin ikävä asia. Kun ei sen kohdetta voi yleensä koskaan valita.
Se taas että ihminen rakastuu aina niihin ihmisiin jotka ovat hänelle ”kiellettyjä” kohteita. Aiheuttaa tuskaa, ahdistusta, ja erittäin suurta syyllisyyden tuntoa. Etenkin jos kohde sattuu olemaan edes osittain ennestään tuttu.
Tämä aiheuttaa samoaja piirteitä kuin näissä kertomuksissa yllä. Ihminen jää vangiksi omaan elämäänsä. Ja siitä seuraa katkeruus ja viha. Näin minulle on käynyt. Kaiken lisäksi. Nykyisessä elämässäni. Näitä asioita seurasi erittäin huono suhde. Jonka kuvittelin olevan jonkilainen armahdus minulle. Se johtui siitä. Että minulla ei nuorempana ollut suhteita juuri lainkaan, vain noita ikäviä kokemuksia ja huonoa tuuria. Ja tapasin ensimmäisen naisen, siis vakavan suhteeni ja silloisen kihlattuni vasta näin kolmenkymmenen ikävuoden paikkeilla.
Kaikki on päättynyt osaltani raskaasti ja kyyneliin aina. Enkä osaa luottaa rakkauteen enää ollenkaan.
Sanon vain sen että mikään muu ei auta rakkaudessa. Kuin että huonojen kokemusten jälkeen pitäisi saada hyviä.
Mutta mistä apua silloin, kun vain huonoja on tarjolla ja ainaista pettymystä? Mikä on rakkauden kärsimyksen summa?
Täällä oikein aiantuntijoita : )
Se nuoruus..
Kukaan järkevä ihminen ei pysty aloittamaan uutta ennenkuin vanha on ajateltu loppuun, tai vaikka palattu yhteen, sitäkin tapahtuu, elämässä on asioita jotka vaikuttaa parisuhteeseen vaikka emme haluaisikaan.
Kaikkein tärkeintä on antaa anteeksi, jos siltä tuntuu, eikä vihata.
Vaikka olen nuori (21), uskallan sanoa, että tiedän miltä ero tuntuu ja kuinka pahalta ja raastavalta se voi kauheimmillaan tuntua. Koettu on. Minut on kolmesti jätetty suunnilleen samasta syystä. Aina kuulen nämä sanat: ”Olet todella mahtava ihminen, mutta en vain rakasta sinua”. Ensimmäisen ”suhteen” nyt ymmärtää, ensirakkaus yläasteella. Rakkaus kuitenkin. Toinen suhteeni kesti lähes kolme vuotta. Minulta meni yli puoli vuotta sevitä siitä. Näin jälkeenpäin ajateltuna oli minun onneni, että se päättyi. En oikeasti ollut onnellinen tuon ihmisen kanssa eikä suhde ollut oikeastaan kunnollinen suhde. Minä olin siinä mukana enemmän kuin hän.
Yli vuoden seikkailin sinkkumarkkinoilla. Alussa pelkkä ajatuskin sinkkuna olemisesta oksetti, olinhan oikeastaan seurustellut koko aikaisimmat ”nuoruusvuoteni”. Sain kokea todella pahoja iskuja exäni suunnalta. Kolmen vuoden seurustelun jälkeen hän otti uuden kuukausi eron jälkeen. Uskottelin kauan aikaa itselleni, että uusi nainen on vain laastari. No jossain vaiheessa huomasin, että ei ollutkaan ja pakko oli jotenkin jatkaa eteenpäin. Paljon kyyneleitä ja raastavia päiviä se vaati, mutta aina yhdestä hyvästä päivästä sain voimaa ja uskoa siihen, että kyllä tästä selvitään.
Aloin nauttia sinkkuna olosta ja vapaudesta. Sain mennä ja tulla miten huvitti. Pidin hauskaa erilaisten ihmisten kanssa ja tapailin miehiä ihan huvin merkeissä. Halusin vain pitää hauskaa, mitään sen kummempia. En toivonut suhdetta. Noin vuosi eron jälkeen aloin kaipaan uutta rakkautta. Uskalsin taas rakastua. Sitten elämääni tupsahti ihan yhtäkkiä mies. Tämä mies oli ihana, luotettava, hauska. Kaikkea mitä olin toivonut joskus löytäväni. Meillä kemiat toimivat joka asteella, niin henkisesti kuin fyysisesti. Meillä oli todella hauskaa yhdessä ja olimme minusta kuin luodut toisilleen. Mies sanoi minulle useasti miten ihana olen ja kuinka olen parasta mitä hänelle on sattunut. Olin valmis jakamaan loppuelämäni tämän miehen kanssa, talo,naimisiin ja lapsia. Ikinä ennen minulla ei tuota tunnetta ole ollut. Vuoden seurustelun jälkeen mies sanoo minulle, että ei ole rakastunut.
Jo ensimmäisen ylä-asteaikaisen suhteeni jälkeen aloin pelkäämään rakastumista, koska se sattui niin paljon, mutta ajattelin että ei ensirakkauksien kuulukaan kestää. Kolmen vuoden seurustelun jäljiltä olin ihan varma, että en anna itseni koskaan enää rakastua. Ja loppujen lopuksi, exä olikin täysi ääliö ja ajan kanssa uskalsin taas antaa rakkaudelle mahdollisuuden. Nyt kun suhde mieheen, jota olen rakastanut enemmän kuin koskaan, on päättynyt, en osaa kuvitella elämääni kenenkään muun kanssa. Hän oli minulle täydellinen ja mielestäni minä myös hänelle. Minun on ollut pakko alkaa hyväksymään, että vaikka kuinka järjen vastaiselta se tuntuukin, niin en voi viettää elämääni hänen kanssaan. En tiedä pääsenkö koskaan yli hänestä, yritän ainakin kovasti. Ja vaikka pääsisinkin, nyt todella mietin kannattaako minun enää rakastua, koska suhteet päättyvät aina siihen kun mies sanoo minulle ”olet ihana ja mahtava ihminen, mutta en rakasta sinua”. Kuinka monesti ihmisen täytyy särkeä sydämensä?
Rakkauteni lopulta haihtui ilmaan, jätin tyttöni. Tein todella tyhmästi ja pelkään että ryhdyn samanlaiseen mielentilaan kuin edellisessä suhteessa. Minusta voi tulla todella helposti itsetuhoa harkitseva henkilö, kun suhteeni loppui tänään olen vain miettinyt elämääni ja tekojani.. Teinkö oikein kun jätin tytön jota rakastin mutta tapailin vain niin vähän, mutta koitin parantaa suhdettamme mutta en pystynyt miettimään enään kun vain tulevaisuutta ja yksinäisyyttä. Olen todella surullinen tällä hetkellä en tiedä mitä teen, en uskalla sanoa vanhemmilleni asiasta mitään ennen kuin keksin hyvän ratkaisun tähän tilanteeseen, sen takia huomasin tämän ja mietin että saisinko apua tälläiseen tilanteeseen. :'(
Mä pelkään niin paljon jätetyksi tulemista, että jätän aina itse ensin. Hyökkäys on paras puolustus. En pysty muodostamaan suhdetta, koska en uskalla luottaa toiseen. Yritän vain olla kovis enkä halua näyttää, jos olen tullut satutetuksi. Väitän mieluummin, että olin itse se joka lähti lätkimään. Musta tuntuu, että aina jos ihan vähänkin uskallan luottaa, että tämä mies oikeasti välittää musta eikä lähde pois, niin saman tien tulee jotain ongelmia ja yhtäkkiä kaikki on ohi.
