Ihmissuhteet

Tuulikin sisko surmattiin teini-iässä yhteisellä etelänlomalla: ”Nelikymppiseksi asti kuljin kuin sumussa”

Kesällä 1990 sisarukset Tuulikki, 15, ja Virpi, 17, Strengell lähtivät lomalle Kosin saarelle. Vain Tuulikki palasi elävänä kotiin. Siskon väkivaltainen kuolema varjosti Tuulikin elämää pitkään. Suruunsa hän haki helpotusta jopa fyysisestä kivusta.

Teksti:
Miia Siistonen
Kuvat:
Sara Pihlaja/Otavamedia

Kesällä 1990 sisarukset Tuulikki, 15, ja Virpi, 17, Strengell lähtivät lomalle Kosin saarelle. Vain Tuulikki palasi elävänä kotiin. Siskon väkivaltainen kuolema varjosti Tuulikin elämää pitkään. Suruunsa hän haki helpotusta jopa fyysisestä kivusta.

Isosisko läppäisi lempeästi Tuulikkia päälaelle. ”Älä nyt turhia huolehdi. Lupaan palata aamukuuteen mennessä”, hän sanoi. Kello oli noin kolme aamuyöllä, ja tytöt seisoivat Kosin saarella keskellä vilkasta ostoskatua. Tuulikkia väsytti, hän halusi mennä hotelliin nukkumaan. Isosisko kääntyi ja lähti kävelemään takaisin kohti diskoa, josta he olivat hetkeä aikaisemmin poistuneet.

Se on Tuulikki Strengellin, 42, viimeinen muisto sisarestaan Virpistä.

Kun Tuulikki havahtui hereille seuraavana aamuna yhdeksän aikaan, Virpin sänky oli tyhjä.

– Olin varma, että jotakin kamalaa oli tapahtunut. Virpi ei olisi ikinä pettänyt lupaustaan.

Alkoi tapahtumasarja, joka tulisi varjostamaan Tuulikin elämää pitkälle aikuisikään.

”Se tuntui kamalalta. Ikään kuin olisin hylännyt Virpin”

Siskokset varttuivat Pelkosenniemellä Kemijoen varrella. Perheessä oli viisi tytärtä, joista Virpi ja Tuulikki olivat nuorimmat.

– Me olimme tiivis kaksikko. Kolme muuta siskoa olivat sen verran vanhempia, että emme juuri leikkineet yhdessä.

Rahasta oli tiukkaa, joten yhdessä ei matkusteltu kuin joskus kotimaassa. Kesällä 1990 Virpi ja Tuulikki olivat ansainneet siivoushommissa sen verran ylimääräistä, että heillä oli varaa toteuttaa unelma ulkomaanlomasta.

Vanhemmat eivät olleet tyttöjen suunnitelmasta riemuissaan, olivathan nämä vasta 15- ja 17-vuotiaat. Lopulta lupa heltisi. Äiti tuli saatille kylän keskustaan. Kaupan portailla bussia odotellessa hän toivotti hyvää matkaa ja kehotti pitämään huolta toisesta.

Kolmen viikon loma sujui leppoisasti. Tytöt makoilivat rannalla, kiertelivät nähtävyyksiä ja shoppailivat. Virpi lähetti kotiin kaksi postikorttia. Ensimmäiseen hän kirjoitti: ”Älä huolehdi äiti, täällä on kaikki hyvin. Laita makaronilaatikkoa ja kyljyksiä, kun palataan”. Ja toiseen: ”Kohta tullaan! Nyt lähdetään ostamaan tuliaisia”.

Loman toiseksi viimeisenä iltana siskokset suuntasivat tuttuun diskoon. He pyörähtivät tanssilattialla ja joivat muutaman limun. Alkoholia ei nautittu. Sitten Tuulikkia alkoi väsyttää.

Kun Virpiä ei aamulla lupauksestaan huolimatta kuulunut takaisin hotelliin, hätääntynyt Tuulikki lähti matkatoimistoon hakemaan apua. Siellä hänen huolensa otettiin heti vakavasti.

– Olo oli turta. Tuntui kuin olisin pudonnut omaan sisäiseen tyhjyyteeni. Teki mieli vain käpertyä kasaan.

Vielä oli kuitenkin soitettava kotiin. Tuulikki kömpi matkatoimiston pöydän alle kuin turvaan ja näppäili tutun numeron. Yksi siskoista vastasi. Isä oli töissä, äiti hillametsässä. Konemaisesti Tuulikki kertasi tapahtumat ja totesi, ettei usko Virpin enää palaavan kotiin. Järkyttynyt sisko joutui välittämään uutiset perheväelle.

Loppupäivän Tuulikki kierteli Virpin kuvan kanssa ympäri kaupunkia. Hän kävi kyselemässä diskossa ja läheisellä leirintäalueella. Siellä yövahti muisti nähneensä Virpin näköisen tytön moottoripyörän kyydissä. Sitä ajoi mies, joka oli aamuyön tunteina käynyt hakemassa tavaransa leirintäalueelta ja poistunut.

