Taina Löytökorven tytär kuoli syöpään ja poika sairastui vakavasti: ”En enää tiennyt, miten arkea kuuluu elää”

Taina Löytökorven, 48, tytär kuoli leukemiaan, ja muutama kuukausi sen jälkeen poika sairastui kilpirauhassyöpään. Vuosia kestäneen surutyönsä aikana Taina oppi, että kaikesta voi selviytyä – sellaisestakin, mikä ei tunnu mahdolliselta.

Kylpyhuoneen peilistä katsoi takaisin vieras nainen. Tätäkö suru tekee, Taina Löytökorpi kysyi itseltään. Hän ei ollut enää tunnistaa peilikuvaansa. Taina oli silloin 42-vuotias.

Hän oli mennyt reilun kahden vuoden aikana niin kovan mankelin läpi, että hänen ulkoinen olemuksensa oli muuttunut. Ennen niin hyvä iho oli nyt harmaa, piirteet olivat väsyneet, kuin tipahtaneet. Suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut sisäisesti.

Jäänkö minä ikuisesti tällaiseksi vai muutunko vielä? Missä on rakastava, iloinen Taina? Tällaisia kysymyksiä hän pyöritteli mielessään peilikuvaansa katsoessaan. Omasta itsestä oli kadonnut jotain, ja tilalle oli tullut vähemmän mukavia ominaisuuksia, kuten kyynisyyttä ja vihaa.

Tainan kolmilapsisen perheen esikoistytär oli hiljattain kuollut syöpään, ja teini-ikäinen poika oli toipumassa kilpirauhassyövästä. Tämä sekä seitsemänvuotias kuopustytär tarvitsivat äitiään. Ja aviomies puolisoaan.

Mutta miten rakentaa tulevaa, kun ei enää tiennyt edes, kuka on, saati miten uudenlaista arkea pitäisi elää?

”Kaikki ei ole kunnossa”

Kaikki ei ole kunnossa, Taina mietti katsoessaan 15-vuotiasta esikoistaan Veeraa joulunpyhinä 2010. Veera oli väsynyt ja huonovointisen näköinen. Verikokeesta ei kuitenkaan ollut löytynyt syytä siihen: hemoglobiini oli normaali.

Kuusenkaatajaisissa muutaman viikon päästä Veera pyörtyi. Pian sen jälkeen tulivat kivut: ensin polvissa, sitten selässä ja lopulta kurkussa. Ne yltyivät niin koviksi, että kotoa Vanha-Ulvilasta oli lähdettävä illalla Poriin sairaalan päivystykseen. Sieltä Veera lähetettiin yöksi nuorten psykiatriselle osastolle.

Itsetuhoinen, Taina luki myöhemmin epikriisistä lapsestaan, joka oli kivusta epätoivoinen. Psykiatrisella osastolla Veerasta otettiin seuraavana päivänä verikokeita, minkä jälkeen hänet kiidätettiin ambulanssilla Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Veera oli sairastunut akuuttiin lymfoblastileukemiaan.

Veera oli niin huonossa kunnossa, että hän ei pysynyt pystyssä. Tainan oli keskityttävä tyttärensä tukemiseen, joten hän irtisanoutui silloisesta työpaikastaan.

– Olin Veeran luona Turussa sairaalassa, jossa hän oli aluksi kahden viikon ajan ja myöhemmin usean päivän pituisia hoitojaksoja kerrallaan. Minulla ja Veeralla oli oma aikataulumme, jota määritti hoitosuunnitelma. Se tarkoitti sitä, että hävisin kotielämästä. Mies otti vastuun siitä, Taina kertoo.

Taina ja hänen miehensä olivat perustaneet uusperheen kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kuopustytär on heidän yhteinen lapsensa, Veeran ja poikansa Taina sai aikaisemmassa liitossaan. Uudessa tilanteessa pojan oli löydettävä tuki isäpuolestaan ja kuopuksen turvauduttava isänsä syliin.

Hyviäkin uutisia tuli. Rajusta alusta huolimatta Veeran sairauden ennuste oli hyvä. Hänelle tehtiin niin sanottu matalan riskin syövän hoitokaavio. Syövän piti olla hoidettavissa.

”Tajusin, että Veera ei selviä”

Veera menehtyi 16-vuotiaana kesällä 2012 puolitoista vuotta sairastettuaan. Hän oli sitä ennen pystynyt käymään peruskoulun yhdeksännen luokan loppuun ja aloittamaan graafisen suunnittelun opinnot Nakkilassa. Syöpäsolut oli saatu pois. Mutta sitten luukivut palasivat – ja sairaus, entistä raivokkaampana.

Tilanne saatiin uudestaan hallintaan, ja Veeralle suunniteltiin kantasolusiirtoa. Se ehdittiin valmistella pitkälle: sopiva luovuttaja oli löytynyt Sveitsistä. Siirto kuitenkin peruuntui viime hetkellä. Veeralta otettu luuydinnäyte paljasti, että syöpä oli uusinut jälleen hänelle annetusta rajusta sytostaattikuurista huolimatta. Taina sai peruuntumisesta tiedon puhelimitse, kun hän oli ajamassa Turkuun Veeran tueksi siirto-operaatiota varten.

– Minusta tuntui kuin saavillinen jäätä olisi kaadettu niskaani. Kantasolusiirto oli ollut ainoa oljenkortemme. Puhelun aikana tajusin, että Veera ei selviä. Siihen asti olin ollut voimakas ja keskittynyt toimimaan. Enää en hallinnut tilannetta.

Tainan oli soitettava Veeralle, ettei hän pystyisi tulemaan sairaalaan sinä päivänä. Taina ajoi Turkuun, sulkeutui omaisille tarkoitetun majoitustalon huoneeseen, sulki puhelimen ja keskittyi keräämään voimia.

– Seuraavana aamuna minun oli noustava ylös ja jatkettava. Lapsi makasi sairaalassa ja odotti minua. Siinä oli tarpeeksi syytä.

Seuraavat puolitoista kuukautta Veera oli vuoroin sairaalassa ja kotona. Taina oli sairaalassa tyttärensä rinnalla sinä aamuna puoli viiden aikaan, kun Veeran hengitys hiipui ja pysähtyi.

”Halu seurata Veeraa oli pelottavan vahva”

Helpotus oli tunne, jota Taina tunsi syvän surun lisäksi Veeran kuoleman jälkeen. Mutta helpotuksen tunteesta ei Tainan mielestä ollut sallittua puhua, sillä se olisi ollut monille liian vaikea asia käsiteltäväksi.

– Tuntui, että on vain yksi tapa puhua menetyksestä, surun kautta, vaikka on myös suunnaton helpotus, kun hyvin sairas ihminen pääsee rauhaan. Jos on elänyt läheisen rinnalla sairauden koko kaaren, sen ymmärtää.

– Veeralla oli valtavia kipuja. Ne saatiin hallintaan viimeisellä viikolla, koska silloin hänet tainnutettiin tarpeeksi vahvalla lääkityksellä. Mutta sitä ennen minun oli tapeltava riittävän kivunhoidon puolesta. Kuolevalle ihmiselle ei uskalleta määrätä tarpeeksi lääkkeitä, kun pelätään, että hän kuolee vahingossa niiden takia. Ensin pitää kuolla melkein loppuun asti. Se on järkyttävää, Taina sanoo.

Veeran hautajaisten jälkeen Taina alkoi tunnustella, mitä kotona oli jäljellä. Tainasta tuntui, että heitä oli kerta kaikkiaan liian vähän. Yksi ruokapöydän tuoleista oli tyhjä. Samoin yksi naulakoista. Kaikki perheessä hakivat paikkaansa uudessa tilanteessa. Tainan oli lähes mahdotonta päästää irti tyttärestään.

– Minun on päästävä Veeran luokse, hän tarvitsee minua, ajattelin. Halu seurata Veeraa oli pelottavan vahva. Jälkeenpäin kuulin, että se on tavallista lähiomaisen kuoleman ja tiiviin hoitojakson jälkeen. Minun oli pakotettava itseni ajattelemaan asia järjellä läpi: Veera on kuollut, hän ei enää tarvitse minua. Sen sijaan minulla on kotona kaksi lasta, jotka tarvitsevat.

– Kun olen äidiksi ryhtynyt, minun täytyy kantaa se vastuu. Nuorimmaiseni oli silloin esikoulussa, ja häntä olivat puolentoista vuoden ajan hoitaneet muut kuin minä: puolisoni, vanhempani ja appivanhempani. Minusta tuntui, että en enää tuntenut kuopustytärtäni.

Poikakin sairastui

Uuteen elämäntilanteeseen totuttelu katkesi neljän kuukauden päästä Veeran kuolemasta. Tainan pojan kaulasta leikatusta nestepatista löytyi syöpäsoluja. Diagnoosi oli kilpirauhassyöpä. Poika oli 15-vuotias, samanikäinen kuin isosisko oli ollut sairastuessaan.

Ei näin voi käydä! oli Tainan ensimmäinen ajatus.

– Voimani olivat siinä vaiheessa täysin loppu. Mietin, miten jaksan käydä kaiken uudestaan läpi. Mutta kyllä ihminen jaksaa – kun on pakko.

Kuinka lohduttaa lasta, jota sairaus pelottaa ja joka on menettänyt juuri sisarensa syövälle?

– Sanoin hänelle, että tiedän ja ymmärrän pelkosi, olen sinun kanssasi. En voinut vähätellä hänen pelkoaan, isosiskohan oli juuri kuollut. Totta kai hän pelkäsi.

Taina meni aikaisemmilta kuukausilta tuttuun selviytymistilaan. Ei ollut aikaa keskittyä surutyöhön tai kotiasioihin. Arkea aikatauluttivat tutkimusmääräykset ja hoitosuunnitelma. Pojan diagnoosin jälkeen tutkimukset, leikkaus ja toipuminen tapahtuivat nopeasti, muutamassa kuukaudessa. Syöpä oli paikallinen ja saatiin leikkauksella poistettua. Toinen äänihuuli halvaantui leikkauksessa, mutta puhekyky palautui kuntoutuksen ja puheterapian avulla.

Alkuvuodesta 2013 Taina katsoi itseään kunnolla peilistä ensimmäisen kerran pitkään aikaan ja mietti, mitä oli oikein tapahtunut ja minkälaiseksi hän oli muuttunut.

”En enää tiennyt, miten arkea kuuluu elää”

Selvää oli se, ettei Tainalla ollut kiire minnekään, pahin oli jo tapahtunut.

– En enää tiennyt, miten arkea kuuluu elää. Päätin vain olla ja odottaa, että päivät kuluisivat ja muotoutuisi uusi arki. Se oli tuskallista, koska olin niin hukassa itseni kanssa. Silti se, että annoin itselleni vain aikaa, on ollut viisain tekoni koskaan.

– Kaikenlainen pakottaminen tuntui minusta väkivaltaiselta. En pystynyt edes syömään ruokia, jotka maistuivat pahalta. Se johtui siitä, että olin mennyt pitkään lasten hoitokaavioiden ehdoilla. Niihin liittyi monenlaista pakkoa.

Taina kävi kävelemässä kodin ikkunasta avautuvilla pelloilla, kutoi ja leipoi. Askel askeleelta ja silmukka silmukalta hän kävi mielessään läpi samoja kysymyksiä monta kertaa päivässä: Mitä minä haluan? Miten selviän?

– Kun oikein sapetti, leivoin. Meillä oli monen vuoden ajan pakastin aina täynnä pullaa ja piirakoita.

Kun Taina kävi läpi kahden lapsensa sairastamisen aikana koettuja asioita, pintaan nousi paljon vihaa perheen kärsimyksistä.

– Olin vihainen koko maailmalle. Eräs nainen kysyi minulta kaupassa, että mitenkäs se teidän tyttärenne voi. Vastasin, että ei hän voi enää mitenkään, kun hän on kuollut. Jälkeenpäin käytökseni nolotti minua, mutta se kertoo siitä, miten liipaisinherkkä olin.

– Annoin vihan tulla ulos, vaikka se oli muille rankkaa. Kaikki tunteet, mitä tulee, täytyy elää. Ei niitä karkuunkaan pääse. Ne vain pitää saada jotenkin yhteiskuntakelpoisesti ulos.

Ajattelemisen lisäksi Taina keskittyi lasten kanssa olemiseen ja tavalliseen arkiseen puuhasteluun. Käytiin yhdessä kaupassa ja pyöräilemässä. Jonkin ajan kuluttua Taina mietti, miten kuopustytär olikaan voinut tuntua joskus etäiseltä.

Aviopuolisot käsittelivät surua eri tavalla. Mies rakensi pihalla yksin vajaa.

– Välillä olimme toisistamme todella kaukana. Mutta en puristanut siitä häntä, eikä hän minua. Kun Veera odotti kantasolusiirtoa, teimme yhdessä päätöksen, että vaikka tilanne on suhteellekin hyvin rankka, emme eroa. Sen jälkeen asiaa ei ole tarvinnut miettiä. Kummallekin perhe on tärkein, ja haluamme pitää sen yhdessä.

”Kuin harmaa saippuakupla olisi poksahtanut rikki”

Viimein tuli päivä, jolloin käänne tapahtui ja Tainan odottaman uuden arjen ensimmäinen silmu puhkesi. Neljä vuotta Veeran kuoleman jälkeen, kesällä 2016, Tainan teki mieli mennä intialaisen päähieronnan kurssille, josta hän oli nähnyt ilmoituksen.

– Sinä päivänä tajusin, että hetkinen, minähän alan taas elää. Siitä se lähti. Ihan kuin harmaa saippuakupla olisi poksahtanut ympäriltäni rikki. Pikkuhiljaa sisältäni alkoi tulla pulpahduksia, joista tiesin, että ne ovat jonkinlaista iloa, onnellisuuttakin.

Lähelle olivat perheen ja sukulaisten lisäksi jääneet ne ystävät, jotka kestivät pitkän surutyön, kuplavaiheen, niin kuin Taina sitä kutsuu. Kaikki eivät kestäneet, ja joihinkin Taina otti itse etäisyyttä.

– Poistin läheltäni energiasyöpöt. Jouduin tekemään kivuliaita ratkaisuja, koska minulla ei ollut voimia hoitaa muiden arkisia ongelmia.

Monen vuoden ajan Taina teki surutyötä hiljaa, oman päänsä sisällä. Sitten hänelle tuli tarve jakaa kokemuksiaan. Viime vuonna niistä syntyi Reunassa kiinni -blogi. Siinä hän kirjoittaa tyttärestään tämän nimellä. Siksi Veera on nimellään myös tässä jutussa.

Taina on nykyisin Satakunnan syöpäyhdistyksen vertaistukihenkilö ja käy puhumassa hoitohenkilökunnalle syöpäsairaiden ja heidän omaistensa kohtaamisesta. Aikuisena metsätalousinsinööriksi opiskellut Taina on myös aloittanut työt sahatuotannon parissa.

Poika on nyt täysi-ikäinen ja armeijassa, 13-vuotias kuopustytär yläasteella.

– Voin käydä töissä ja harrastaa, elää normaalia elämää. Olen saavuttanut kyvyn nauttia elämästä siinä mittakaavassa kuin se on mahdollista. Se tekee minut onnelliseksi.

”Ei mene minuuttiakaan, etten miettisi Veeraa”

Veera on haudattu kilometrin päähän kotoa. Taina käy hautausmaalla harvakseltaan. Siellä on kaunista ja rauhallista, mutta Tainasta tuntuu, ettei Veera siellä ole.

Kotona olohuoneen seinällä on Veeran valokuvasta teetetty taulu. Veera otti kuvan itsestään 16-vuotiaana. Taina näkee tyttären olemuksessa tälle ominaista rauhaa, päättäväisyyttä ja asennetta. Siksi hän pysähtyy usein katsomaan taulua, siinä hänen tyttärensä on läsnä.

– Ei mene minuuttiakaan, etten miettisi Veeraa, Taina sanoo.

Senkin hän on hyväksynyt.