Tuskainen tie äidiksi: kaksi keskenmenoa, kaksi kohtukuolemaa
Ihmissuhteet

Tuskainen tie äidiksi: kaksi keskenmenoa, kaksi kohtukuolemaa

27-vuotiaana Tami Itävaarasta tuntui, että kaikille muille syntyi lapsia, mutta hänen vauvansa kuolivat. Keskenmenojen ja kahden kohtukuoleman jälkeen Tami velloi surussa ja itsesäälissä. Pelastajaksi tuli alun perin tuntematon nainen.
Teksti: Pirjo Kemppinen Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia

Vuokralle osunut auto oli kuin pilkantekoa. Tami Itävaara tuijotti parkkihallin autorivistön hennon vaaleanpunaista kulkupeliä, jonka kylkiin oli maalattu jättikokoisia vauvoja. Siinä mainostettiin särkylääkettä pienokaisille.

Tami ja hänen miehensä Jan Backlund olivat vuokranneet auton hakeakseen lapsensa tuhkan krematoriosta.

– Vauvoja syntyi kaikille muille, mutta omani kuolivat. Minulla tuntui olevan tappajakohtu, jonne synnytään kuolemaan.

Ensimmäinen keskenmeno

Lapset eivät kuuluneet parikymppisen Tamin haaveisiin. Hän touhusi mäyräkoiriensa Prahan ja Vilnan kanssa ja suunnitteli matkoja maailmalle.

Janiin hän tutustui vuonna 2007, kun he olivat kesätöissä samassa hotellissa. Rauhallisesta Janista Tami tiesi löytäneensä toisen puolikkaansa. Pian haavekuviin ilmestyivät yhteiset lapsetkin.

Syksyllä 2009 Tami lopetti ehkäisypillerien syönnin. Hän oli 24-vuotias.

– Naiivisti kuvittelin, että raskaus alkaa heti, kun niin haluan.

Raskaustestin tulos oli positiivinen seuraavana keväänä. Tami ja Jan riensivät kertomaan äideilleen, että näistä tulee mummoja.

– Olin niin sinisilmäinen. Tiesin, että keskenmenoja tapahtuu. En vain voinut kuvitellakaan, että sellainen sattuu minulle.

Raskaus päättyi vajaan viikon kuluttua. Tami oli surullinen ja pettynyt.

– Mutten lainkaan epäillyt, etteikö seuraava raskaus onnistuisi.

Kolmen kuukauden kuluttua hän oli raskaana uudelleen. Tällä kerralla Tami oli huolissaan alusta alkaen. Hän kärsi myös järkyttävästä pahoinvoinnista.

Tami toimi hotellin vastaanottovirkailijana. Verenvuoto alkoi kesken työpäivän. Tami oli varma, että raskaus oli keskeytynyt.

– Helpotus oli mieletön, kun sairaalassa todettiin vauvan olevan elossa.

Kohdusta löytyi vuotava hematooma, jonka uskottiin rauhoittuvan ajan myötä.

Raskausviikolla 16 ylimääräinen rakenneultraäänitutkimus paljasti tulokkaan pojaksi. Vauva sai työnimen Hallikainen, koska yksi Tamin lempikappaleista oli Joel Hallikaisen Kuurankukka.

Turhaan, aivan turhaan, minä yöllä hamuan sua viereltäin… Kuurankukkasia piirtyneen sun ikkunaasi näin, kuurankukkia nyt kannan sisälläin…

Vasta jälkeenpäin Tami tajusi laulunsanojen enteellisyyden.

Kun supistukset alkoivat

Marraskuussa 2010 Tami lueskeli lehteä, jossa oli kertomuksia kohtukuolemasta.

– Miten jollekin voi käydä jotain noin hirveää, hän mietti.

Lastenhuoneessa odottivat mustarunkoiset, beigellä vaunukopalla varustetut lastenvaunut. Tami oli katsellut niitä kauan ennen kuin teki ostopäätöksen. Kolmipyöräisillä vaunuilla liikkuminen olisi helppoa.

Joulukuussa alkoivat supistukset. Vatsa kovettui vuoroin kummallekin puolelle, kun Tami valmisti laatikoita joulupöytään. Välillä kipu oli sietämätön.

Tamin mieltä rauhoitti hieman se, että hän tunsi vauvan liikkeet.

– Vuoden 2011 alkaessa ajattelin, että siitä tulee meille todella erityinen. En voinut kuvitellakaan, kuinka erityinen.

