Ihmissuhteet

Toisilleen rakkaiden veljen ja sisaren välit katkesivat aikuisena – ”Luulen, että avioero tuntuisi samalta”, kertoo Anneli, 46

Espoolainen valmentaja Anneli Laine-Näätänen, 46, löysi intohimonsa jo lapsena. Vain kerran hän on meinannut lopettaa voimistelun – silloin kun hänen veljensä lähti eri teille.

Teksti:
Kaisa Pastila
Kuvat:
Aleksi Niemelä, Anneli Laine-Näätäsen Kotialbumi

Valmentaja Anneli Laine-Näätänen alkoi koreografiksi kolmikymppisenä.

Espoolainen valmentaja Anneli Laine-Näätänen, 46, löysi intohimonsa jo lapsena. Vain kerran hän on meinannut lopettaa voimistelun – silloin kun hänen veljensä lähti eri teille.

“En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että jotkut puhuvat koti- ja työminästä. Olen koko ajan sama Anneli. Valmennan joukkuevoimistelijoita, ja työni kietoutuu perhe-elämääni. En erottele, olenko saanut jonkin uuden ajatuksen valmentajana, äitinä vai vaimona.

Työ on minulle arjessa prioriteetti numero yksi. Onneksi perheeni hyväksyy sen. Minun ei tarvitse selitellä kotona esimerkiksi treenirutiinejani. Saan tehdä rauhassa aamujumppani – 100 vatsaa – ja syödä joka päivä samoja ruokia. Haluan pysyä hyvässä kunnossa.

Mieheni ja 16- ja 20-vuotiaat lapseni ovat tottuneet siihen, että puhun aina voimistelusta, vapaapäivinäkin. Toivon, että annan lapsille esimerkin intohimosta ja että hekin löytävät joskus oman vastaavan juttunsa.

Myös lapsuudenperheessäni elettiin voimistelusta. Olin kuuluisuus Kotkassa, nuori lupaus rytmisessä voimistelussa. Kun tuli kisareissu ulkomaille, koko perhe lähti mukaan. Isä oli voimisteluseuran puheenjohtaja. Äiti opetti minua kotona – hän on entinen ballerina.

Pikkuveli Arttur oli meistä lapsista ainoa, joka ei jumpannut. Isosiskoni Nina valmensi ja tuomaroi. Isoveljeni tykkäsi keksiä ikiomia koreografioita, joita minä sitten toteutin. Silloin emme vielä arvanneet Anttonin kanssa, että voimistelusta tulisi joskus kummankin työ.

16-vuotiaana muutin yksin Helsinkiin. Treenasin lukiovuodet tosissani, kunnes kirjoitusten jälkeen olin valmis lopettamaan kilpaurani. Koin, että olin saavuttanut kaiken, mikä ulottuvillani oli. Siirryin valmennuspuolelle.

Samoihin aikoihin tapasin mieheni. Tuntui hyvältä perustaa perhe Jounin kanssa. Hän ymmärsi huippu-urheilun vaatimuksia. Kun esikoisemme synnytyksen aika tuli, lähdin suoraan voimistelusalilta sairaalaan. Jo seuraavana viikonloppuna olin joukkueen kanssa kisoissa vauva kainalossani.

– Kun lopetin urani 19-vuotiaana, toteutin yhden haaveeni: hankin koiran.
– Kun lopetin urani 19-vuotiaana, toteutin yhden haaveeni: hankin koiran.

Molemmat lapset kasvoivat voimistelumaailmaan. He tulivat kanssani leireille ja treeneihin. Tyttäreni valmentaa nykyään pikkutyttöjen ryhmää.”

Lapsen kivut ja pitkät hoidot upottivat sumuun

“Kuusi vuotta sitten oli elämäni vaikein paikka. Pojallani on eri tahtia kasvavat jalat. Hän joutui tuolloin pitkiin leikkaus- ja venytyshoitoihin. Vielä hetkeä ennen hän oli pelannut koripalloa ja jalkapalloa, nyt hän makasi Lastenklinikalla venytysraudoissa. Äitinä oli hirveää nähdä oman lapsensa kärsimys – hänellä oli tosi kovat kivut, joihin ei auttanut mikään lääke. Aina, kun lähdin ulos hänen sairaalahuoneestaan, puhkesin itkuun. Onneksi mieheni pärjäsi minua paremmin.

Kaksi vuotta meni ihan sumussa. Lopulta työnohjaajani Päivi Frantsi sai minut näkemään, miten pääsisin selvemmille vesille: minun pitäisi muuttaa omaa lähestymistapaani. Olin vain paijannut ja hemmotellut pikkupoikaani ja ajatellut, että minun kuuluu ottaa vastaan hänen pahaa oloaan ja pitää häntä sylissä. Ymmärsin, että minun pitääkin tehdä lapselle rajat. Sillä tavalla voin parhaiten tukea lastani.

Pienin askelin aloin palauttaa arkeamme samanlaiseksi kuin se oli ollut ennen leikkauksia. Tajusin, että mitä normaalimpaa elämämme olisi, sitä parempi kaikkien henkinen jama olisi. Olin siihen asti ostanut pojalleni joka päivä hänen lempijätskiään, koska hän toivoi niin, mutta nyt laitoinkin arkiherkuttelulle stopin. Tein myös selväksi, ettei huono käytös ole enää ok. Se auttoi. Pikkuhiljaa löysimme taas tasapainon. Nykyään poikani on 16-vuotias lukiolainen. Hän on perheessä se, joka saa minut taas nauramaan, jos kuljen hetken otsa kurtussa.”

”Koin valtavaa surua siitä, että hän ei halunnut enää jatkaa kanssani”

“Vain kerran elämässäni olen harkinnut voimistelun jättämistä. Se oli 11 vuotta sitten. Silloin minun ja koreografiveljeni tiet erosivat.

En ole kokenut avioeroa, mutta luulen, että se tuntuisi samalta: koin valtavaa surua siitä, että minulle rakas ihminen ei halunnut enää jatkaa kanssani vaan halusi tehdä jotain muuta. Tunsin, että altani mureni kivijalka. Edellisinä vuosina Antton oli tehnyt kaikki kisaohjelmamme. Olimme saavuttaneet menestystä yhdessä.

Mietin tosissani, jättäisinkö valmentamisen. Minulla oli pienet lapset. Jospa keskittyisin hetken vain kotijuttuihin, pohdin.

”Pala palalta rakensin takaisin oman peruskallioni.”

Näin itseni pupujussina, joka on laittanut päänsä pensaaseen. En halunnut tulla pois. Taas tarvittiin työnohjaajaa. Pala palalta rakensin takaisin oman peruskallio­ni. Määrittelin uudestaan, ketkä kuuluvat tukirinkiini. Voisin pitää lähelläni vain ne, joihin luotan.

8-vuotias voimistelijatyttö.
8-vuotias voimistelijatyttö.

Veli siirtyi ulkokehälle elämässäni. Voimme nykyään käydä samoissa perhejuhlissa, mutta emme puhu enää syvemmällä tasolla. Vanhempani ymmärtävät ratkaisuni. Heihin minulla on läheiset välit. Näen, että Anttonin ja minut erottaa vain jumppa. Jos joskus tulee hetki, jolloin voimistelu ei ole enää kummankaan elämässä, löydämme ehkä takaisin toistemme luo.

Veljen lähdön jälkeen aloin tehdä itse koreografioita. Nykyään suunnittelen omien joukkueitteni kisaohjelmat.”

Perheen tuki on kaikki kaikessa

“Minut tunnetaan rohkeana. Olen se ihminen joukkuevoimistelupiireissä, joka on nostanut pöydälle lajin ongelmia.

Marraskuussa puhuin julkisesti Helsingissä järjestettyjen MM-kisojen tuomaripelistä. Muutama tuomari veti törkeäs­ti kotiin päin. Rohkeuteni salaisuus piilee siinä vahvassa turvassa, jota koen kotini seinien sisäpuolella. Voin aina palata nuolemaan haavojani perheeni luo.

Toisen joukkueeni jääminen neljänneksi MM-kisoissa oli minulle valtava henkilökohtainen pettymys. Vielä kisapaikalla jaksoin antaa haastatteluja ja hymyillä, mutta kun pääsin kotiovelle, purskahdin itkuun. Koko perheeni tuli heti halaamaan minua. He tiesivät koko ajan, mitä käyn läpi. He tuntevat minut niin hyvin.”

X