– Minun käsitykseni on, että mies oli tarjonnut Virpille kyytiä hotelliin, ja hän oli luottavaisena noussut kyytiin.

Lähtöpäivänä Tuulikki joutui luovuttamaan Virpin passin ja tavarat viranomaisille.

– Se tuntui kamalalta. Ikään kuin olisin hylännyt Virpin.

”Ajattelin, että olisi ollut kaikille parempi, jos minä olisin kuollut”

Seuraava viikko kotona Pelkosenniemellä oli raskas. Koko perhettä painoi epätietoisuus Virpin kohtalosta.

Sitten tuli pelätty soitto. Virpi oli löydetty leirintäalueen läheiseltä pellolta. Kuolleena.

Tuulikki ei halua enää muistella yksityiskohtia. Hän toteaa vain, että Virpi menehtyi väkivallan seurauksena. Tapahtumapaikalta saatiin talteen DNA:ta, joka kuului moottoripyörää ajaneelle miehelle. Miehen henkilöllisyys selvitettiin, mutta hän oli ehtinyt livahtaa maasta. Miestä ei koskaan tavoitettu.

Hautajaisten jälkeen vanhemmat sisarukset palasivat opiskelupaikkakunnilleen. Tuulikki jäi kolmisin vanhempien kanssa. Äiti uppoutui työntekoon, isä teki päivittäin pitkiä kävelylenkkejä. Virpin kuolema oli niin vaikea asia, ettei sitä pystynyt vanhempien kanssa käsittelemään. Terapiaa Tuulikille ei tuolloin edes tarjottu, eikä hän myöhemminkään ollut valmis menemään ammattiauttajan pakeille.

– Pelkäsin, että jos alan puhua asiasta, romahdan. Ajattelin pysyväni kasassa ainoastaan, jos pidän tunteet sisälläni. Niinpä otin urhean soturin roolin. Yritin näin omasta mielestäni suojella vanhempiani murheelta.

Tuulikki aloitti lukion. Ensimmäisenä koulupäivänä hän näki jo kaukaa, että koulun pihalla oli lippu puolitangossa. Juhlasalissa järjestettiin Virpille muistotilaisuus.

– Se oli opettajille ja muille oppilaille varmasti tärkeä tapahtuma, mutta minulle se oli liikaa. Istuin siellä kuin ulkopuolisena. Olisi pitänyt ymmärtää jäädä kotiin.

Virpin kohtalo leimasi myös Tuulikin. Kotipaikkakunnalla hän oli se tyttö, jonka sisko oli tapettu. Virpi oli ollut liki kympin oppilas, jolla oli ympärillään iso ystäväpiiri.

Öisin Tuulikki kärsi painajaisista. Unessa iso musta hahmo lähestyi kotitaloa, koputti ovea ja yritti työntyä sisälle. Tuulikki alkoi pelätä yksin kotona olemista.

Myös itsesyytökset ja itsesääli vaivasivat.

– Ajattelin, että olisi ollut kaikille parempi, jos minä olisin kuollut. Virpihän oli meistä kahdesta se kauniimpi ja älykkäämpi.

Lukio jäi lopulta kesken ensimmäisen luokan jälkeen. Tuulikki aloitti terveydenhoitajan opinnot Rovaniemellä, jossa hänen taustaansa ei tunnettu. Virpistä hän kertoi vain harvoille ja valituille.

”Nykyään ihmettelen, miksi annoin hakata itseäni”

Tarkkoja potkuja. Napakoita lyöntejä. Kipeitä osumia. Valmistuttuaan Tuulikki muutti Tampereelle, jossa hän löysi tiensä itsepuolustuslajien pariin.

Töitä riitti ja ystäviäkin, mutta suru ei tuntunut irrottavan otettaan. Krav maga -ryhmässä Tuulikki tunsi itsetuntonsa kohenevan.

– Taustalla oli kai ajatus, että kostan siskon kohtalon kaikille miehille. Ja että opettelen puolustautumaan niin, ettei minulle käy samalla tavalla kuin Virpille. Jos minun kimppuuni käydään, turpaan tulee.

Myöhemmin Tuulikki halusi keskittyä lyönti- ja potkutekniikoihin ja vaihtoi thainyrkkeilyyn.

Muutamaan vuoteen elämään ei mahtunut muuta kuin työ ja nyrkkeily. Tuulikki kehittyi lajissa hyväksi. Niin hyväksi, että sai kilpailukutsuja ympäri maailmaa.

– Otteluista jäi usein ristiriitainen olo. Toisaalta tuntui upealta tyrmätä vastustaja. Samalla hirvitti satuttaa toista.

Tietysti myös Tuulikkia satutettiin.

– Varsinkin alussa tuntui jopa hyvältä ottaa kipua vastaan. Ajattelin, että minua kuuluu rangaista. Miksi lähdin silloin hotelliin? Miksi jätin Virpin? Miksi en huolehtinut siskostani?

Vuoden 2004 SM-kisoissa Tuulikki putosi suorilta jaloilta kanveesiin. Silloin hän alkoi kyseenalaistaa lajin järkevyyttä. Mutta tappioon hän ei aikonut uraansa päättää. Seuraavana vuonna hän poistui kehästä Suomen mestarina. Motivaatiota jatkaa ei enää ollut.

– Nykyään ihmettelen, miksi annoin hakata itseäni. En edes halua katsoa nyrkkeilyä telkkarista. Oikeassa elämässä minun ei onneksi ole tarvinnut koskaan testata kehässä opittuja taitoja.

”Viimeinkin saisin kaipaamani perheen”

Lapsesta asti Tuulikki oli unelmoinut omasta perheestä. Haave ei vain ottanut toteutuakseen. Vanhemmat sisaret menivät naimisiin ja saivat lapsia. Myös ystävien häihin alkoi sadella kutsuja. Mutta Tuulikki oli yksin.

Hän kyllä ihastui mutta ei saanut vastakaikua.

– Uskon, että Virpin kohtalo on vaikuttanut voimakkaasti minun elämääni ja siihen, millainen minusta on tullut. Olen hyvin varovainen ja tietoinen siitä, miten kaikki voi muuttua hetkessä.

Suru oli pitkään esteenä myös perheen perustamiselle. Tuulikki ei uskaltanut päästää ketään lähelle. Yksi vakava yritys parisuhteeseen oli kolmekymppisenä, jolloin hän asui vuoden ajan avoliitossa.

– Näin tilaisuuteni koittaneen. Viimeinkin saisin kaipaamani perheen. Kun unelma ei toteutunutkaan, olin pari vuotta aivan romuna. Ajattelin, etten ikinä enää löydä ketään.

Kevättalvella 2013 Tuulikki päätti tarttua toimeen vielä kerran. Hän vaihtoi tietokoneensa salasanaksi ”naimisiin”.

– Ajattelin, että kun naputtelen haaveeni ruudulle monta kertaa päivässä, se edesauttaa unelman toteutumista.

Tuulikki myös kirjautui netin senssipalstalle ja alkoi selata valikoimaa. Katse pysähtyi kuvaan, josta katsoi komea tumma mies. Miehen olemuksessa oli jotakin tuttua ja turvallista. Alkoi kuukauden kestänyt kirjeenvaihto, joka johti treffeille. Niiden päätteeksi molemmat vaihtoivat Facebookiin statukseksi ”parisuhteessa”.

”Ymmärsin lopulta, ettei minun tarvitse jäädä surun vangiksi”

Äidin katse seuraa tarkasti kohta kaksivuotiaan Eugenin telmuamista keittiön lattialla. Pian pojan isä Mika Hakala tulee laittamaan lapsen päiväunille.

Tuulikin unelmat ovat viimein toteutuneet. Hän sai miehen, lapsen ja prinsessahäät. Perhe asuu somassa luhtitalossa Tampereen Pispalassa.

– Nelikymppiseksi asti kuljin kuin sumussa. Oli niin paljon asioita, joita en halunnut muistella. Nyt tuntuu, että elämä vasta alkaa. Olen oivaltanut, että itseään pitää rakastaa – tai ainakin tykätä tosin paljon – ennen kuin on valmis parisuhteeseen.

Eugenia odottaessa muistot Virpistä nousivat taas pintaan. Olisi ollut hienoa saada jakaa tämäkin elämänvaihe siskon kanssa.

– Mietin, millainen hänestä olisi tullut. Olisiko hän valmistunut haaveammattiinsa psykologiksi tai arkkitehdiksi? Olisiko hänelläkin nyt lapsia?

Se surettaa, että yhteisiä muistoja ehti kertyä lopulta aika vähän. Ja niistäkin on aika pyyhkinyt osan pois.

– On haikeata, että enää en muista siskoni ääntä tai hänen nauruaan.

Myös Virpin hengen riistänyt mies käy mielessä silloin tällöin. Aluksi tuntui tärkeältä, että hänet saadaan vastuuseen teostaan. Enää se ei ole niin olennaista.

– Luultavasti tekijä elää jossakin uuden henkilöllisyyden turvin. Haluan uskoa, että hän on rangaistuksensa saanut. Miehen elämä ei ole voinut olla kovin onnellinen, kun hän on kantanut tuollaista tekoa tunnollaan.

Tuulikki ei enää syytä itseään siitä, mitä Virpille tapahtui.

– Ymmärsin lopulta, ettei minun tarvitse jäädä surun vangiksi. En usko, että olisin voinut muuttaa Virpin kohtaloa. Minä jäin henkiin, ja minulla on monta hyvää syytä elää.

Lue lisää:

Tuomas Juntunen joutui hyvästelemään pienen tyttärensä lopullisesti: ”Isi on tässä, älä pelkää”

Leskeksi jäänyt Heli: ”Miksi en tuntenut, että miehelleni tapahtui jotain kauheaa?”

Tiinan lapsen isä asuu kadulla: Poika osaa kertoa, että isiä ei voi tavata, koska isi juo alkoholia

X