Useasti paikattu <3, alkoi itkettää kun luin tekstisi. Voin vain kuvitella miten paljon suhun sattuu! Just tota mäkin pelkään niin paljon, että juuri kun luulee että kaikki on hyvin ja suhde on täydellinen ja sovitaan hyvin toisille, niin sitten kaikki onkin ohi. Oon muuten saman ikäinen kuin sä.
Olin n 18v kun tapasin nuoren ihastuttavan naisen kotiemme välimatkat olivat pitkät mutta aloimme silti tapailla toisiamme. Tyttö oli aivan ihana ja meillä meni kaikki hyvin olimme yhdessä n. 1/2-1v kunnes kokemattomuus ja nuoruus sai minussa pelon tunteen nousemaan. Lopetin seurustelun mutta palasimme kuitenkin yheen myöhemmin jolloin myös hätäännyin ja lähdin tilanteesta pois. En ollut häntä ennen seurustellut noin pitkiä aikoja. Olemme vuosien mittaan ollut välillä yhteyksissä ja vaihdettu kuulumisia. Nyt tuosta on n. 10v aikaa kaipaan ja ajattelen häntä edelleen päivittäin. On myös käynyt ilmi että myös hänellä on tunteita minua kohtaan. Yhteen palaaminen on vain mahdotonta koska hän on naimisissa ja heillä on lapsi. En saanut silloin sanotuksi syytä pakenemiselleni. Jos olisin avannut suuni ja kertonut syyn suhteen lopettamiselle voisin nyt olla naimisissa elämäni rakkaudenkanssa.
Nim Koskaan ei pidä vaieta tunteitaan.
Tapasin elämäni rakkauden kaksi vuotta sitten ja hän kolahti heti todella lujaa takaraivooni. Asuimme yhdessä yli vuoden, olimme kihloissa ja sain poikalapsen. Hän kertoi rakastavansa minua joka päivä ja haluavansa naimisiin kanssani.
Viisi kuukautta poikani syntymän jälkeen sain kauhean asian selville. Sain kuullu, että hän oli toisen naisen kanssa samaan aikaan kihloissa kuin minäkin, heillä oli kans lapsi ja tällä miehellä oli myös seitsemän muuta naista ympäri Suomea. Tämä romautti maailmani ihan täysin.
Nykyään olen yksinhuoltaja, riitelemme elatustuen määrästä eikä lapseni isä halua nähdä tai kuulla pojastansa mitään. Aluksi murruin tämän kaiken kuullessani sitten tuli viha ja nyt kaipaus sekä hyvien hetkien muistelu.
En uskalla ryhtyä enää suhteisiin tai edes päästää tutustumista liian pitkälle. Kukaan ei ole kolahtanut samalla lailla kuin tämä kyseinen mies ja tiedän, että ei välttämättä tule enää ikinä edes kolahtamaan. Onko kohtaloni siis riutua näissä muistoissa ja elää koko loppu elämäni yksin?
Suhteeni loppui 2v sitten ,käytin tuolloin huumeita kun avovaimoni kertoi että suhde on nyt loppu lopetin kaman vedon samanapäivänä.Meillä on yksi yhteinen lapsi .Olen aina polttanut ns sillat takanani mutta nyt tuo on mahdotonta lapsen takia.Rakastan yhä exääni mutta hän ei luonnollisesti tunne minua kohtaan mitään.Hän on jatkanut elämäänsä minä olen jotenkin vieläkin siinä kohtaa mihin hän minut jätti. Haluaisin jatkaa elämääni mutta miten,rakastan lastani ylikaiken ja olen hyvä isä mutta exän kanssa on tosi vaikeaa ……. kun rakastaa
Pakkohan minun on heittää oma stoorini tähän kamalaan aiheeseen.
Olen 25- vuotias, ja viimeiset kymmenen vuotta tuntenut värisyttäviä tunteita yhtä ja samaa ihmistä kohtaan. Hän oli ensirakkauteni. Huolimatta kuluneesta ajasta, välimatkasta ja kaikesta p*skasta minkä olemme ehtineet toistemme niskaan kaataa, minun on paha olla ilman häntä. Seurustelimme muutaman vuoden ”tosissamme”, jonka jälkeen rimpuilimme vuosia on/off – suhteessa. Vuosi sitten kaikki päättyi, kun hän ilmoitti rakastavansa minua edelleen mutta haluavansa olla välillä yksin. Jälkeenpäin kuulin, että hänellä oli jo eromme hetkellä uusi ihmissuhde odottamassa.
Minä olen ollut yksin koko kuluneen vuoden, ja vaikka olenkin oppinut tänä aikana jotain, olen silti hyvin rikki ja hukassa. Toisinaan koen oloni paremmaksi ja vahvemmaksi, mutta rohkeuteni hajoaa pirstaleiksi välittömästi jos satun näkemään vilauksenkin exästäni. Lähipiirini kannustaa minua heittämään uutta verkkoa veteen ja tapailemaan uusia ihmisiä, mutta vielä en ole kyennyt moiseen. Koen olevani hyvin yksin tämän asian kanssa, kun kukaan ei tunnu ymmärtävän etten halua laittaa laastaria avohaavan päälle; haluaisin antaa haavan parantua kaikessa rauhassa itsekseen. Toisaalta koen että minulle tekisi hyvää jos osaisin välillä ihastua ja ajatella muitakin ihmisiä, se olisi ikään kuin lomaa tästä valtaisasta surutyöprojektista, jota ahkerasti olen työstänyt koko vuoden.
En juurikaan haaveile exäni kanssa yhteen paluusta enkä uudesta rakkaudesta, en vielä. Jos nyt ryhtyisin rakentamaan uutta ihmissuhdetta, ennemmin tai myöhemmin se romahtaisi kuin korttitalo. Minun oma rakennustyöni oman itseni kanssa on vielä liian kesken. Ehkä vasta sitten kun osaan olla itseni kanssa ja täysillä rakastaa itse itseäni, olen luonut sellaisen perustan jolle on hyvä ruveta rakentamaan jotain yhteistä toisen ihmisen kanssa. Tulevaisuuden ja edessä olevien vaikeuksien ajatteleminen pelottaa, mutta saan lohtua siitä että syvällä sisimmässäni koen olevani oikeilla jäljillä.