Synnytys käynnistettiin

Liikkuuko vauva? Tami ei ollut enää varma. Maanantaina 3.1. hän varasi ajan lääkäriasemalta.

– Kaikista kauheinta olisi synnyttää kuollut vauva, mutta eihän meidän ole kuollut, hän sanoi Janille odotushuoneessa.

Tami uskoi, että hiljaiseloon on selitys. Sitä ei ollut. Vauva oli kuollut kohdussa jo viisi päivää aiemmin. Synnytys käynnistettiin Kätilöopistolla samana päivänä.

– Olin lukenut kaikenlaisia synnytysoppaita. Keskityin toteuttamaan niiden oppeja, en synnyttämään kuollutta lasta. Suoriuduinkin hienosti.

Tamin tukena synnytyksessä oli Janin lisäksi hänen äitinsä.

– Jan eli surussa mukana, äiti pysyi rauhallisena ja pyysi minulle kipulääkkeitä.

Joel syntyi 4.1.2011 klo 20.55. Syntymän hetkellä kantautui viereisestä salista vastasyntyneen ensi parkaisu. Tami kuuli kätilön onnittelevan äitiä. Hänen syliinsä nostettiin eloton poika.

– Jotenkin pelkäsin, että vauva menee rikki. Jälkikäteen surin, miksi en pitänyt häntä sylissäni pidempään ja tutkinut tarkemmin, tuudittanut ihoani vasten.

Joelin kuolinsyy oli kalvokiinnitteinen napanuora ja istukan toimintahäiriö.

– Se, että lapseni pikkuhiljaa nääntyi kuoliaaksi, on ajatuksena kestämätön.

Kaksplus: Oman lapsen kuolemaa ei tarvitse hyväksyä, mutta sen kanssa on opittava elämään

Pieni arkku, suuri suru

Joelin ruumis piti hakea Kätilöopistolta takakautta. Ovella oli henkilökuntaa tupakalla. Honkanummen hautausmaalla Tamin piti jättää pieni pahvinen laatikko suurelle ruumiskärrylle.

Tami ei olisi kestänyt hautajaisia. Hän ja Jan veivät Joelin tuhkan sukuhautaan kahdestaan.

– Otimme koirat kanssamme autoon, jotta mukana oli kuolleen lapsen lisäksi jotain elämää.

Moni asia teki kipeää. Tamin oli vaikea palata työpaikalle, josta oli lähtenyt suuren vatsan kanssa. Sitten oli päivä, jolloin Joelin oli määrä syntyä. Vaikeinta oli palauttaa vaunut. Myyjä halusi tietää, miksi ne eivät kelpaa ja miksi Tami haluaa palautuksen nimenomaan rahana.

– Mitä teemme 700 euron lahjakortilla vauvantarvikeliikkeeseen, ellemme ikinä saa lasta?

Mutta Tami päätti, että hänen on selvittävä. Ei ollut mitään syytä, miksi he eivät onnistuisi saamaan lasta. Oli pakko yrittää uudelleen ja uskoa onnistumiseen.

Heinäkuussa Tami heräsi kolmelta yöllä ja teki raskaustestin. Tulos oli positiivinen.

– Olin niin täynnä energiaa, että lähdin koirien kanssa lenkille aamuneljältä. Sitten istuin nurmikolle haaveilemaan tulevasta. Vauva sai työnimekseen Toivo.

Matkalla Kätilöopistolle

22. heinäkuuta Anders Breivik teki pommi-iskun Oslossa. Jan oli siellä juhlimassa ystävänsä polttareita. Hän lähetti tekstiviestin Tamille ja kertoi olevansa kunnossa.

Tunti sen jälkeen Tami oli astumassa kotiovesta ulos ja vilkaisi peiliin. Hänen vaaleat housunsa olivat kauttaaltaan veressä.

Sairaalassa todettiin, että kohdussa on jälleen vuotava hematooma. Toivo oli kuitenkin elossa. Tami hakeutui yksityislääkärin potilaaksi päästäkseen ultraäänitutkimukseen viikoittain. Se auttoi hieman vaanivaa paniikkia vastaan.

Lokakuussa verenvuoto loppui, ja Tami kuuli odottavansa jälleen poikaa.

– Silloin tuli tunne, että me selviämme. Maaliskuussa saamme kokea onnen elävän lapsen kanssa.

Marraskuussa juhlittiin Tamin mummon syntymäpäivää. Kun hän illalla oli käymässä nukkumaan, lapsivettä alkoi valua.

Tapahtuuko sama uudelleen?

Matkalla Kätilöopistolle taksikuski kertoi kuuden lapsensa syntyneen siellä. Se tuntui ivalta.

Musertava tieto

Ironista oli sekin, että Tami sijoitettiin seurantaan samaan huoneeseen kuin kymmenen kuukautta aiemmin. Tami tuijotti seinän tuttua kukkataulua.

– Olin jo kokenut kamalimman. Se ei voi tapahtua uudestaan.

Tamin toivoa ylläpiti myös se, että hän tunsi koko ajan Toivon potkut.

Yöllä lapsivettä alkoi tulla lorisemalla. Seuraavana päivänä hän kuuli, ettei mahdollisuuksia oikeastaan ole. Kohdussa ei ollut lapsivettä enää ollenkaan. Jos Toivo sinnittelisi ja syntyisi elävänä, hän todennäköisesti kuolisi pian syntymänsä jälkeen tai olisi vaikeasti vammautunut.

Lääkärin sanat kuultuaan Tami pyörtyi.

– Tieto musersi minut. Loppuvaiheessa en enää halunnut kuulla edes Toivon sydänääniä.

Tukena olivat jälleen Jan ja äiti.

– Joelin aikana sairauskertomuksessa meitä kuvattiin rauhallisena pariskuntana. Toivon aikaan teksti oli hyvin toisenlainen. Olimme rikki.

Kohtuun kuollut Toivo syntyi 7.11.2011 kello 1.35.

– Nyt osasin pidellä häntä pitkään ihoani vasten. Siinä hän lepäsi rinnallani, mutta niin hengettömänä. Ihmettelimme hänen täydellisyyttään. Pienellä oli jo hiuksen alkujakin päässään.

Päivä, jolloin Toivo haudattiin, oli harmaa ja loskainen. Tami ja Jan joutuivat kuljettamaan poikansa tuhkan vauvojen särkylääkettä mainostavalla autolla.

Siinä päivässä kaikki oli väärin.

– Ainoa hyvä asia oli se, että pystyimme suremaan yhdessä.

Tuskainen tie äidiksi: kaksi keskenmenoa, kaksi kohtukuolemaa

Nappisilmäisen Lukan kuvien vierellä kodissa ovat esillä muistot kohtuun menehtyneistä Toivosta ja Joelista.

Kohtukuoleman kokeneilta vertaistukea

Ystävät eivät osanneet kohdata niin suurta surua. Joelin kuoltua Tamin ja Janin kotiin tulvi kukkia ja adresseja. Toivon menetyksen jälkeen oli hiljaista.

– Suljin itsekin ihmisiä ulkopuolelle, äitinikin. En halunnut nähdä ketään enkä saada keneltäkään myötätuntoa. Velloin itsesäälissä ja surussa.

Kun Jan oli työssä, Tami oli yksin. Pelastajaksi tuli alun perin tuntematon nainen.

Joelin kuoleman jälkeen Tami oli kirjautunut kohtukuoleman kokeneiden keskustelufoorumiin internetissä.

– Jo se auttoi, että luin kohtukuoleman kokeneiden saaneen lopulta lapsen.

Toivon kuoleman jälkeen Tami tutustui keskustelupalstalla Taruun.

– Vain saman kokenut tietää, miltä tuntuu poistua sairaalasta, kun aula on täynnä kotiin lähteviä äitejä vastasyntyneiden kanssa ja itse lähdet järjestämään omasi hautajaisia.

Tami ja Taru purkivat kokemuksiaan sähköpostitse lähes päivittäin. Ensimmäisen kerran he tapasivat, kun Toivon kuolemasta oli kulunut kolme kuukautta.

– Arvostan Janilta saamaani tukea. Silti mies ei voi ymmärtää ihan kaikkea, koska ei ole kantanut lasta. Tunsin haamupotkuja vielä kauan sen jälkeen, kun kohtuni oli täysin tyhjä.

Kesällä 2012 Tami kävi läpi vielä yhden keskenmenon. Hän tunsi, että hänen on pakko luovuttaa.

– En voi olla nainen, jonka elämä pyörii vain raskaaksi tulemisen ja menetysten ympärillä. En halunnut havahtua siihen, että olen käyttänyt elämäni tavoitellen jotain, jota en koskaan saanut.

Toisaalta lapsen saamisesta oli tullut lähes pakkomielle.

– Kaikki kiersi aiheen ympärillä. Lapsen saaminen oli mielessä koko ajan.

Hän asetti itselleen takarajan. 30 ikävuoden jälkeen hän ei enää yritä. Tami oli 27-vuotias.

Kaksplus: Miksi raskaus meni kesken? Yleisimmät keskenmenon syyt

Uusi raskaus

Tami ei tiedä, miksi viides kerta onnistui. Auttoiko verenohennuslääke, jota häneen pistettiin kerran päivässä raskauden ajan? Tai se, että hän pysytteli vuodelevossa? Viikon kohokohta oli, kun hän kävi taksilla ultraäänikokeessa.

Internetistä löytynyt ystävä Taru oli raskaana yhtä aikaa. Hänkin jäi sairauslomalle.

– Saatoimme jakaa tuntojamme kahdeksankin tuntia putkeen WhatsApp-viesteillä.

Raskausviikolla 16 näkyi, että tulokas on poika. Piinaavat olivat viikot 22 ja 23, jolloin Joel ja Toivo kuolivat. Potilaskertomuksessa kuvataan ahdistunutta, masentunutta ja itkuista odottajaa.

– Siinä vaiheessa tiesin aivan liikaa. Tiesin, mikä kaikki voi mennä pieleen.

Raskauden loppuvaiheessa taksikuski kysyi, odottaako Tami ensimmäistään. Hän inhoaa yhä kysymystä lapsien lukumäärästä.

– Mitä voin vastata? Jos sanon yksi, koen syyllisyyttä Joelin ja Toivon vuoksi. Mutta miltä kuulostaa, että minulla on kolme lasta, joista yksi elää?

Luka syntyi 11. maaliskuuta 2014 klo 22.14.

Tamista ei tuntunut miltään. Hän oli sokissa. Rakkaus leimahti hetkeä myöhemmin.

Menettämisen pelko

– Monta päivää vain tuijotimme häntä. Ihmettelimme, onko hän meidän. Saammeko pitää hänet? En käsitä sitä aina vieläkään. Hän on oikeasti elossa ja meidän.

Silti Tami ei vaihtaisi kokemuksiaan.

– Eivät ne pyhäksi tee. Samalla tavalla väsyn arkeen kuin aiemminkin.

– Mutta olen saanut uuden näkökulman. Kun näen Lukan herättyään seisovan pinnasängyssä, elossa, osaan todella arvostaa sitä. Olen myös testannut omat voimavarani.

Ahdistavat vuodet mittasivat myös parisuhteen.

– Meillä oli hyvä suhde jo aiemmin, mutta nyt se on vielä parempi. Jan on nähnyt minut huonoimmillani. Koimme kaikki kauheudet suhteen alussa. Niiden jälkeen ei voi tulla sellaista, mikä suhteemme kaataisi.

Kokemuksista eheytyminen vei silti aikaa Lukan syntymän jälkeen.

– Pidin itseni kasassa niin pitkään. Vasta toiveiden tultua toteen alkoi mieli tyhjentyä ja itkeskelin ilman syytä. Olin maailman onnellisin ja itkuisin.

Menettämisen pelosta Tami ei vapautunut. Lukalle hankittiin jo ennen syntymää patjan alle sijoitettava, vauvan hengitystä tarkkaileva hälytin.

– Se luo turvaa. Kun minä nukun, joku muu vahtii lastani.

Tami on nyt hoitovapaalla. Hän aikoo olla kotona Lukan kanssa toistaiseksi.

– Todennäköisesti emme enää yritä saada lasta. Yksi elävä lapsi luo toivoa, mutta ei vähennä pelkoja.

Tami kertoo tarinansa valokuvaaja Kaisu Joupin teoksessa Tyhjä syli, johon on haastateltu ja kuvattu nelisenkymmentä kohtukuoleman kokenutta naista.

– En ole puhunut kokemuksistani paljon, koska on turhaa kuormittaa kauheudella ensimmäistään odottavia.

– Minustakin olisi ollut ihana nauttia yksi raskaus vaaleanpunaisten lasien läpi. Elää kuplassa vauvanvaatteita ostellen. Mutta jos joku kokee saman kuin minä, vertaistuki lohduttaa eniten.

Tamin ja Janin sängyn päädyssä olevalla hyllyllä on kaksi vaaleansinistä peltipurkkia. Kummassakin lukee baby ja kummankin sisällä on ripaus tuhkaa. Joel ja Toivo ovat läsnä kodissa.

– Ajattelen heitä haikeudella. Meillä on Luka, mutta veljeksilläkään ei ole ylhäällä yksinäistä, koska heillä on toisensa.

Julkaistu Annassa 37/2015

X