Ihmissuhteet 30.9.2017

Taiteilijapari Heikki Salo ja Sirkku Peltola: ”Parisuhde on jokapäiväinen päätös ja valinta”

Teksti: Miia Siistonen Kuvat: Sara Pihlaja/Otavamedia
Taiteilijapari Heikki Salo ja Sirkku Peltola on oppinut paitsi antamaan tilaa toisilleen myös työskentelemään yhdessä. Talvisena iltana vuonna 1980 alkanut suhde on kestänyt niin hirsitalon kunnostusprojektin kuin Heikin rocktähteydenkin. Vaikeimpia aikoja elettiin silloin, kun kuopus sairastui vakavasti.

Ruokapöydällä seisoo valtava muovipönikkä, ja sen ympärillä on röykkiö lasitölkkejä. Tölkitettävänä on 70 kiloa hunajaa ja sen täytyy tapahtua tänään.

Heikki Salo, 59, on nimittäin kiireinen mies. Pitäisi ehtiä vetää biisintekokurssia, suunnitella Laulava Latokoulu -projektia ja keikkailla Herra Heinämäen Lato-orkesterin kanssa. Mehiläistarhaus on vain yksi Heikin harrastuksista.

– Hessulla on aina meneillään useita projekteja laajalla rintamalla. Siinä voi vieressä joskus vähän läkähtyä, toteaa puoliso Sirkku Peltola, 56, joka hörppii päiväkahvia hunajatölkkien keskellä. Hän tekee lähtöä työpaikalleen Tampereen Työväen Teatteriin.

Projekteista moni on kuitenkin pariskunnan yhteinen. Yksi sellainen on tämä perheen kotitalo.

Yhteistä laatuaikaa kaatopaikalla

Asuntokaupoille päädyttiin hetken mielijohteesta keväällä 2007. Runoilija Lauri Viidan synnyinkoti, Tampereen Pispalanharjun korkeimmalla laella seisova satavuotias hirsitalo, oli myynnissä. Sitä piti lähteä katsomaan, ihan vain uteliaisuudesta.

Talo oli niin sanotusti haasteellinen kohde. Sen suojissa oli aikoinaan asunut viisi perhettä, ja väliseinät olivat yhä paikoillaan. Oli ulkovessa ja kaksi kylmävesikraanaa.

– Tämä maisema meidät kai vietteli, Sirkku toteaa ja silmäilee ulos ruokailutilan ikkunasta. Siitä aukeaa esteetön näkymä Pyhäjärven selälle.

Kaksi viikkoa myöhemmin, rakennusinsinööriystävän vakavista varoituksista huolimatta, allekirjoitettiin kauppakirjat. Remontti kesti reilun vuoden, entisestä jäivät jäljelle perusrunko, uunit ja savupiiput. Heikki ja Sirkku osallistuivat hommiin minkä omilta töiltään kerkesivät. Sirkulla oli valmisteilla kaksi näytelmäkäsikirjoitusta ja kaksi ensi-iltaa, Heikiltä ilmestyi kaksi levyä.

– Se oli älytöntä aikaa. Yöllä etsin netistä tapetteja ja kaakeleita, harjoitusten väliajalla ravasin rautakaupassa, Sirkku kertoo.

– Kun tuli viikonloppu ja rakennusmiehet poistuivat vapaalle, minä lähdin keikalle. Sinä vuonna sain verenpainelääkityksen, Heikki toteaa.

Yhteistä laatuaikaa olivat käynnit kaatopaikalla. Kun purkutavaraa kertyi kuorman verran, pariskunta lähti yhdessä kuljettamaan sitä pois. Matkan ajan sai sentään istua kahdestaan rinnatusten.

Sirkun mukaan oli terapeuttista tyhjentää lavaa lauta kerrallaan. Se oli konkreettinen osoitus siitä, että loputtomalta tuntunut urakka edistyi.

Talon rakentamisen ja ison remontin sanotaan olevan parisuhteen koetinkivi. Myös Heikin ja Sirkun hermot kiristyivät useasti. Mutta toisiinsa he eivät kireyttä purkaneet.