Voimia kaikille rakkauksiensa kanssa rimpuileville. Ja rohkeutta, sitä tarvitaan. <3
Minä olin rakastunut tänä vuonna ensimmäisen kerran ja meni aivan pieleen. Poika ei luultavasti oikeasti rakastanut minua vaan yritti iskeä kaikkia. En tiennyt siitä heti mitään, mutta kerran kysyin häneltä, että rakastatko minua. Ja hän vastasi ”ehkä, ehkä ei. Kuka tietää.” No, hän löysi uuden tyttöystävän vähän aikaa sitten ja olin todella surullinen. Näin hänet yksi päivä ja meinasin purskahtaa itkuun. En kestänyt nähdä häntä enää. Sydämeeni sattui kamalasti monta tuntia ja en ole vieläkään päässyt hänestä yli. Vaikka hän olikin idiootti, rakastan häntä silti.
Ensimmäinen aito ihastus ja kiintyminen koska tunsin sen ihmisen läpikotaisin. Oltiin samalla rippileirillä ja siellä ensimmäinen kahdenkeskinen kokemus oli se, kun avauduin hänelle parhaasta ystävästäni. Meillä tuli parhaan kaverin kanssa vähän riitaa, ja istuin yksin tuolilla pöydän ääressä ja sekoitin pakkomielteisesti korttipakkaa ja hän tuli seuraksi ja kysyi että pärjäänkö.
Sitten eksyimme metsään yhden kodan taakse jossa nojasin seinään ja puhua pulputin asioista jotka ärsytti ja kuinka koin että minua kohdeltiin väärin. Ja hän kuunteli hyvin, hän oli läsnä.
Siitä hetkestä lähtien meistä tuli hyvät ystävät ja siinä minulla oli aina hyvä ystävä kelle saatoin soittaa keskellä yötä ja kertoa huolista.
En myöntänyt ihastusta ikinä kavereille enkä itselleni, vaikka se oli kuulemma niin läpinäkyvää. Noin 9kk riparin jälkeen molempien tunteet tuli esille ja meille tuli juttua. Pidin hänestä ihmisenä, koska tunsin hänet niin hyvin. Muistan varmaan ikuisesti sen viimesen illan kun näimme, istuimme ulkona kesäyönä ja juttelimme mitä sylki suuhun toi ja välillä katsoimme pitkään toisiamme silmiin ja hymyilimme. Rakastin sitä tapaa jolla hän katsoi minua. Mulle tuli kylmä, ja se anto mulle paitansa. Muistin, että sillähän olik kylmä-allergia ja melkein pakotin sen ottaan paitansa takasin, mutta se sano ”ihan sama vaikka antaisit sen mulle en laita sitä päälle kumminkaa, pidä sää nyt se vaan”. Ja mää pidin.
Sinä iltana se kerto mulle et sen porukat eroo ja se joutuu muuttaan ehkä vähän kauemmas. En kauheesti murehtinu sitä että nähäänkö, se oli jotenki itsestään selvää että tottakai nähään silti. Mutta näin sen silmistä et itku ei ollu kaukana. Kysyin, onko se ok sen kans et ne eroo. ”Joo, ehkä se on vaan hyvä ettei ne pura enää vihaa muhu ja siskoo.” Halusin halata ja pitää lähellä, en vieläkää käsitä että miksi niin en tehnyt.
No, mulle jäi vahingossa sen paita päälle kun lähin kotiin ja nukuin jopa se päällä. Olin rakastunu, heräsin keskellä yötä ja haistelin sitä paitaa ku se tuoksu niin hyvälle. En tienny et sekin paita tulis oleen kuukauden päästä viereisen koulun roskiksessa poltettuna.
Mentiin uusiin kouluihin ja asiat hankaloitu. Epäiltiin toisen välittämistä ja riideltiin. Välit viileni koko ajan ja sit yks ilta kun soitin tyypille pienessä humalassa ja sanoin että ”me voitaisiin nähä jos sää vaan haluaisit järjestää sitä aikaa”. Ja sitte tuli kauhein vastaus ikinä: ”tiiän, mutta kun en halua.” Järkytyin ja hämmennyin, se oli kamalaa. Huusin hänelle jotain mitä en ees muista ja hän katkaisi puhelun. Noin viikko tapahtuneen jälkeen hän otti yhteyttä ja sanoi haluavansa nähdä vielä kerran että voitaisiin selvittää asiat et miks näin tapahtu ja että voitaisiin olla vielä kavereita, koska se oli yks asia minkä siinä menetin, parhaan ystävän, tuen ja turvan.
No, suostuin siihen mutta sen viikon perjantaina ajattelin taas alkoholin alaisena että en jaksa oottaa. Soitin sille ja sanoin et voidaanko puhua puhelimessa ne asiat koska en jaksais odottaa. Muistan siitä puhelusta vaan yhen lauseen: ”Mä oon nykyään yhen Evan kanssa.” Siis en käsitä, miten se tapahtu. No, katkaisin välit ja poltin paidan jota en koskaan ehtinyt palauttaa. Itkin, ja yritin parantaa oloani alkoholilla. Olin uudessa kaveripiirissä ja ryyppäsin joka viikonloppu pahaan olooni. Menetin melkein parhaan ystäväni ja sähläsin viimesen päälle.
Siitä on nyt melkein vuosi aikaa ja hän seurustelee edelleen Evan kanssa, ja mää mietin että oisin voinut tehä kaiken toisin. Olin valittanu sille usein että se ei välitä ja se tekee asiat väärin. Miks? Olisin voinu hyväksyä sen sellasena ku se on ja tehä kerranki ite jotai sen suhteen eteen. En tehny, ja nyt kaduttaa. On juhannus ja se on varmaan Evan kanssa jossain onnellisena ja minä oon itse vanhempien kanssa mökillä ja kirjoitan jollekkin keskustelupalstalle meidän tarinaamme tiivistettynä. No, menetin parhaan ystävän ja ensirakkauteni, eikä siitä oikeen voi syyttää kun mua itseäni.
Elämä ohi
Vuosia jatkunut hyvä työtoveruus syveni rakkaudeksi ja intohimoksi, se oli väistämätöntä. vietimme paljon aikaa yhdessä myös vapaa-ajalla, vaikka elimme molemmat avioliitossa tahoillamme. Kuulimme ussein kommentteja muilta, että meissä näkyy, kuinka hyvää meidän on olla toistemme seurassa. haaveilimme yhteisestä tulevaisuudesta elämämme ehtoopuuolella, kun lapset ovat maailmalla ja omillaan. kaksoiselämä toi syyllisyydentunteen ja varsinkin se, että olin oikeasti niin onnellinen tämän toisen kanssa.
Kaikki kuitenkin loppui salamannopeasti. nainen ilmoitti, että kaikki on ohi. Hän halusi ilmeissti palata miehensä luo totaalisesti. Minun elämäni romahti täysin. Jos joku sanoo, että aika parantaa, ei toimi minulla. Suru ja tuska ovat seuranneet joka päivä ja olen masentunut vakavasti ja elämälläni ei ole tarkoitusta. Kaipaan hänen kanssaan kokemaani hellyyttä, intohimoa ja arvostusta.
Ammattiauttaja ei voi tuoda häntä takaisin. Siksi en hae apua. Mikään muu kuin että saisin hänet takaisin ei merkitse minulle.
Tuntuu, että kuolen tähän suruun ja ikävään ja kosketuksen puutteeseen. Miksi minua rangaistaan näin kovaa?
MINÄ,
Tapasin nykyisen exäni 2 vuotta sitten keväällää, jolloin olin vielä kihloissa, mutta olin tenýt eroa kuitenkin jo vuoden verran. Tämä nykyinen exäni vei jalat altani ja rakastuin umpimähkään täh’n vannoutuneeseen huithapeli sinkkumieheen. Tapailimme reilu puoli vuotta ja sitten hän muutti luokseni (osittain olossuhteidenin pakosta). Minulla oli silloin vaikee, en viihtynyt silloisessa työssäni ja kävin läpi rankkoja identiteettikriisejä, hän myös sairastui. Tämä kaikki verotti susdettamme erittäin paljo, arki oli pinnakireellä olemista ja molemmat olivat hyvin stressaantuneita. Tähän liittyi myös hänen erittäin paha taloudellinen tilanteensa. Lopulta kun olimme asuneet yhdessä 1.6 vuotta sanoin etten pysty ns. elättämään enään ketään tai olen itsekkin kohta vararikossa, kerroin että hänen on muutettava pois hoitaakseen asiansa parempaan jamaan. En siltikään olisi halunnut eron olevan lopullista.Hän muutti pois ystävälleen, nyt erosta on vasta 2kk, olemme olleet yhteydessä lähinnä viikonloppuisin kun hän ”tarvitsee” minua. Olo on kamala, silloin kun näämme kaikki on ihanaa, tunnen palavaa intohimoa häntä kohtaan ja hän on avautunut minulle että rakastaa minua mutta ei pysty sitoutumaan tai olemaan parisuhteessa tällä hetkellä. En ole pyytänyt häntä muuttamaan takaisin luokseni, kosa edelleenkään hänen taloudellinen tilanteensa ei ole hyvä. Eniten satuttaa silti se että hän ei tiedä mitä elämältään haluaa, haluaako minut vai ei. Hän ei kuitenkaan pysty åäästämään minusta irti, jotta voisin aloittaa uudestaan elämään omaa elämääni. Joka kerta kun oemme nähneet olo on tyhjä, lohduton ja epätoivonen. Rakastan hän tä paljon. Fyysinen yhteys on luja, ja sanaton ymmärrys toista kohtaan täysi. Olen lopussa, en nuku, en syö kunnolla ja ajatukseni pyörii hänessä koko ajan. Joka vkl lupaan olla vahva ja olla vastaamatta hänen puheluihin tai viesteihin. En pysty siihen, vaan palaan hajottamaan itseäni…en tiedä mitä teen. Hän ei tiedä mitä elämältää haluaa ja on kadoksissa. Minä haluan elämltä tulevaisuutta, perheen. Mutta rakastan häntä liikaa luovuttaakseni. Mitä teen. Olen poistanut numerot,facebook yhteydet, mutta ystäväpiirimme on erittäin tiivis ja törmään hänestä puhuttaviin asioihin jatkuvasti. Muutanko pois vai mitä?
Erosin vuosi sitten kahden vuoden avoliitosta. Menetin parhaan ystäväni.
Meidän parisuhde oli aikamoista vuoristorataa ja en osannut olla onnellinen. En osannut arvostaa sitä mitä meillä oli.
Viimeinen vuosi on ollut älyttömän raskas. Itkin jatkuvasti, Kumpikaan ei osannut päästää toisesta irti. Me jatkettiin toistemme näkemistä mikä oli äärettömän surkea idea. Välillä yritettiin olla yhdessä, välillä tapailtiin muita.
Nyt meidän erosta on kulunut vuosi ja tuntuu että seison edelleen täysin samassa pisteessä, samojen tunteiden kanssa.
Nyt sovittiin kuukausi sitten että oikeesti otetaan toisiimme etäisyyttä ja yritetään rakentaa uudestaan meidän ihmissuhde ystävyyden pohjalle.
Tuntuu että tämä koko eroprosessi lähti taas alusta.
Kauan aikaa tämä oikeesti vaatii että nämä kaikki tunteet unohtuu?
Hahhaa, lueskelin ketjua ja huomasin kirjoittaneeni itsekin tänne 2v. sitten! Tosiaan, pian on mainitsemastani erosta kulunut 3 vuotta. Olen kelaillut asiaa enenevästi nyt vuosipäivän korvilla, ja siksi eksyin tänne. Nyt uskallan jo sanoa että kyllä tästä erosta selvitään! Jollain tasolla olen jo toipunutkin: nykyään koen yksinäisyyttä enää vain ajoittain, eikä tuohon enää juurikaan liity kaipuuta exän luokse.
Exä on edelleen sen kumppanin kanssa kenen luo meni minun jälkeeni. Itse olen edelleen yksin, en ole edes tapaillut ketään. Olen havainnut yksinolon ajoittaisesta tuskaisuudestaan huolimatta hyvin eheyttäväksi ja opettavaiseksi itselleni.
Toisinaan exän tekemät loukkaukset palautuvat mieleeni, koen vihaa ja katkeruuttakin, mutta se on kuin ukkospilvi joka hetken aikaa myrskyttyään haihtuu. Eli ajan myötä huonot hetket ovat käyneet lyhemmiksi ja harvemmiksi. Ehkä joskus koittaa sekin päivä, kun exän näkeminen ei tunnu miltään. Emme ole olleet missään tekemisissä eron aikana, muutaman kerran olen bongannut hänet jostain kauempaa ja pasmani menevät kyllä aina sekaisin. Viimeksi näin tapahtui tänään. Ensimmäinen reaktio oli jysähdys sydämessä, mutta sain itseni hallintaan ja pysyin kuin pysyinkin jaloillani. Toivon että exä huomasi minut, näkispähän samalla että olen pirun hyvännäköinen nykyään 😉
Rakas exä, tiedän ettet ikinä lue tätä koska elämääsi ei kuulu nettikeskustelujen selailu. Silti on hauska ajatella että ehkä jotenkin saisit tietää, että minä ymmärrän miksi sinä lähdit. Minä ymmärrän, mikset kertonut totuutta uudesta suhteestasi. Minä olen antanut sinulle anteeksi.
Nyt poistun ja ehkä itken vähäsen, ja sitten kaikki tuntuu taas paremmalta. Voikaa hyvin älkääkä pelätkö, ajan voima on niin ihmeellinen että hiljalleen se haalistaa kivuliaankin eron muistot. <3
Rakastuin tyttöön ulkomailla vuosia sitten 94.
Vuosi siitä menimme naimisiin ja saimme 3 ihanaa lasta. Olimme yhdessä 2011 v asti suhteemme väljähtyi täysin hän petti minua jo useita vuosia tiesin siitä enkä ottanut eroa. Olin hänelle alkuun rahan lähde ja lastenhoitaja .. myöhemmin talouden hoitaja ja lasten hoitaja. että hän pystyi tekemään kaikki mitä haluaa.
asiat mitä halusin eivät koskaan toteutuneet ei minulla ollut mahdollista toteuttaa niitä haaveita. Tänäpäivänä ei ole haaveita rakkaus kuoli ja toivon että minäkin vain kuolisin.
Eroni jälkeen noin 2v pistin haun Nettideittiin e-kontaktiin.
Olin muutaman kkden siellä ja hän otti yhteyttä ja tapasimme.
Rakastuin häneen ensisilmäyksellä emme eronneet tavoista niin paljoa kuin — tällä analysoinnilla ei ole yhtään mitään merkitystä .. rakastin tätä naista hyvin paljon sydämesäni mutta hän yksinkertaisesti ei luottanut minuun ja rakastanut hän vain piti minua ihan kuin varalla joten suhde loppui siihen. Rakastan häntä lopun elämäni jos hän olisi halunnut että jatkamme olisin lentäen mennyt hänen luokseen. Otin voimakkaasti sen että hän lupasi ja ei tehnyt.. onhan että ihminen ei välistä kerkeä tai muista ihan normaalia .. kumminkin kun kysyin asiaa hän pyrki kiertämään ja olemaan vastaamatta asioihin.
Lupasin lapsilleni nyt etten ikinä aloita / ole suhteessa naisiin.
Ensimmäinen rakkaus teini iässä. Ja se kesti puolitoista vuotta ja kaikenlaista ehti tapahtua, erottiin ja palattiin yhteen pari kertaa, kaikki tehtiin yhdessä ja se oli niin syvää että on vaan vaikeeta miettiä niitä menneitä. nyt olen jo pari kymppinen naisenalku ja onnellisessa parisuhteessa toisen miehen kanssa. Mutta silti jotenkin se ns. ensirakkaus jäi killumaan mun mieleen. Välillä on parempia kausia kun en ajatte häntä ollenkaan. kauheen vaikeeta unohtaa kun ystävä porukka on tällähetkellä ihan sama. Mutta kai se haihtuu kun kasvaa henkisesti ihmisenä. Vili <3
Seurustelin entisen tyttöystäväni kanssa 4 vuotta ja 2kk. En ole koskaan rakastanut ihmistä näin paljoa, silti hän halusi erota koska olemme hänen mielestään niin erillaisia. Viimeiset 2-3 viikkoa jotka olemme olleet erossa, olen juonut erittäin paljon, normaali alkoholikulutus on 1-2 kertaa vuodessa ja silloinkin pienissä määrin. Tällä hetkellä kulutus on noussut 3-4 kertaa viikossa ja hieman enemmissä määrin. Olen ollut erittäin masentunut tilanteesta ja en tiedä kuinka pääsisin eteenpäin elämässäni. Minulla ei ole tuttuja paikkakunnalla jossa asun, olen täysin yksin. Minulla on huono itsetunto, olen seurustellut vain kahden ihmisen kanssa ja molemmat ovat olleet pitkäkestoisia suhteita. En tiedä mitä teen väärin, toisaalta suhteeni ovat pitkäkestoisia mutta eivät kuitenkaan pysyviä. En ole mikään ”pelimies”, en harrasta yhdenillan juttuja. Olen mielestäni erittäin mukavaa seuraa ja uskollinen kumppani. En tunne itseäni millään tapaa halutuksi, tuntuu kuin en sopisi kenellekkään. Joka ilta tuntuu pahalta käydä nukkumaan ja on tunne, että en haluaisi edes herätä seuraavana aamuna ja monesti toivonkin näin. En halua mennä puhumaan lääkärille tai terapeutille koska tästä ei ole kuitenkaan mitään apua. Olen toivottomassa tilassa josta en usko enään pääseväni pois.
Onko joillain samanlaisia kokemuksia?
Terveisin,
-89MiesTRE
Jos osaat samaistua, laita vaikka sähköpostia
semirotta@windowslive.com
Tämä aihe koskettaa itseä todella. Keväällä tulee 3 vuotta suhteeni päättymisestä jätetyksi tulemiseen, mutta tunnen yhä myönteisiä tunteita toista kohtaan ja se rakkauden tunne elää yhä, vaikkakaan ei enää niin isolla liekillä. Selviän mainiosti arjesta ja työstä, mutta se, minkä tämä tuhoaa on mahdollisuuteni uusiin suhteisiin, koska tuntuu, ettei kukaan voi ottaa hänen paikkaansa, koskettaa minua samalla tavalla. Mielestäni tunne oli ainutlaatuinen tämän ihmisen kanssa, ja sen tunteen muistelusta tulee yhä myönteinen olo. En ole ollut häneen yhteydessä, mutta siltikään hänen minusssa aikaansaamansa tunteet eivät haihdu. Alan uskoa, että rakastua voi oikeasti vain yhden kerran, ja minä olen sen mahdollisuuden käyttänyt. Tottakai elämä on jatkunut ja käytännön tasolla yli on päässyt, mutten minä vaan ole sama ihminen ja samalla tavalla onnellinen kuin olin ennen suhdetta ja sen päättymistä.
Muistelin viimeistä kertaa tälle vuodelle suuria rakkaus kohteita, suurin rakkaus jonka kohtasin oli vuonna 2004:) se oli taikaa ja suurta hulluutta se rakkaus, oli elämäni parasta aikaa, hänen kihara hiukset jotka upposi käsiini ja vietetyt ajat oli kultaa:) toinen joka vaikutti elämääni ja rakastuin täysillä oli Joni, rokkari joka rakasti villiä elämää ja pelkäsi rakkautta, halusi uskaltaa rakastaa mutta joku oli ehtinyt sen pojan rikkoa:( se oli vuonna 2000, vietetyt ajat oli kuin rokkarin elämästä, hän opetti minulle herkkyyttä joka asui hänen sisällä ja kauneutta, välissä on ollut seurustelua monen pojan kanssa, mutta ei rakastumista, kunnes vuosi 2009 tuli ja rakastuin viimeisen kerran olevaan nykyiseen mieheeni<3 se oli rakkautta ensi silmäyksellä:) kuuntelen biisejä joita heille omistan tänään ja menen elämässä eteenpäin, olen päässyt yli kundista nimeltä ( V) jonka tapasin 2006v vielä viime syksynä itkien mietin ja kirjoitin vihdoin tunteistani hänelle Facebook, en koskaan pystynyt hänelle kertomaan ja tunnustaminen helpotti irtipääsyni hänestä, hän kosketti minua eniten syvälle sieluuni ja en koskaan ole tavannut senlaista kundia joka on niin ihana ja ystävällinen, kiltteys koskettaa sieluuni ja tekee lähtemättömän vaikutuksen minuun, ne ihmiset jää syvälle mieleen ja nyt kauneimmat biisit näille kahdelle miehelle jotka näytti mitä on rakkaus.
Terve mä kas olen tai olla pohdittu eroa monet kerrat ja nyt se illan tuotu päätökseen ja mä entajua et mä raskastan mun miestä ihan hirveesti ja on isot tunteet jne… Miten mä kestänyt sen päivän ku se lähtee me ollaan sovitti päivä ja se ku meren töihin niin hän on sillon jo lähtenyt… No ero sitäon mmutta Miks sen rakkauden pitää vielä sir jäädä ja miten kahvan se kestää kun on asiat itketty ja muisteltu en halua sitä haikeeta oloa laivan kyl kitua nyt kunjään yksin ni opettelee itteni alusta tutkimaan ja kyselemään itteltäni että mikä on tärkeitä????? Opettelee rakastamaan ekaks itteenii. Ja lautan asiain tärkkelys järjestykseen ja en koskaan katso taakse päin….. Nosillon selviää… T.aAnneli..
erosin vuosi sitten 2 viotta kestäneestä suhteesta, se oli ensimmäinen kerta kun jotain rakastin. Koskaan en ole ketään niin lähelle päästänyt, niin kovasti luottanut. Minulla on ollut elämässä vaikeita asioita jonka takia en luota ihmisiin enkä varmaan juuri uskalla välittää. Toimin siis tässä suhteessa todella tyhmästi ja petin poikaystävääni kun jotenkin pelkäsin sitä kun huomasin välittäväni hänestä niin paljon. eihän tuo nyt järkevältä kuulosta mutta niin, pelosta minä sen tein. Sen jälkeen sitten hänelle kerroin ja erottiin. Nyt tuntuu vaan niin pahalta.. Syytän itseäni todella paljon. Minulla on hirveä ikävä exääni, tuntuu ettei ole muita ihmisiä kelle pystyisin aidosti puhumaan. Tuntuu että en koskaan enää pysty rakastamaan ketään muuta.. Olen kovasti yrittänyt päästä yli mutta tämä ei vain helpota. Välillä tuntuu ettei jaksaisi enää
Hei ystävät, mahtava ja uskomaton todistus siitä hyvän loitsu pyörän Rakastan jakaa. Nimeni on Caroline gorou Yhdysvalloista. Getting mieheni takaisin on mitä vähiten odottaa ja voisi koskaan kuvitella. Minä ja mieheni olemme olleet naimisissa neljä vuotta ja olemme eläneet onnellisesti, mutta yhtäkkiä hän muuttui täysin ja kääntyi pois luotani ja en koskaan tiennyt, mitä oli tekeillä, yritin kysyä Häneltä, mutta hän kieltäytyi kertoa minulle, mitä ongelma on, ja ajan mittaan hän haettu avioeroa. Olin niin huolissani ja sekava, enkä kaikki minun mahdollista paras saada hänet takaisin, mutta se oli kaikki turhaa ja ajattelin kaikki toivo oli menetetty, ja sen aikana minun etsiä ulospääsyä, ystäväni, joka oli samanlainen ongelma kertoi minulle suuri loitsu pyörän kutsuttu Iso Aadhishankar on bahai temppeli, joka auttoi häntä ratkaisemaan hänen ongelmansa. En koskaan käytä uskoa oikeinkirjoituksen valu koko elämässäni, koska en ole koskaan ajatellut, että se toimii, mutta olen yrittänyt antaa tämän miehen mahdollisuuden ja minun suurin yllätys, hän teki työnsä ja se tuotti positiivisen tuloksen ja olen voinut saada mieheni takaisin. Senkin jälkeen loitsu pyörän teki työnsä, huomasin, että mieheni putosi niin paljon rakastunut minuun toisin ennen. Tämä loitsu valu ei ole aivojen pesua mutta hän avasi silmänsä, kuinka paljon rakastan ja tarvitaan Häntä, ja nyt olen onnellinen nainen taas ja en tiedä mitä tehdä tämä suuri loitsu pyörän ja niin olen käyttäen tätä mahdollisuus kertoa kenellekään, jolla samanlainen ongelma käydä häntä aadhishankar98@gmail.com vain kertoa Hänelle ongelmia ja Hän auttaa sinua, koska hän on niin todellinen ja tehokas. Jälleen kerran kiitos hyvän Aadhishankar on bahai temppeli ja voi jumalianne aina palkita teitä hyviä tekoja.
Minulla on ihan erilainen rakkaus tarina ollu kuin muille suomalaisille tai eri kulttuurisilla kuin arabien kulttuuri ja muslimi uskonnollisella.
Olen rakastunut oman maan poikaan joka myös asuu Suomessa ja hän on ollut meidän naapuri lapsi jo pienestä lähtien ( olin silloin 3.v ) ja hän 10.v tuijotin häntä jatkuvasti ja hän oli minulle todella tärkeä ihminen.
Aloin syvästi rakastaa ja tunteet kasvaa sisälläni kuin täytin 14.v silloin en enää nää mitään miestä edessäni kuin hän , hän oli kaiken mitä odotin ja en vaan osaa selittää kuinka paljon rakastan häntä 🙁
Ajatteli joku päivä lähettää hänelle viesti että voidaanko tavata ( A*** joen lähellä ) ja lähetin sen viestin sitten tuli vastaus että joo käy ! 🙂 menin koulun jälkeen joelle ja hän siellä odotteli olin ihan innoissani vihdoinkin meillä on oma hetki 🙂 aloimme tavata joka toinen päivä joen lähellä ja ne oli elämäni parhaat päivät enkä ikinä niitä voi unohtaa 🙂 meillä ei ollut muuta paikka jossa voidaan piileskellä koska se johtuu meidän kulttuurista meidän kulttuurin mukaan tyttö ei saa seurustella eikä ollaa missään aiheessa !
Mutta jatka tämän tarinan … Noin neljä kuukautta tapaamisten jälkeen meidän kodin oven kello soi ja siinä oli rakkaani äiti ja sisko minua alkoi hirveesti pelottaa jos ne saisi tietää jotain meidän seurustelusta ja kertovat siitä minun äidille mutta asia ei ollut niin vaan rakkaani äiti oli tullut pyytää lupaa minun äidiltä jos voimme olla kihloissa siksi aikaa että täytän 17-18.v ja mennään naimisiin.
Äitini hyväksyi ja olin erittäin iloinen muistan että sinä päivänä en nukkunut ollenkaan ja tuijotin rakkaani kuva koko yön 🙂 !
