Marika Rosenborg.
Terapeutti Marika Rosenborg.
Ihmissuhteet

”Mitä muuta olen kuin äiti?” Marika Rosenborg joutui pohtimaan lasten muutettua pois – psykoterapia opetti sietämään ahdistusta

Kun Marika Rosenborg 25-vuotiaana tuli äidiksi, hän ajatteli, ettei enää koskaan olisi yksin. Vaikka Marika on terapeutti, hän ei osannut varautua siihen, miten pahalta lasten poismuutto tuntuisi. Psykoterapiassa hän oppi uudenlaisen tavan käsitellä vaikeita tunteitaan.
Teksti: Piia Sainio Kuvat: Liisa Valonen

Itku tuli, kun lapset olivat menneet. Marika Rosenborg istui asuntonsa lattialla musertuneena syksyllä 2017. Ahdisti ja pelotti. 48-vuotiaana hänestä oli tullut yksin asuva nainen, ensimmäistä kertaa elämässään. Parikymppiset lapset olivat muuttaneet omilleen lähes peräjälkeen.

Marikan uusi arki täyttyi työnteosta. Päivät hän työskenteli perhejärjestössä, ja muun ajan hän käytti työhönsä terapeuttina. Melko usein itku pyrki esille. Ei hän yksinäisyyttä itkenyt, ei. Hän murehti sitä, miten lapset pärjäsivät.

Miten hän voisi tietää, oliko lapsilla kaikki hyvin, kun ei näkisi heitä joka päivä? Suojelunhalu lapsia kohtaan oli vahva. Vaikka he eivät muuttaneet kauas, he eivät enää olisi hänen huomassaan. Katkeaisiko yhteys heidän välillään?

”Terapian myötä valtava määrä kärsimystä lähti elämästäni”

Tuosta syksystä on kulunut viisi vuotta. Helsingin Vallilan mansardikattoiset puutalot lepäävät kuulaassa auringonpaisteessa. Vaaleankeltaisen kerrostalon pohjakerroksessa on Marikan työhuone, jonne keskipäivän valo siivilöityy matalista ikkunoista. Sohvapöydälle on katettu teetä ja suklaakonvehteja.

On niin hiljaista, että voi kuulla kellon tikittävän.

Täällä kokoontuvat Marikan vetämät tunnesäätelyryhmät, ja täällä hän vastaanottaa myös yksittäisiä asiakkaita ja pariskuntia. Eroryhmien vetäjänä hänellä tulee pian täyteen 20 vuotta. Pari vuotta sitten Marika uskalsi irtisanoutua päivätyöstään ja keskittyä yritykseensä.

– Hetki vain, Marika sanoo ja naputtelee puhelintaan.

Tyttärelle pitää laittaa viesti. He tapaavat tänään myöhemmin. Marikalla pitää kiirettä, koska hänen viides kirjansa on juuri julkaistu. Se kertoo siitä, miten päästetään irti, vaikka pelottaisi. Luopumisen kauneus – Kirja hellittämisestä ja hyväksymisestä perustuu oivalluksiin, jotka auttoivat Marikaa uudessa elämäntilanteessa, lasten lähdettyä.

Oivallukset syntyivät terapeutin vastaanotolla. Syksyllä 2017 Marika pääsi Kelan tukemaan psykoterapiaan ja kävi siellä kolmen ja puolen vuoden ajan, keskimäärin kerran viikossa, alkuun tiheämminkin. Siellä hän ymmärsi paljon sellaista, mitä ei ollut osannut aiemmin nähdä.

– Terapia oli minulle käänteentekevä asia. Valtava määrä kärsimystä on lähtenyt elämästäni.

”Väistelin hankalia tunteita tekemällä enemmän töitä”

– Olen aina ollut altis ahdistumaan. Ensimmäisen kerran kävin pitkässä psykoterapiassa ennen äidiksi tuloa. Syynä oli silloin ahdistuneisuus, paniikkihäiriö ja masennus. Jälkikäteen ajatellen silloin auttoi lähinnä lääkitys, Marika pohtii.

Tuolloin 1990-luvulla terapiamenetelmät eivät olleet niin moninaisia kuin nykyään. Käytiin ehkä lapsuutta läpi muttei opeteltu kohtaamaan tunteita. Diagnoosejaan Marika taas katsoo siltä kannalta, että niitä tehdään siksi, että saisi apua.

– Loppuelämän diagnooseja ne eivät ole.

Oma perhe oli ollut Marikan harras toive. Hänen lapsuudenperheeseensä kuuluivat äiti, isä ja pikkusisko. Nelihenkisen perheen hänkin halusi – ja sai. Marika oli juuri valmistunut kulttuurisihteeriksi, kun hän meni naimisiin ja alkoi odottaa esikoistaan.

– Kun tulin raskaaksi, minulla ei ollut vakituista työtä eikä kotia, oli vain hirveä halu saada perhe, Marika naurahtaa.

Perheestä tuli asia, joka kantoi hänen elämäänsä vuosia.

– Hain turvaa perheestä. Kun tulin äidiksi 25-vuotiaana, ajattelin, että nyt en ole koskaan enää yksin.

Marika joutui kohtaamaan hankalia kysymyksiä. Mitä muuta elämässäni on kuin lapset ja äitiys? Mitä varten minä elän?

Ero lasten isästä tuli kaksi vuotta toisen lapsen syntymän jälkeen. Eron jälkeen lapset asuivat pääosin Marikan luona. Uutta asuinkumppania hänellä ei ole ollut.

Kun lapset kasvoivat aikuisiksi ja muuttivat pois kotoa, Marika joutui kohtaamaan hankalia kysymyksiä. Mitä muuta elämässäni on kuin lapset ja äitiys? Mitä varten minä elän? Tulenko aina olemaan yksin?

– Sen sijaan, että olisin opetellut olemaan hankalien tunteiden kanssa, väistelin niitä. Tein töitä enemmän. Se minun oli helppo perustella itselleni, koska pidän työstäni. Mutta ei kellekään tee hyvää vain tehdä töitä ja käydä kotona nukkumassa.

Jos jotakin tunnetta pelkää, sitä välttelee keinolla millä hyvänsä. Marika luettelee keinoja, joita suomalaisilla on tapana käyttää: alkoholin juominen, maratonien juokseminen, töiden tekeminen yömyöhään.

– Terapeuttini kertoi myöhemmin, että mitä enemmän ahdistuneisuutta pakenee, sitä enemmän se kasvaa ja voimistuu, vie kaistaa. Pitäisi vain suostua siihen, että muutos sattuu. Mutta luopuminen on vaikeaa.

Marika Rosenborg.

– Kun lapseni olivat teinejä, eräs ystäväni sanoi, että hänestä lasten poismuutto tuntui kamalalta. En saanut siitä kiinni yhtään! Ajattelin, että sittenhän voi mennä ja tulla, Marika Rosenborg muistelee.

”Puhe itsemyötätunnosta ja lempeydestä tuntui diipadaapalta”

Marikalle muutokset ovat aina olleet vaikeita. Hän sanoo olevansa erityisherkkä. Se vaikuttaa siihen, miten hän kokee muutokset. Erityisherkkyyden lisäksi hän on tunnistanut itsessään tunnehaavoittuvuutta.

– Tunnehaavoittuvilla ihmisillä on alttius tulkita toisen ilmeitä ja sanoja negatiivisemmin kuin toinen tarkoittaakaan, Marika kertoo.

– Tunteet voivat tuntua musertavilta ja satuttaa ihan fyysisestikin. Esimerkiksi jos joku on osoittanut minua kohtaan epäluottamusta, olen tuntenut sen viikon ajan fyysisenä kokemuksena kehossani. On tuntunut siltä kuin sydäntä olisi riepoteltu.

Terapia sai Marikan ymmärtämään, että hänen reaktionsa eivät johdu siitä, etteikö hän yrittäisi tarpeeksi. Hän sanoo oppineensa itsemyötätuntoa.

– Kun aloitin terapian, vastustin puhetta itsemyötätunnosta ja lempeydestä, se tuntui diipadaapalta. Olisin halunnut vain yksinkertaisesti eroon ikävistä tunteista ja siirtyä elämässäni eteenpäin. Meni oma aikansa ennen kuin ymmärsin, mihin terapeuttini pyrki, Marika kertoo.

”Kun opetellaan olemaan ahdistuneisuuden kanssa, se on kuin villieläimen kesyttämistä.”

Aina kun Marika rupesi analysoimaan tunteitaan, terapeutti kehotti lopettamaan. Se oli se, mikä Marikaa lopulta auttoi. Hän ymmärsi, että analysointikin on omalla tavallaan ahdistuksen välttelyä.

Hänen olisi vain yksinkertaisesti opeteltava olemaan ahdistuksen kanssa, sietämään sitä.

– Kun opetellaan olemaan ahdistuneisuuden kanssa, se on kuin villieläimen kesyttämistä. Jos pusket ja painat, voit saada sen lähtemään pois. Mutta kesyttäminen vaatii sitä, että pitää olla rauhassa sen kanssa, Marika vertaa.

– Ahdistavasta tunteesta ei tarvitse oppia pitämään. Pitää vain antaa itselle lupa olla siinä, tunteen sylissä. Olennaista on, että pyrkii hyväksymään kaikki tunteet.

Marikan vastaanotolla käy ihmisiä, joilla on todella rankkoja elämänkokemuksia.

– Tarkoitus ei ole, että ihminen pitäisi saada pois niiden tunteiden ääreltä vaan päinvastoin: että ihmisellä olisi rohkeutta kohdata suru, viha, syyllisyys tai häpeä. Ei ole tarkoitus mitätöidä tunteita vaan hyväksyä ne silloinkin, kun ne eivät ole sitä, mitä ha­luamme. Niihin ei voi vaikuttaa vain analysoimalla niitä.

”Huoliajatus ei ole yhtä kuin tosiasia tai intuitio”

Huolestuneisuuskin on tunne. Enää Marika ei hätistele sitä pois. Aiemmin sietämätöntä ahdistusta aiheuttivat hänelle eritoten huoliajatukset. Marika joko murehti tulevaa tai märehti mennyttä.

– Kaikkia omia ajatuksia ei kannata uskoa. Mieleeni saattoi vaikkapa pyrkiä sellainen ajatus, että onkohan lapsellani kaikki hyvin ja pitäisikö minun varmistaa asia. Niin voin tosiaan ajatella, mutta tuo ajatus ei ole yhtä kuin tosiasia tai intuitio vaan se nousee ahdistuneesta mielestä. Jos mieleni kaipaa varmistelua, se ei tarkoita sitä, että lapsellani olisi jokin hätänä.

Nykyään Marika ei pelästy huoliajatuksiaan tai ala toimia niiden pohjalta. Sen sijaan hän muistuttaa itseään nykyhetken tärkeydestä.

– Asia on kuitenkin niin, että mennyttä en voi muuttaa enkä toisaalta voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Nykyhetki on ainut, mistä voin olla varma. Kun keskityn tähän enkä murehtimiseen, todennäköisesti asiat menevät hyvin.

Marika Rosenborg.

Terapia auttoi Marikaa käsittelemään huoliajatuksiaan. – Minua ei pelota se, mitä elämä tuo tullessaan. Aiemmin vahdin uhkia ja mietin, mitä pahaa voisi tapahtua.

”Muutosta on mahdotonta ennakoida”

Viime syksynä Marikan isä sai aivo­infarktin ja joutui sairaalahoitoon. Isä ei enää toipunut, vaan menehtyi jouluna kolmen kuukauden sairaalajakson jälkeen. Hän ehti olla saattohoidossa viikon, joten Marikalla oli mahdollisuus valmistautua vääjäämättömään.

– Muutosta on kuitenkin mahdotonta ennakoida. Vasta kun sen on kokenut, tietää, miltä se tuntuu, Marika sanoo.

– Olin isin kanssa, kun hän kuoli. Olimme kaksistaan. Ei siihen ollut osannut valmistautua, vaikka sitä oli ajatellut, Marika muistelee ja herkistyy.

– Se vain tapahtui, ja olin ikään kuin toisella puolella. Isä oli poissa. Vähän samalla lailla se menee, kun lapset lähtevät. Se vain tapahtuu ja sitten olet yksin kodissasi.

”Jos saisin toivoa, haluaisin vielä kerran rakastua”

Marikan pitkä psykoterapia päättyi viime vuonna. Millaisia vastauksia hän on löytänyt hankaliin kysymyksiin? Mitä muuta hän on kuin äiti?

– Omalla tavallaan tämä on ollut surutyötä. Lapset ja perhe olivat olleet vahva tarkoitus elämälleni. Edelleen ihmissuhteet ovat minulle tärkeitä. En kuitenkaan ole varma, ha­luaisinko kumppanin. Välillä tuntuu, että kyllä, välillä taas ajattelen, että luojan kiitos minun ei tarvitse olla velvollinen kellekään! Marika sanoo nauraen.

– Mutta jos saisin toivoa, haluaisin vielä kerran rakastua elämässäni. Sitä ei ole tapahtunut moneen vuoteen, hän paljastaa ja hymy loistaa kasvoilta.

Yleensä Marika kannustaa asiakkaitaan menemään unelmiaan kohti, mutta juuri nyt hän ei itse tee niin. Hän ei käy treffeillä eikä aktiivisesti etsi kumppania.

– Vaikka en koskaan enää elämässäni tapaisi ihmistä, johon rakastuisin, olisin ihan sinut sen asian kanssa, koska olen saanut niin paljon rakkautta. Olen saanut kokea parisuhteen onnen ja hankaluuden, saanut osani. Tällä hetkellä olen tosi tyytyväinen elämääni.

Eikä Marika osaa sanoa, olisiko hän uuden kumppanin vuoksi valmis luopumaan siitä ajasta, jonka hän nyt saa viettää lastensa, ystäviensä ja oman äitinsä kanssa. Nykyään hän tekee töitä vain sen verran, että ehtii pitää kaksi vapaapäivää viikossa ja viikon loman parin kuukauden välein.

Ensi keväälle Marika on jo vetänyt viivan kalenteriin. Silloin hän aikoo viettää kuukauden ystävänsä maatilalla Lounais-Ranskassa, niin kuin teki viime keväänäkin. Vihdoin hänellä on mahdollisuus mennä.

Juttu on julkaistu Kotilääkärin numerossa 9/2022.

X