– Sitä emme ole tehneet missään elämänvaiheessa, Sirkku sanoo.

Vastakohdat kumppaneina

Suhteen syntysanat lausuttiin eräänä talvi-iltana vuonna 1980. Jyväskylässä opiskelevat Heikki ja Sirkku osuivat samaan kapakkaan ja lähtivät yhtä matkaa kotiin. Satoi lunta. ”Sinulla on tähtiä hiuksissasi”, Heikki heitti ohimennen. Se osui ja upposi.

Seurustelemaan ei kuitenkaan rynnätty. Talven kuluessa pari törmäsi toisiinsa Ylioppilasteatterilla ja kirjastolla, lopulta sovittiin oikein treffit. Keväisellä promenadilla Laajavuoressa Heikki katsoi vierellään astelevaa Sirkkua ja havahtui: jukolauta, mä taidan olla rakastunut! Tunne oli onneksi molemminpuolinen.

– Aika moni valitsee itsensä kaltaisen kumppanin. Me ollaan toistemme vastakohdat, Heikki väittää.

Suurimmat erot lienevät sosiaalisuudessa. Heikki kasvoi kuusilapsisen perheen keskimmäisenä ja tottui siihen, että ihmisiä on liki oikealla ja vasemmalla. Viisipäisen lapsikatraan kuopuksena varttunut Sirkku oppi jo varhain touhuamaan itsekseen.

Sen Heikki on oivaltanut, että jos hän mielii kylille yhdessä vaimon kanssa, pehmittely pitää aloittaa ajoissa.

– Jos ehdotan, että lähdetäänkö kahden tunnin päästä paikkaan X, voin olla varma, että Sirkku kieltäytyy. Mutta jos sanon maanantaina, että viikonloppuna olisi kiva käydä jossakin tapahtumassa tai tuttujen luona vierailulla, keskiviikkona Sirkku saattaa jo alkaa taipua.

Vaimo nyökkää.

– Minussa on erakon piirteitä, vaikka olen yrittänyt opetella niistä pois. Olen perusluonteeltani tarkkailija ja ehkä siksi kirjoitan. Yleensä ne, jotka ovat suuna päänä, eivät ole kirjoittajia.

Aviopari ja työpari

Peltola ja Salo ovat paitsi aviopari myös työpari. Parhaillaan on valmisteilla Tampereen Työväen Teatterille sisällissodasta kertova musikaali Tytöt 1918. Sirkku vastaa käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, laulujen sanat on rustannut Heikki.

Yhteistyö käynnistyi jo 1990-luvun alussa, kun Sirkku alkoi tehdä musiikkinäytelmiä Lahden kaupunginteatteriin. Koska hän asui saman katon alla biisinikkarin kanssa, laulujen sanoitukset oli luontevaa tilata Heikiltä.

Noihin aikoihin Heikin bändi Miljoonasade eli nousukiitoa. Heikki esiintyi ympäri maata ja tuli tapaamaan Sirkkua paikkakunnalle, jossa tämä kulloinkin ohjasi.

Sitä, että puolisosta tuli palvottu rokkitähti, ei Sirkun mukaan huomannut hänestä juuri mitenkään. Paitsi siten, ettei miestä kotona juuri näkynyt.

– Heikki oli kuitenkin jo 29-vuotias aikuinen mies, kun suosio räjähti, Sirkku muistuttaa.

– Noh, kyllä se hattuun nousi. Mutta minähän en ollut koskaan haaveillut rokkitähteydestä, vaan olin aina halunnut lauluntekijäksi. Oli toiveiden täyttymys, kun sain biisejä julki, Heikki jatkaa.

Showmiehen elkeet Heikin on täytynyt opettelemalla opetella. Ensimmäisinä vuosina huomion keskipisteenä oleminen otti voimille niin, että keikan jälkeen tuli kiire pytylle. 1990-luvulla esiintymisiä siivitti usein hienoinen humala. Nyt Heikki tohtii jo nousta lavalle selvin päin.

Silti esiintyminen on edelleen opiskelua.