Mutta kihlauksen jälkeen tilanne muuttui hirveesti minun kä hänen perheen välissä ja hänen äiti perui kihlajaiset ja haluu kihlata minua hänen veljelle ja rakkaani tästä ei tiedä soitin hänelle ja ilmoitin tästä sitten koko kihlajaiset peruuntui ja minun vanhemmat oli todella raivoisaan siitä että miten ne tekee tulleen ja sit mun vanhemmat päätti että mitään ei tämä eteen enää tehdään ja koko sude poikkitaan eikä ollaa enää missään tekemisissä meidän naapureitten kanssa.
Siinä vaiheessa romahdin itkuun ja otin hirveesti lääkeitä koska ei ajo jatkaa elämä ilman minuun lapseni rakkauden kanssa 🙁 mutta heräsi teho-osastossa ja hirveesti letkuja on minun ympärillä 🙁 jäin noin kaksi viikko sairaalassa ja sen jälken pääsin kotiin kaikki tiesi siitä mitä tein itselleni mutta rakkaani siitä huolimatta ei ollu minuun yhteyksissä 🙁
Jäin odottaa hänen yhteyden otto 6 kuukautta mutta silti mitään ei kuulunut vaikka eroaminen ei ollut minun vaihtoehto vaan hänen äitinsä 🙁 halusin hirveesti kuunnella hänen ääntä ja nähdä häntä 🙁 otin puhelimeni käteen ja soitin hänelle hän heti sanoi heti kun vastasi että ei halua puhua asiasta mitään ja jos hyväksyy tapaamiseen niin se ei tarkoittaa että palaamme yhdessä koska se oli mahdoton mutta tämä kyllä riittää mulle jos saan vain koskee hänen kädet ja katsoo häneen silmiin. Mutta emme voi tavata valossa koska jos me jäädään kiinni niin voidaan kuolla siihen 🙁 menin siskoni luo yötä ja siitä karkasin noin klo 3 aamu yöllä , hän odotti lähellä siskoni asunto ja sillä halasin häntä pitkän eron jälkeen ja jäin vain tuijottaa hänen silmiin ka itken ( mua itkettää edelleen vaikka siitä on jo 14 vuotta ) ja jatkoimme silleen että tapamme harvoin vain yöllä mutta yhtenä yönä minun kulta oli todella kipeä sillä nousi yhtäkkiä kuume eikä päässyt tuleen niin menin hänen ikkunan alle noin klo 4 aamulla ja hetin pienen kiven mutta se osui hänen veljien ikkunaan , otin huivin heti pois ja sanoin hänellä että olen tulossa näkee ( ****** ) luulin että ei tule tunnistaa minua ilman huivi mutta olin väärässä hän tunnisti heti ja pyysin että asia pysyy salassa. Menin sinä yönä ensimmäistä kertaa minun rakkaani luokseen ja hän oli juonut alk.. Likaa ja oli nousut kuume yritin auttaa ja istuin hänen lähellä sohvassa ja yhtäkkiä hänen puhelin soi hän jutteli jotain 20sekuntti ja lopetti puhelu sitten hän otti kamera käteen ja yritti ottaa kuvia ja hän onnistui ottamaan pari kuvaa vaikka yritin peittää minun kasvot mutta sen hän nukahti ja lähdin takaisin siskoni luokse. Suraavana päivänä oli meidän maalaisille tehty kulttuurikeskuksessa kutsu johon osallistuu jopa 1000 henkilö perheitä ja yksittäisiä ihmisiä ja minä perheeni kanssa olimme siellä. Hetken kokoontumisen jälkeen paikalle saapui rakkaani perhe ja niiden käsissä oli kuori ihmettelin siinä vaiheessa mitä siinä kuoressa on miksi se ei ole laukussa tai jossain miksi kädessä mutta ei mennyt kuin muutama minuutti ja hänen sisko otti kuvia ja kelloni ja sormukseni kuoresta ja pilasi minun maine tuhannen ihmisen eteen ja alkoi huutaa kaikkien eteen että en ole neitsyt ja että olen ollut päättyneen suden jälkeen vakavassa suhdessa hänen velien kanssa ja se tarkoittaa meille paljon se tarkoita että minun kuolema tuomi on tehty mua joko tuomitaan kuolemaan tai hylätyksi ikuisesti !!! Vannoin kaikkien eteen että olen neitsyt ja että ei ollut muuta kuin tunteita hänen veljien kohtaan ja olimme van rakatuneet mutta mitään vakava ei ollut muuta tietenki kukaan ei uskonut koska kuvissa olin ilman huivi vaikka kaikki vaatteet oli päällä eikä mitään viittaa että jotain on sinä yönä tapahtunut 🙁 mutta turhaan puolustaa itseäni koska pelkkä ajatus että rakastan jonku niin se on riittävä siinä on jo todistus että en kelpa enää ikuisesti kellään ja minuun kanssa kukaan ei saisi ollaa missään tekemisissä. Minun perhe uskoi minua ja he päättyi siihe että en kuole mutta jos halun elää niin pitää mennä heti jonkun kanssa naimisiin ja minua vanhempi veli löysi jonkun miehen joka haluaa naimisiin ja asuu noin 300km meidän paikkakunnasta eli ei tiedä minusta mitään. Minulla ei ollu hirveästi vaihto joko kuolema tai naimisiin henkisesti olin halunnut kuolema mutta pelkäsin hirvesti tehdä sitä ja en kuolekaan siihen ja sitten kuolen kun pääsen sairaalasta koska silloin tämä uusi mies jo sai tietään miksi tein itsemurha ja ei ole enää toista miestä. Menin naimisi ja mies oliminulle todella ilkeä koska hän oli myös pakotettu tähän ja sillä oli jo vaimo ja lapse suomalaisesta naisesta mutta se ei riittänyt hänen äidillä oli pakko mennä myös arabialaisen kanssa naimisi ja se olikin minä eli minun elämä oli jo helvettiä alusta lähtien kä tämä lisäsi minun kidutus 🙁 jäin hänen kanssa noin kuusi kuukautta olin niin sanotusti orja siivoi , kokkasin , tein töitä ja sen lisäksi minua pahoinpideltiin jatkuvasti. Kuuden kuukauden jälkeen olin jo raskaana ja noin raskaus oli alku vaiheessa noin 8 viikko jolloin tämä mies päätti päättää tämä avioliitto ja herää minua kadulla , minun vanhemmat asuu noin 300km täältä ja minulla ei ollut puheli ei rahaa eikä hyviä lämpimiä vaatteita päällä , jäin noin kaksi vuorokautta kadulla sen jälkeen minua huomasi suomalainen mies joka suostui auttaa ja antaa rahaa jolla hyppään junalla takaisin minun vanhempien luo. Tein abortin ja keskeytin odotus ja erottiin kokonaan. Asuin minun vanhemmilla niin kuten sanotusti kuollu minun maine on jo mennyt mitää kunnia ei ole ja sen lisäksi eronnut 🙁 ja siitä lähti taas uusi kidutus velijeni ei jätä minua rauhaan ja vankisi mua kotona noin 1.v en saanut edes terveysasemalle käydä jos olen kipeä. Sitten siinä vaiheessa olin todella masentunut mutta kuolema silti pelottaa tujota minun lapsudeni rakkaan kuva ja itken koska jos en olisi jään rakastunut kaikki tämä ei oli tapahtunut ja kaikkein pahi hä ei kertakaan pyytänyt anteeksi ja ei edes mitään hänestä kuulu. Näen häntä minun huoneeni ikkunasta kun hän lähtee töihin ja kun palaa töistä ja kun illalla minun naapuri lähtee hänen luona viettää koko yön hänen sylissä ja aamulla tulee sanomaan minulle mitä kaikkea vedän välissä tapahtuu 🙁 onko tätä ilkeämpää olemassa ?? Sitten päätin päästä eroon vankilasta ja pyysin siskoni mies järjestää minulle mies ulkomailta ja menen hänen kanssa naimisiin ja nyt minulla on todella ihana mies joka rakastaa minua todella paljon. Asumme nyt erissä paikkakunnassa kaukana minun alkuperäisestä paikkakunnasta ja täällä ihmiset ei tunne minua. ollaan jo 9.v naimisissa ja meillä on kolme lasta 🙂 edelleen muista minun ensimmäinen ja viimeinen rakkaus 🙁 tämän rakkauden jälkeen en rakastunut enkä ajo rakastaa minun sydämmestä on tullut kivi kova ja se vuotaa edelleen vertaa siitä mitä minulla on käynyt 🙁 rakastan edelleen sitä miestä ja muista häntä joka päivä en vaan pysty unohtaa vaikka hän ja hänen perhe pilasi minun elämä ja loukkasi minua pahasti , aloin siinä vaiheessa vihaa itseni oska olin todella tyhmä kun luotin häneen ja rakastuin hullusti siihen ja olen edelleen samassa rakkaus tasossa. Hän muutti tänne muutama vuosi sitten häneen perheen kassa ja hän ajo mennä lähipäivinä naimisiin näin sain tietää lähipiiriltä 🙁 toivon hänelle kaikea hyvää ja toivottavasti tuleva vaimoni ei tule kärsiä hänen perheestä.
Viimeisenä kerroin sen myös teillä että en kuullut häneltä koskas että hän rakastaa minua eli se oli vain yhden puoleinen rakkaus hän ei rakastanut minua vaikka hänen silmä sanoo ihan muuta 🙁
Sori tässä on paljon kirjoitus virheitä koska itken samalla ja tää iPhonessa on automaattinen tekstin korjaus siksi tämän lukeminen kuulostaa tosi hassulta olen pahoillani.
Mä oon kyllästynyt kun koko rakkaus käsitettä raiskataan noilla läheisriippuvuus termeillä jne. Kukaan ei vaan uskalla rakastaa enää oikeasti. Tässä en tarkoita, että järki pitäisi unohtaa laskuista mutta miten voit rakastaa, jos et anna itsellesi lupaa ja järkesi on kokoajan tiellä. Mut uskon kyllä, että rakkaus, tunkeutuu kaiken tuon läpi <3
Hei, nimeni on Elizabeth, olin menossa läpi artikkeli ja sai selville miehen nimeltä Dr Bomoh. Olen kärsinyt hajoamiseen ongelmia eri kaverit. jouduin yhteyttä oikeinkirjoituksen caster.Steve oli partaalla jättäen minut toisen naisen. mutta jäin positiivisia ja uskomme voisin hänet takaisin ja saada hänet jäämään. kappas Dr Bomoh auttoi me.Steve ja minä naimisiin pian. Tohtori Bomoh on niin mukava mies, hän myös auttoi minua lopettaa minun sydämen ongelma. Kiitos hänelle ja kiittää Jumalaa lahja hänelle annetaan. Jos sinulla on ongelmia lainkaan, ota häntä tämän email: godbomohspirit@gmail.com
Ota hänet seuraavalla ja nähdä suurta työtä tohtori Bomoh:
(1) Jos haluat ex takaisin.
{2} Jos työnhaku
(3) Haluat edistetään omassa toimistossa.
(4) Haluat naiset / miehet juosta jälkeen.
(5) Jos haluat lapsi.
(6) Haluatko olla rikas.
(7) haluat saada Avioliitto loitsut
(8) Poista Sairaus kehosta loitsut
(9) Business oikeinkirjoituksen
(10) Lottery voittonumerot.
(11) Palauta menetetyt Rakkaus
ja paljon muuta…….
Näissä esimerkeissä ei ole kyse rakkaudesta tai kiintynyksestä toiseen ihmiseen, vaan oman hyödyn tavoittelusta.
Näissä tapauksissa avuksi olisi lähteä opettelemaan sitä, mitkä ovat ihmisen perustunteet ja miten ne ilmenevät itsellä.
Haaveilu, mielikuvat ja haikailu, ilman, että itse osallistuu, sitoutuu ja antaa mitään, on ihan eri asia kuin rakkaus ja kiintymys.
1967 olin tansseissa , jossa kohtasin näyttävännäköisen eronneen rouvan. Tansimme , ja hän pyysi minua jatkoille kotiinsa. Koti oli melkoisen yleelline, ja hänellä oli kaksois -tytöt. ikä n 7-8 v. Tussa iässä, minä n 32v , ja hän kolmisenvuotta vanhempi. Sen illan kokemus , jäi mieleeni, mutta en ymmärtänyt mitä se tulisi merkitsemään 86 vuotiaalle vanhuksell, joka koki tuon naisen läheisyyden, ja kaikki tapahtumat kuin filmiltä katsoen. Pahinta oli se, että hän pyysi minua molemaan jatkossa hänen vakituinen ystävänsä. Olin tuolloin poikamies, ja ymmärsin väärin naisen tarkoituksen. Hän omisti pienen kioskin, jonka tuloilla hän hoiti taloutensa rasitteet. Ystävyytämme kesti n. 3 viikoa. Tuona aikana rouva ei tyytynyt vain yöllisiin toimiin, vaan pyrki minut asettamaan eräänlaiseksi lastenhoitajaksi. Omat työni tahtoivat jäädä tekemättä, ja sainkin potkut lehdentoimituksesta. Muistan tuon viimeisen päivän 10.11. 1967. Soitin ovikelloa, ja hän avasi oven heinossa aamutakissa, taustalta kuului kuului naisen naurua, ja puhetta. Rouva antoi minulle 200 mk. Hän sulki välioven, ja se silki lopullisesti hänen tunteensa minuun. Minulle ne sulkeutui kammioon, jonka ovi ajan avautui, ja nyt n. kuukausi sitten kaikki tuo , jota hänen kanssaan koin palasi mieleen. Tosiaan se oli kuin filmiltä katsottu. Olin aviossa 42v, josta kaksi poikaa. Olen leski vuodesta 2010. Naiseen, joka todella oli nainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Tuona -aikana ei koskaan rouva tullut mieleeni, mutta nyt se on rasitteena, ja jokapäiväinen paine.
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous