Suomalaiset ovat Marsista, muut Venuksesta

Kulttuurierot ovat kiinnostavia, uskoi niihin tai ei. Kun puhumme muista, kerromme samalla itsestämme. Kulttuuri-identiteettiä rakennettaessa tehdään eroja ja yleistyksiä.

Ruotsalaiset ovat rikkaampia ja paremmannäköisiä. Heillä on hienommat autot ja kauniimmat kodit. He puhuvat parempaa englantia, ja heidän lakinsa ovat maailman tasa-arvoisimpia. Lisäksi ruotsalaiset ovat aina osanneet käyttäytyä. Kun ruotsalaisten nuortenkirjojen Lotta eli porvarillista unelmaa, suomalainen Tiina pyyhki räkää nenänsä alta ja tappeli.

Määritellessämme itseämme ja kulttuuriamme sorrumme usein stereotyyppiseen vertailuun. Venäjää kohtaan tunnemme ylemmyyttä ja unohdamme, että se on kulttuurien kulttuuri taiteilijoineen ja kirjailijoineen. Länsinaapurille kumarramme anteeksipyydellen, vaikka suuruuden ajoista Ruotsilla on jäljellä enää suurvaltakompleksi. Molemmissa naapureissa kadehdittavinta on hienoisen liioiteltu itsetunto, jonka avulla välttää itseensä käpertymisen, josta suomalaisia usein syytetään. Itsevarma ojentaa käden ulkomaailmaan, epävarma miettii, onko toinen kättelyn arvoinen vai onko hän sitä itsekään.

Mediatutkija Mari Pajala tutkii väitöskirjassaan suomalaiskansallisuuden ilmenemistä Euroviisuissa. Täkäläiselle euroviisuyleisölle tyypillinen reaktiotapa on häpeä varsinkin, jos edustajamme ei pärjää kisoissa. Ruotsalaisten euroviisukäytös paljastaa, että heitä ei hävetä: he joko juhlivat rinta rottingilla tai syyttävät pistelaskujärjestelmää länsieurooppalaisten sorsimisesta. Kansallinen vertailu herättää filosofin: onko meitä olemassa ilman muita? Vertailupuhetta leimaakin aina se olennainen ero.

Poro ankkalammessa

Vapaa kirjailija Juha Ruusuvuori on asunut ruotsinkielisellä alueella yli kymmenen vuotta. Kirjassaan Muukalainen muumilaaksossa hän yrittää typistää jotain oleellista suomenruotsalaisista ja jotain tyypillistä suomensuomalaisista. Arkiajattelussa suomenruotsalaisia pidetään maamme ”hurreina”, rannikon hannuhanhina, joille on kielen myötä valunut osa ruotsalaisten tuurista ja hyvinvoinnista.

Kirjaa voi arvostella kärjistetystä provokaatiosta, joka ei herätä keskustelua vaan tukahduttaa sen. Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että kirjoittajana Ruusuvuori käyttäytyy juuri siten, mitä hän alun perin haluaa kritisoida. Hän on perisuomalainen. Häpeänsä vuoksi hän yrittää erottautua kansallisuuspiirteistä, mutta juuri tämä kansallinen häpeä liittää hänet suomalaisuuteen.

Yksi Ruusuvuoren ongelma on se, että hän asettaa itsensä suomenkielisten ulkopuolelle lähes läpi koko kirjan. Kirjalle antautuukin välittömästi, kun Ruusuvuori paikantaa itsensä ja kirjoittaa valkoisena suomalaisena miehenä rasismista ja homofobiasta. Silloin hän onnistuu vangitsemaan itseironiallaan lukijan huomion ja irrottautumaan tyypillisenä pidetystä suomalaisuudesta.

Kansallisia kliseitäkin tarvitaan

Suomalaisiin liitetyt kliseet elävät tiukassa ja niihin törmää yllättävissäkin paikoissa. Yliopiston englanninkurssilla käytännöllisen filosofian opiskelija väittää vakaasti, että suomalaiset ovat muita rehellisempiä. Älykkötoimittaja jankuttaa saksalaisille, että suomalaisilla on heitä kuivempi huumorintaju. Kriittisyydestä tunnettu maisteri heittää uhoten löylyä italialaisvieraan kärvistellessä ylälauteilla.

Identiteettiä rakentavaan stereotyyppiseen tietoon on helppo tukeutua, kun sanat eivät riitä. Yleensä kansallisia piirteitä tuleekin pönkitettyä silloin, kun keskustelua käydään pinnallisesti muulla kuin äidinkielellä. Itsestäänselvyydet ovat oivallinen small talkin aihe, ja kliseet varmistavat sen, että kukaan ei ylläty. Ennakkoluulot murtuvat tehokkaimmin käytöksellä. Mieleen muistuu ainakin yksi portugalilainen, joka ei järkytykseltään saanut suutaan auki Helsingin matkallaan. Hänelle oli kulttuurishokki tulla Suomeen, jossa yksikään hänen tapaamansa suomalainen ei ollut hiljainen jurottaja.

Mari Pajala uskoo kansallisen muutoksen mahdollisuuteen. Vaikka esimerkiksi loppuun kuluneet suomalaisten ennakkoluulot ruotsalaisista antavat ymmärtää jotain ihan muuta, kansallisuuskäsitykset kehittyvät. Suomalaisuuskin saattaa vaikuttaa muuttumattomalta, mutta todellisuudessa se on muotoutunut ja tulee muotoutumaan historiallisesti. Muutos on kiinni itsestämme ja sitä voi edesauttaa tiedostaen tai tiedostamatta. Suuhunsa saa siis häpeämättä kipata viinilasillisia välittämättä siitä, että suomalaisia on perinteisesti pidetty kaljankittaajina.

Juha Ruusuvuori: Muukalainen Muumilaaksossa eli Asutko Vieläkin Taalintehtaalla? OVH 28 €. WSOY, 2005.

Teksti Johanna Laitinen / A4 Media Oy (19.10.2005)