– Mietin joka kerta, mistä narusta nyt kannattaa vetää. Yleisön ja esiintyjän välille syntyvä kontakti on koukuttava. Pystyn jo tunnustamaan, että tarvitsen tietyn määrän aplodeja kuukaudessa. Ne vaan tuntuvat niin hyvältä, Heikki sanoo.

Yhteiset työprojektit sujuvat yleensä siten, että Sirkku listaa ranskalaisin viivoin, millaista sisältöä hän toivoo näytelmiensä lauluihin. Heikki vetäytyy kammioonsa ja tuo näytille tuotokset. Sitten teksteistä keskustellaan ja niitä hiotaan.

– Keskustelu saattaa olla joskus kiivastakin, mutta ääntä emme korota. Kumpikaan ei ole sillä tavalla egokeskeinen, Heikki huomauttaa.

Lapsi mullisti arjen

Yläkerrasta kantautuu kolinaa. Sirkun ja Heikin 19-vuotias kuopus siellä valmistautuu lähtemään bändinsä treeneihin. Valentin Salo kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi ja etsii nyt suuntaa elämälleen. Kuinka ollakaan, musiikki ja teatteri kiinnostavat.

– Perheessä eletään suurta murrosta. Tämä on ensimmäinen syksy kahteenkymmeneen vuoteen, kun talossa ei ole koululaista, jolle tarvitsisi nousta laittamaan aamupalaa, Heikki sanoo.

Esikoistytär Pilken syntymä 26 vuotta sitten mullisti arjen. Siihen asti kaksi työorientoitunutta aikuista oli keskittynyt uran luomiseen. Lapsen myötä ajankäyttö piti miettiä uudestaan.

– Meillä oli sessioita, joissa kalenterit kädessä suunniteltiin elämää vuodeksi eteenpäin. Varmistimme, että jompikumpi työskentelee aina kotikaupungissa. Lisäksi meillä oli viiden lapsenhoitajan lista. Jos yhdelle ei käynyt, soitettiin seuraavalle. Sitä viidettä ei taidettu tarvita kuin kerran tai kaksi, Heikki kertoo.

– Meidän ammateissamme ei voi olla töistä pois tai hankkia tuuraajaa. Siksi sairastuminen on aina katastrofi, Sirkku toteaa.

Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa oli rankka. Sirkku vietti äitiyslomaansa silloisessa kotikaupungissa Lahdessa, jossa kaikki tuttavat olivat teatterilaisia. He olivat illat ja viikonloput töissä. Heikki puolestaan saattoi olla kiertueella kolmekin viikkoa kerrallaan. Ja tuolloin elettiin aikaa ennen kännyköitä.

– Muutaman kerran tuli pelkoja, että mitä teen, jos jotakin sattuu. Minähän vasta opettelin äitinä olemista. Kun Hessu palasi kiertueelta, siirsin hoitovuoron lennossa hänelle.

Tunnelma muuttui myös keikkabussissa, sillä kaksi Heikin bändikaveria sai esikoisensa samoihin aikoihin. Remuamisen sijaan nyt vaihdettiin reseptejä ja kasvatusvinkkejä.

– Vaikka teemme epäsäännöllistä keikkatyötä, lasten perusturvallisuudesta on aina huolehdittu. Se on ollut meille ihan ykkösjuttu, Heikki sanoo.

Toisen tunteiden vaistoamista

Turvallinen arki nyrjähti raiteiltaan marraskuussa 1998. Heikki teki lähtöä keikalle Jyväskylään ja kyyditsi samalla Sirkun sekä kahdeksan kuukauden ikäisen Valentinin neuvolaan. Yllättäen neuvolan lääkäri määräsi pojan vietäväksi saman tien TAYSiin lisätutkimuksiin. Heikki ei osannut vielä huolestua ja suunnitteli jatkavansa poliklinikan pihasta suoraan Jyväskylään. Mutta Sirkku aavisteli pahaa. Hän pyysi Heikkiä mukaan vastaanotolle.

Siellä paljastui, että vauva oli vakavasti sairas. Hänen vatsassaan oli puolen kilon painoinen kasvain. Leikkaus olisi kolmen päivän päästä.

– Tuli täydellinen pysähdys. Soitin jätkille, että nyt en pääse tulemaan. Se on ehkä ainoa kerta, kun en ole mennyt sovitulle keikalle, Heikki kertoo.

– Olemme molemmat Sirkun kanssa aika taitavia elämänhallinnassa. Meillä on koko ajan monenlaisia projekteja meneillään ja selviydymme niistä. Mutta kun jotakin tällaista tapahtuu, elämän absurdius paljastuu. Asiat eivät aina menekään niin kuin oli suunniteltu. Kun elämältä vedetään pohja pois, kaikki omat rakennelmat hajoavat.

Pelottava tilanne päättyi lopulta onnellisesti. Poika leikattiin ja hän toipui täysin. Silti vanhempien on edelleen, kahdeksantoista vuotta myöhemmin, vaikea puhua asiasta.

– Olimme tietysti toistemme tukena. Mutta enemmän me vaistosimme toistemme tunteita ja ajatuksia kuin keskustelimme niistä. Teemme sanojen kanssa töitä, mutta nämä ovat niin isoja asioita, ettei niitä aina pysty sanoittamaan, Sirkku toteaa.

Riimittelevät isovanhemmat

Mummu ja pappa. Kun tytär Pilke neljä vuotta sitten teki Heikistä ja Sirkusta isovanhemmat, he eivät ryhtyneet keksimään itselleen trendikkäitä kutsumanimiä. Vaikka uusi elämänvaihe pääsi hieman yllättämään, ensimmäinen lapsenlapsi Lennart Seppä oli hyvin tervetullut. Pikkusisko Minne syntyi viime keväänä.

Pilken perhe asuu lähellä, ja Lennart viettää paljon aikaa isovanhempiensa seurassa. Papan ja tyttärenpojan lempileikki sujuu suunnilleen näin: Heikki heittäytyy sohvalle pitkälleen, Lennart istuu rinnan päälle. Poika painaa Heikin nenää, jolloin käynnistyy Pappa-TV. Ohjelmassa saattaa olla uutiset, sketsiviihdettä, tietokilpailu…

– Saatamme myös leikkiä riimeillä. Minä sanon säkeen ja Lennart jatkaa. En prässää enkä hiillosta, mutta haluan kehittää lapsen mielikuvitusta. On hienoa seurata, kuinka oivallus syntyy.

Eroa ei ole harkittu kertaakaan

Liki neljänkymmenen yhteisen vuoden aikana Sirkku ja Heikki eivät kertaakaan ole harkinneet eroa. Eivät vakavissaan.

– Ei tässä ehdi, kun on niin paljon projekteja, Heikki murjaisee.

Vuosien karttuessa suhde Sirkun mukaan vain syvenee. Yhdistäviä asioita kertyy koko ajan lisää: kodin ja työn lisäksi lapset, lastenlapset, ystävät, harrastukset… Muistot, joita ei voi jakaa kenenkään toisen kanssa.

Parikymmentä vuotta sitten hankittu kesämökki on molemmille rakas. Sinne saavuttuaan pariskunta suuntaa omiin puuhiinsa, Heikki mehiläistarhalle ja Sirkku marjapuskiin. Silti tuntuu, että ollaan yhdessä. Kun on riittävästi yhteistä ja omaa tekemistä, kumppanista ei vieraannu eikä toisen naama ala kyllästyttää.

Sirkku kiinnostui aikoinaan Heikissä olevasta salaisuudesta. Häntä ilahduttaa, että se ei ole vieläkään ratkennut.

– Vaikka toista oppii tuntemaan, lukemaan ja ennustamaan, Hessu pystyy yhä yllättämään minut. Tuota miestä ei voi lokeroida.

– Parisuhde on jokapäiväinen päätös ja valinta, Heikki kiteyttää pitkän liiton ytimen.

Tytär määritteli aikoinaan, että isä on kuin ympyrä ja äiti kolmio.

– Yritäpä saada ne sopimaan yhteen, Heikki sanoo ja naurahtaa.

– Siinä riittää haastetta yhdelle elämälle.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi